Aamupuurot, iltasushit ja työvuorot

Kohtalo: tekee töitä käsillä jatkuvasti kaksi viikkoa ilman ongelmia, mutta melkein nyrjäyttää ranteen avatessaan jääkaapin ovea ruokalassa ottaakseen taukojugurttinsa.

Joku aina laittaa töissä tietokoneelta nettiradion päälle. Hyvin omituista ja kaikenlaista (party)musiikkia on kuunneltu siellä kyllä eri kanavilta. Nykyinen nuorisokin tykkää mm. ysäriklassikoista. Jos taas laittaa läänin paikallisradion, sieltä tulee enemmän iskelmähumppaa, osin paikallismurteella laulettuna. Mutta myös kaikki 80-luvun hitit.

Minulle sanottiin, ettei minun tarvitse sitä musiikkia pitää lujalla siinä yhteistietokoneella jos luen sähköposteja, tuosta saat volyymiä pienemmälle. Mutta protestoin, että hei tämä on Dr. Alban, ruotsalainen laulava hammaslääkäri, ei sitä saa hiljentää.

Sukupolvien kuilu tuli siinä, kun parikymppinen laittoi soimaan jonkun uuspunk-albumin, jota en tuntenut. Ohi kulkeva kolmikymppinen kommentoi, että ahah, minulla on ollut tuo cd-levynäkin. Nuoriso vastasi, että "minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään cd:tä, aika cool ajatus kyllä, että omistaisi ihan niinku fyysistä mediaa". Niin. Kerronko hänelle c-kaseteistani vuodelta 1992...

Nuoriso tiesi yhden suomalaisen asian ja kysyi, tunnenko "The Dudesons" eli "Duudsonit". Kyllä. Hän oli nähnyt niitä aikanaan MTV:ltä silloin kun siellä näytettiin Amerikassa kuvattu Duudson-sarja. Ja leffan oli kai nähnyt. 

Yhtäkkiä työkaverit alkoivat esitellä minulle suomalaisia kirosanojaan. Okei. No yksi lähde on ne Duudsonit ehkä, mutta mistä muualta kaikki Hollannin miehet niitä oppivat? Oli siellä jo vahva Top 3 hallussa. 

Ylläreitä ruokakaupassa, metrinen pehmoleluburgeri.

Kognitiivinen uupumus vaihtelee. Vai onko se vain perusväsymys, että silmät painuvat kiinni alkuillasta. Aika usein nokoset houkuttelevat. Joinain iltoina taas pystyn toimimaan oikeaan nukkuma-aikaan saakka hereillä. Tilastollisesti ne paremmat illat lisääntyvät nyt vähitellen, kun aivoni tottuvat uusiin työolosuhteisiin ja sisäistävät asioita, eikä kaikki ole enää aivan pelkästään uutta.

Useimpina öinä nukun kuitenkin kohtuullisen hyvin. Ja olen aamulla itsekseni hereillä jo ihan vapaaehtoisesti siinä seitsemän ja kahdeksan välillä; silloin alkaa tuntua siltä, että nyt ei tarvitse enempää unta. Mikä on aika ihmeellistä minulle, en minä sellaista ole ennen osannut, herätä aamulla spontaanisti. Vanhojen ihmisten touhua.

Kyllä silti torstaiaamuna mietin helpottuneena, että enää yksi kerta nousemista vekkarin mukaan, sitten saa nukkua rauhassa aamulla taas. Onhan siinä se deadline niskassa ahdistamassa kuitenkin. Liikaa traumaattisia kokemuksia väkivaltaisesta pakottamisesta nousemaan kouluun kahdeksaksi juuri kesken parhaiden unien, koko nuoruuteni ajan satoja, tuhansia, kertoja. Millaista kärsimystä se oli. Olin jo silloin aivan ehdoton iltavirkku.

Yksi aamu olin ihan mukavasti puolihereillä kun mieheni nousi, mutta sitten torkahdinkin uudestaan ja vajosin noin 20 minuutiksi unennäköön. Siinä ehdin käydä läpi kimaran seikkailuja, jotka tuntuivat siltä kuin olisin ollut matkoilla sellaiset neljä tuntia putkeen. 

Tajuan ja opin tästä, että jos näkee unia, subjektiivinen ajantaju on ihan eri asia kuin objektiivinen aika. Minusta aina tuntuu siltä, että olen seikkaillut ympäri maailmaa oikeassa ajassa laskettuna puolitoista tuntia. Mutta voi olla, että se oli vain kymmenen minuuttia, koska ilmeisesti muutamassa minuutissa ehtii kehitellä ja käydä läpi kokonaisen filmin.

Jip löysi kiipeilypaikan, alavessan minipesualtaan.

Olen opettanut lisää suomalaista kulttuuria töissä. Oli puhe leluista ja pikkuautoista ja legoista. Työkaveri kysyi, oliko Suomessa kaikki samanlaiset lelut kuin täälläkin vai onko niissä jotain eroja. Sanoin, että pitkälti ihan samat, mutta sitten on suomalaisia leluvalmistajia, joilla on ollut pari erikoisuutta. -Olisko tästä esimerkkiä? -Odota niin näytän kuvan. Sitten googlasin kuvahaulla kurkkumopon, ja naurettiin sille. Pitivät sitä hauskana. Käänsin sen kylläkin suolakurkuksi, koska se on sellainen lyhyt pönäkkä.

Yhdellä on projektina opetella paremmin saksaa nettisivulta, jolta voi tankata sanastoa englannista kääntäen. Mutta töissä on pari henkilöä, jotka ovat oppineet käytännön saksaa jo ihan sujuvasti, ja joskus me keksimme tälle nuoremmalle jonkun kivan tietoiskun nykysaksaa tai Ruhrin alueen murretta. 

Opetimme, että tällä seudulla kaikki sanovat vähän slangina "boah, ey!" kun jokin hämmästyttää. Itsekin sanon refleksinä ihan vaan saksan takia jonkun yllättyneen "boah"-äännähdyksen aika usein. Nyt sitä vedetään jo vitsinä: "boah ey, das ist viel zu viel!" ja nauretaan räkäisesti päälle. 

Saksan opiskelija sitten mainosti hakevansa tauolla automaatista jonkun megakokoisen jätti-Twixin, jollaisista en ole kuullutkaan. Rappusissa hän tuli vastaan sen patukan kanssa, ihailin sitä ja sanoin suureen ääneen, että "boah, ey!" Naurettiin hulluna.

Töissä on minimalistisesti sisustettu kattoterassi, jolla voi hyvällä säällä istua tauolla.

Kovin on hervotonta huumoria, ja rankkoja työrupeamia. Välillä pitää suht nopeaan tahtiin ja yhtaikaa lähettää antibioottinesteitä 1000 kpl apteekeille, lähettää 1000 kpl injektioita sairaaloille, ja kirjata ja järjestää varastoon 2600 uutta valmistettua lääkepulloa. Ja voi olla, että tunnin päästä ei taas ole mitään tekemistä. Kylmiötavaroiden pitää varsinkin liikkua ripeästi heti kun ilmaantuvat tehtäväpinoon, etteivät lämpene.

Onneksi nämä tehdään ryhmätyönä ja jaetaan työvaiheet useille henkilöille. Silloin isokin erä on nopeasti hoidettu. Minua on ilahduttanut jo monta kertaa, että moni tuolla on sellaisia tarkkanäköisiä nörttejä kuin minä, eli tarkistaa yksityiskohdat rauhassa ja ottaa tosissaan toimia protokollan mukaan. Minun on helpompi toimia sellaisten kanssa kuin leväperäisten haihattelijoiden. Jotenkin sama mentaliteetti. Suorastaan työmoraali.

Meidän täytyy miehen kanssa aina uudestaan suunnitella viikon ruokahankinnat ja kokkaukset sen mukaan, kuka on minäkin päivänä kuinka myöhään töissä. Minun työpäiväni alkavat toistaiseksi joko yhdeksältä tai kymmeneltä. Myöhemmin siirryn myös osastolle, jossa päivät alkavat aamukahdeksalta. Silloin kyllä vähän itken sitä seitsemältä nousua.

Jos minulla on se viimeisin vuoro illalla puoli seitsemään, niin onhan se aika myöhäinen. Mieheni saattaa olla samalla lähes iltayhdeksään töissä. Ensin kuitenkin puran laukun, tsekkaan kissojen ruokatilanteen, tiskaan, käyn suihkussa. Sitten alan kokata itselleni, syön, tiskaan senkin kaiken taas. Ruokailu ja perustalous on ehkä iltakahdeksalta kunnossa. 

Kun vaihtelu on näin vähäistä eli työ alkaa joko kello 8, 9 tai 10, niin epäröin kyllä puhua työvuoroista. Jos käytän vastaavaa sanaa hollanniksi, mieheni ainakin älähtää siitä, että ei meillä mitään oikeaa vuorotyötä ole, sellaista jossa vedetään yötä myöten tai iltakymmeneen tai aamuviidestä alkaen kuten ihan tarpeeksi monilla aloilla. Mutta ehkei se suomen kielessä ole niin tiukkaan määritelty sana. Vuorotyö kyllä on, mutta siitä en puhukaan. Työvuorolla tarkoitan vain erilaisia määriteltyjä työaikoja.

Helppo iltasushi lähikaupasta.

Janneke tarkistaa asian.

Yhtenä aamuna lähtö vähän venyi. Lueskelin rauhassa lehteä ja vasta kun olin jo pakkaamassa laukkuani, huomasin, että kissoille pitikin antaa raksuja, niiden vanhat ruokakupit piti tyhjentää ja pestä, ja Janneke halusi silityksiä. Ja ne halusivat nameja. Ja olisi kiva vähän siistiä keittiötä, ettei sinne jää ihan kaaos. 

Joka välissä katsoin kellon minuutteja: ehdinkö tämän vielä äkkiä. Ja auton takakontissakin halusin vielä testata, olisiko soikea ostoskori ratkaisu kuljettaa lukuisia eväsrasioita ja vesipulloa paremmin kuin löysässä ostoskassissa.

Lopulta käynnistin auton 9.49 ja kyllä sekin riittää olla kymmeneltä ei vain firmassa, vaan pukuhuoneen ja lokerikon kautta osastolla kuten on tarkoitus. Mutta ei ole kivaa nipistää sitä ihan minimiin ja olla vähän kuitenkin kiireessä ja pelätä, riittääkö aika, jos se on ihan parista minuutista kiinni. En halua tätä trendiksi, että olen viime tingassa.

Silti aika luksusta todeta, että ehdin ihan hyvin töihin, vaikka lähtisin ajamaan vasta kymmentä vaille.

Tuli mieleen äitini kouluajat: asui koulua vastapäätä, söi vielä rauhassa puuroa, kunnes kuuli kellon soivan, ja sitten ryntäsi kadun yli koulun pihaan ja tunnille, ajoissa. Nyt minä symbolisesti vaan syön puuroa muina miehinä viime minuutille saakka ja hurautan sitten äkkiä töihin.

Syönkin väillä vaihteeksi pikapuuroa aamulla.

Ostoskori toimii tosiaan paremmin kuin löysä kassi. Kassissa minua inhottaa joka kerta, että täysi vesipullo kaatuu kun yhdenkin mutkan kehtaan ajaa autolla. Vaikka korkki olisi kunnolla kiinni, pelkään kuitenkin, että sieltä vuotaa vettä. Toisekseen on tärkeää, että huolella pakattu eväsrasia pysyisi makuullaan. Mutta kun nostelen löysää kassia pari kertaa, lopulta eväsrasia seisoo siellä pystyssä ja huolella rakentamani kerrosleivät hajoavat. Ja kolmanneksi, kassissa eri rasiat ja elementit, joita tarvitsen joka tauolla eri yhdistelminä, ovat hirveässä kaaoksessa ja joudun kaivelemaan niitä toistensa alta käsikopelolla.

Kori korjaa nämä kaikki asiat: siihen mahtuu eväsrasia pohjalle makaamaan eikä nouse pystyyn kesken kaiken; vesipullo mahtuu nojaamaan korin päätyyn eikä kaadu, ja kaikki rasiat pysyvät järjestyksessä ja näkyvissä. Kyllä se on siirryttävä korisysteemiin.

Yksi päivä oli jylisevää ukkosta ja aurinkoa vaihdellen, ja sateenkaari kirkkaana taivaalla kun lähdettiin töistä. Kun ajoin tyhjää sivukatua autolla, sateenkaaren pää päättyi selvästi Esson huoltoasemalle. Tiedetäänhän se toki, että öljyfirmoilla on se kulta-aarre ja rikkaudet. Pysäytin auton hetkeksi, jotta sain kuvan.

En tiedä, mikä huijaus tämä on, mutta nyttemmin olen kävellyt yli 7000 askelta päivittäin. En ole huomannut mitään käytännön eroa viidentuhannen askeleen työpäiviin, mutta nyt niitä kertyy sitten jo seitsemäntuhatta päivässä.