Terassiviikonloppu

   

Se on nyt sitten nykyaika täällä. Ensin paheksuttiin, että maallikot etsivät itselleen diagnooseja netistä ja uskovat ennemmin Doctor Googlea kuin oikeaa lääkäriä. Mutta tähän on tultu: sain omalääkäriltä lapun, jossa luki luotettavan lääketieteellisen sivuston osoite, josta voin katsoa lisätietoja. 

Tohtori antaa Dr. Googlen osoitteen. Se muistilappu on hyvin symbolinen nykyajan merkki.

Töissä oli ihana videopuhelu eteläsaksalaisten kanssa. Olemme aina vähän varpaillamme, kun yritämme käyttäytyä hyvin kohteliaitten ja korrektien eteläsaksalaisten alihankkijoiden seurassa. Mutta olemme jo vanhoja tuttuja ja olihan siellä meidän ikäisemme tyyppi oppinut vähän meidän tapaistamme Ruhrin alueen röyhkeyttä: näki violetin tukkani ja kysäisi: ”Hei tota, mikä sulla on tullut tohon tukkaan..?” Nauroin hänen kanssaan, että joka viikko kuule eri väri, sopisi sullekin vaikka joku sininen.

Etsimme isoa muovista leikkuulautaa kylältä eikä sellaista ole, myydään vain puisia tai pieniä. Samoin kuin osoite-etiketit, joita viimeksi etsin: ihan standardijuttuja ei löydy enää meidän kaupoista ja on pakko ostaa online. Urheilukaupa ei myynyt putkirullia myöskään. 

Täältä on poistunut viime vuosina kaksi taloustarvikekauppaa ja yksi kenkä-urheilu-laukkukauppa, kaikki maanlaajuisia ketjuja, jotka säästösyistä sulkevat pienempiä toimipisteitään. Ja jäljellä olevienkin kauppojen valikoima jotenkin vain suppeutuu kerta kerralta.

Mutta kenkäkaupassa sentään tulivat nyt vastaan sellaiset huijaricrocsit, joita etsin heinäkuussa tuloksetta. Ne otin pihakengiksi. Törkeä kitsch. Mies ja flamingo: ”Mitä kanankuvia tässä on, onks nää haikaroita?” - ”Flamingo tietysti hei, ja kultainen flamingo, höhlä.”

Totesimme siis, että kylämme kauppatarjonta on surkea ja yhä surkeampi, mutta onneksi ravitsemusliikkeitä löytyy. On runsaasti terasseja (niin kauan kuin säätä riittää) ja valikoima eri tyylisiä ravintoloita ja kahviloita.

Päädyimme syömään tapasravintolassa ’t Zusje (”pikkusisko”) ekaa kertaa koskaan. Se toimii Venrayn vanhassa raatihuoneessa. Perjantai-ilta oli lämmin, aurinko paahtoi terassille ja pärjäsin lyhythihaisessa kesämekossa. Sellainen syyskuu. 

Ei ihan halpaa ollut, niille maksetaan könttäsumma ja sitten saa tilata ”tapaksia” jotka eivät kyllä ole mitään perinteisen espanjalaisia, vaan kaikenlaisia pikkuannoksia pihvistä lohifileeseen ja rapucannellonista camembertiin. Oli hyvälaatuista ja kiva kokeilla.

Vaikka aurinko laski, oli edelleen lämmintä. Melkein trooppinen etelänmatka tuli mieleen, kun illalla on lämmin. Ehkä sellainen terassi-ilta sitten saa korvata kaikki väliin jääneet Kreikat näiltä vuosilta.

Jatkettiinkin sitten terassiviikonloppua. Lauantaina ajoimme Maas-joen rannalle Blitterswijckiin kahville ja lounaalle historialliseen Tante Jetin kahvilaan lauttarannassa. Lautta vei pyöräilijöitä koko ajan edes takas, kysyntää riitti. Jalankulkija maksaa 60 senttiä joen ylityksestä, polkupyöräilijä 1,20.

Ihana maisema siinä, vihreää ruohikkoa ja sininen Maas. Huviveneilijöitä ja yksi vesisuksilla. Kesän tunnelma. Oli tosin hitusen viileämpää kuin luvattu.

Sunnuntaina oli vuorossa Maasin toinen puoli ja kylä Arcen. Siellä on vanhassa myllyssä toimiva likööritehdas, joka tuottaa erilaisia snapseja ja juomia sekä myös makusiirappeja kahvia varten. Ja kahvilaterassi. Vapriikin nimi on IJsvogel eli kuningaskalastaja, joka on logossa. Lajin hollantilainen nimi ”jäälintu” tulee linnun sinisestä väristä.

Nyt oli oikein lämmin päivä. Olipa kiva istua Maasin rannalla, missä on minimaalinen sorarantapätkä Arcenin keskustan alla, jäätelökahvilan terassin alapuolella. Siinäkin suhaa lautta edes takaisin ja vie pyöräilijöitä ja kävelijöitä. 

Sorsat uivat ja heiluttivat pebaa, nuokkuivat rantakivillä. Naurulokeilla oli nyt jo talvipuku, luin vasta, että kesäpuku eli musta huppu kestääkin vain heinäkuuhun. Proomu ajoi ja jonkun koira kävi kahlaamassa rantavedessä ja ravisti vedet roikkukorvistaan omistajien päälle.

Saatiinpa vielä kunnolla tankattua auringonpaistetta ja kesäsäätä ennen kuin viilenee.

80-luvun musaleffat ja Harry Potterit

Projektina katsoimme 80-luvun musiikkileffoja, kun tajusimme, ettemme ole edes nähneet niitä, vaikka fanitamme kasarimusiikkia. Flashdance, Dirty Dancing, Footloose, Fame. Aina kun näen videoklippinä tai jossain muisteluohjelmassa osia vaikka Flashdancesta, tajuan, etten ole nähnyt sitä leffaa koskaan kokonaan. 

No nyt olen. Ihan hyvä. Tanssiesitykset ovat upeita suorituksia, olin ihan että vau. Mutta enpä tiedä kuinka onnelliseksi tyttö tulee balettitunneilla.

Dirty Dancingistä en tiennyt oikein yhtään mitään, paitsi että kiltti tyttö kohtaa pahan pojan, joka on Patrick Swayze, ja sitten ne tanssivat. En tiennyt, että tarina tapahtuu 60-luvulla enkä tiennyt mistään vuoristohotellista mitään enkä luokkataistosta ja moraalisista opetuksista, hyvistä ja huonoista pojista tai kotirouvista tai raskaaksi joutuneista tytöistä. Oikein kunnianhimoinen juoni monine käänteineen ja pohdintoineen, se oli kyllä ihan laatuleffa.

Famesta tiedän, että se pyöri tv-sarjana. Mutta ensin oli leffa v. 1980 ja trailerista näki selvästi, kuinka se vielä huokuu 70-luvun sfääriä ja filmitekniikkaa, se on niin varhainen. Voi, siinä oli oikein traagisia kohtaloita ja surkeita hajonneita perheitä, ihan heviä. Voi nuorten psykodraamaa ja kipuilua.

Ja Footloosessa oli kiva tarina. Ahdasmielinen kirkkoyhteisö, joka kieltää popmusiikin ja tanssimisen - minussa nousee pyhä raivo aina kun näen sellaisia konservatismin kukkasia, ja on ihanaa kun joku kapinoi vastaan. Ahdistaa vaan tuollaiset kylän tappelupukarit, jotka alkavat mäiskiä toisia kuonoon.

Näitä ostellaan jostain Apple tv:n kirjastosta vuokraleffoina muutamalla eurolla. Periaatteessa siellä on koko filmihistoria, että nyt voinkin sitten listata leffoja, jotka olen missannut myös viimeisen 30 vuoden ajalta. En ole nähnyt paljon elokuvia yleisesti ottaen. Aina kun ihmiset puhuvat elokuvista, nimi on minulle tuttu, mutta olen ainoa, joka ei ole nähnyt sitä. Leffojen arvostelut olen toki lukenut lehdistä.

Kasarilta muistan esim. sen että luokkalaiseni tytöt kyllä mainitsivat niitä sen ajan leffoja. He tiesivät Dirty Dancingistä; he olivat käyneet katsomassa sen. Olimmehan me jo 13-14 silloin, 1988. Mutta se ei ollenkaan kuulunut minun kulttuuriini mennä elokuviin katsomaan jotain ajankohtaista nuorisofilmiä. Ei tullut mieleenkään. Toisaalta olen nähnyt Paluu tulevaisuuteen v.1985, joten ehkä se oli tyylilajin valinta, ja romanttiset tyttöjen leffat eivät ehkä kuuluneet kohteisiini.

Aloin nyt sitten lukea Harry Pottereita, suomalaisina e-kirjoina. Vähitellen pääsen mukaan siihen maailmaan. Ei se ihan heti auennut, ja siis tuollaiset fantasiamaailmat eivät ole varsinaisesti omaa tyylilajiani, joka kiinnostaa kirjallisuudessa.

Suht kamalaa, siis hirveän jännittävää. Lopulta on pakko tietää, mitä tapahtuu ja miten ongelma ratkeaa, niin että on pakko jatkaa lukemista samalla istumalla. Ihan koukuttavaa. 

Kirjat on helkatin taitavasti juonitettu ja kaikki liittyy kaikkeen ja selittää kaikkea todella monen mutkan kautta sittenkin loogisesti. Ja ne on niin visuaalisesti kerrottu, että ne on ihan suoraan tehty kuin leffan käsikirjoituksiksi. Samalla hirveä haaste leffateollisuudelle, kun ne vilisevät outoja olentoja, kummituksia ja puoli-ihmisiä, saada ne näytettyä.

En ole itseäni pilannut niilläkään leffoilla, nähnyt vain pätkiä, ja vasta nyt kun tiedän kirjoista kaiken, onkin todella mielenkiintoista nähdä ne sen jälkeen elokuvina.

Myös noissa kirjoissa huomaan sen saman, mikä minua vaivasi jo lapsena: minusta on ihan hirvittävän ahdistavaa lukea tai nähdä telkkarissa sellaista, että jotain viatonta kohdellaan epäreilusti ja kaltoin. Että väärinkäsitysten tai valheiden kautta saatetaan joku hyvä henkilö huonoon valoon ja hän saa kärsiä ja muut moittivat ja rankaisevat ja kiusaavat häntä. Ihan karseaa. Niiltä osin Pottereita on raskas lukea. Toisaalta hyvä kirja nostattaa tunteita, vaikka sitten huonojakin, yh. Ja niinhän se klassisen koukuttava asetelma rakennetaan: hyvän ja pahan taistelu, ongelma ja ahdinko, vihollinen, ja solmun selviäminen ja hyvän voitto.

Yksi hämmentävä kirja on vanha klassikko Pikku Prinssi (Antoine de Saint-Exupéry). Se tuli mieleen kun pukeuduin pitkään huiviin ja tähtipaitaan. Luin sen aika nuorena ja se vaikutti. Mutta se on aika rohkea ja aika omalaatuinen tarina ja päättyy kauhistuttavasti ja surullisesti. Mietin, minkä ikäisenä sen pystyisi ymmärtämään kaikkein parhaiten eli mikä olisi alaikäraja, jolloin se kannattaa lukea. En tiedä, se on oikeastaan enemmän aikuisten kun lasten kirja.

Lähden tästä nuohoamaan tulivuortani.

Jalo peura ja huono porvari

Ruokakaupassa oli uusi kassatyttö opettelemassa hitaasti. Ei se mitään, minulla on kärsivällisyyttä. Vihanneksia piti näpytellä koodeina ja irtosämpylöitä tunnistaa kuvavihkosta. Kun sitä touhua katselin, minulle oli heti päivänselvää, ettei minusta olisi siihen työhön. Ei sellaiseen, että kiire painaa ja pitää osata NOPEASTI toimia ja vielä yleisön silmien alla. Selata jotain sämpylävihkoa ja samalla aistia, että asiakkaat olettavat, että se pitäisi olla näpytelty jo. Muistaa kysyä bonusmerkit ja kassakuitit. Minun silmissäni se on vaativa työ!

Katselin kaupan aulassa upeita purppuranvärisiä leikkokukkakimppuja ja harkitsin tosissaan sellaisen ostamista. Enhän minä koskaan osta kukkia huvikseni. Sitten näin sen hinnan: 15 euroa. Uhhuh, onpa kallis. Toisaalta ajattelin, että ei minulla ole niin rahasta pulaa ettenkö voisi joskus ostaa kukkia, ja se on luksusasema, sen tiedostan. Koskaan en kuitenkaan osta kukkia, olen ihan tylsä siinä. Että sittenkin kallistun säästämisen puolelle ja jätän kauneudet kauppaan. Lopulta petyin itseeni, etten voi yhtä kertaa 10 vuodessa edes hullutella ostamalla yhdet leikkokukat, vaan mietin niitä euroja. Luuseri. Rullasin kärryä ja totesin: ”Mä oon huono porvari.” Kun en osaa edes kukkia ostaa ilokseni.

Äh, minun pitää uusia oleskelulupa-henkilökorttini ja käydä passikuvassa. Tai ei ole pakko, koska Suomen passini on juridinen todiste siitä, että saan olla ja työskennellä maassa vapaasti. Mutta minulla ei muutoin ole henkilökorttia lompakossa, koska en ole pitänyt yllä / anonut Suomen henkilökorttia kaukaisessa lähetystössä. Ja passia en pidä mukana päivittäin. Jos joku kysyy ja vaatii, niin minulla olisi vain ajokortti, joka ei ole virallinen henkilöllisyystodistus. Joten kai jatkan tuota, joka on virallinen, ja joka on sentään 10 vuotta voimassa.

Perään lähetetään valokuva, kävin passikuvassa, kivuton ja nopea. Hakemus lähetetään muutoin online nykyään. Henkilötunnistus-ohjelma jumittui kännykässä kun yritin lukea viraston kirjettä, ja väitti että näppäilemäni koodi olisi väärä vaikka ihan oikea oli. Sain sen onneksi taas toimimaan ennen kuin ne olisivat blokanneet tilini seuraavan väärän yrityksen jälkeen.

Hyvä asia on se, että passin hakemiset tulevat takaisin Haagin suurlähetystöön eikä tarvitse lähteä Brysseliin sitä varten. Joku pressa syynäsi tilannetta ja joku onneksi totesi, ettei näin voi jatkua, ettei koko Hollannista saa passia. 

Syyssädekukka. Parempi rikkaruoho.

Perhosia. Kaikkialla perhosia. Ensin kaaliperhosia piha täynnä viikon ajan, nyt amiraaliperhosia viikon ajan.

Otin tarkan kuvan kimalaisesta, missä sekä kimalainen että kukka on karvainen. Leijonankita on karvainen, kun katsoo läheltä.

Nauroin kun olin ostanut marketista Edelhert-oluen. Ensinnäkin juuri silloin kun olin  kääntynyt pakasteilta sittenkin oluthyllylle katselemaan rauhassa kerrankin jotain yhtä erikoisolutta ja seisoin siinä Edelhert kädessä, kuului joku kommentti sivulta. Naapurin mies. Esittelin: ”Kato Edelhert, taas jotain uutta jostain pienpanimosta.” Miekkonen suositteli belgialaisia kirsikkaoluita. Ne ovatkin tosi hyviä. Sarjassa oli myös Villisika, mutta se oli vaalea olut ja jätin sen hyllyyn, tämä tumma kuulosti paljon paremmalta. Ja mietin suomalaista häpeää; jos suomalaisen olisi naapuri yhyttänyt hyllyltä kalja kädessä niin eikö sitä olisi kuulunut hävetä ja nolostella? Otan mieluummin keskieurooppalaisen linjan ja esittelen reippaasti, että ”kato tällanen, mitäs sanot”.

Jalo peura.

Kun kerroin äidille, tajusin, että edelhert suoraan käännettynä olisi ”jalopeura” ja sehän onkin leijona suomeksi, omituisesti. Nauroin sitä jalopeuraa äidille, että ei siis leijona vaan joku kauris tai saksanhirvi. 

Saksanhirvi, on siinäkin sana taas, mikä hirvi, ei ole hirveä nähnytkään. Kerroin saksalaiselle eli pomolleni, että Rothirsch on suomeksi ”saksanhirvi”, ”deutscher Elch”. Ei näyttänyt hirveltä hänenkään mielestä.

Tässä kuvassa ketuttaa migreeni.

Töissä ostin junnaavan migreenin takia pikkupullon coca-colaa. Kerran 7 vuodessa ostan kokiksen ja heti se oli muuttunut panttipulloksi, joka pitää tajuta säilyttää eikä heittää muoviroskikseen. 1.7. alkoi Hollannissa 0,5 litran pikkupullojen panttius (15 senttiä). Tähän mennessä vain litran muovipullot ovat olleet pantillisia (25 senttiä).

Ostin Nescafe-pikamurukahvia lisää töihin. Meiän automaattikahvimme on meinaan niin ihanaa, että on oltava omat vaihtoehdot mukana. Automaatit toimittaa meille yhtiö Maas Coffee. Puhuimme niistä jonkin aikaa sitten kavereiden kanssa. Yksi heistä on tuurannut sellaista kahvimiestä, joka putsaa automaatit kerran päivässä, ja lisäksi käynyt siivouskohteissa ympäri läänin ja maistellut kaikkien firmojen automaattikahvit työpäivinä. Toinenkin kaveri tunsi useita yleisiä työkahveja. Mitä näitä on, Douwe Egberts, Pelican, joku ja joku... - ”Meillä on Maas Coffee!” - ”Hyi yök, se on pahin kaikista. Ihan kuraa. Hyh hitto.” - ”Joo kato, siks se on Maas nimeltään, se on Maas-joen kuravettä!” Nauroin vaan kun tuli tällainen vahvistus, että se todellakaan ei maistu.

Poistin etupihasta rikkaruohoa, siellä oli pihatatareita, joista olin ajatellut, että ”eihän ne haittaa, otan joskus myöhemmin pois.” Mutta ne kasvavatkin aika isoiksi, jos niiden antaa olla. Tartuin varteen ja nyhdin sen irti ja se puska haaroittui metrin joka suuntaan. Naapurin rouva tuli juuri uniformussaan lähdössä töihin vanhainkotiin ja seisoin siinä valtava kasvi kädessäni ihmettelemässä. Sanoin ironisesti: ”Kitkin yhden rikkaruohon.”

Takapihassa oli uskomattoman iso rikkaruoho ja vihdoin asensin sovelluksen, joka vertailee valokuvaa yhteisön valokuviin ja ehdottaa, mikä se voisi olla. En tiedä mitä appia suomalaiset käyttävät, kun kaikki sanovat, että niillä on puhelimessa joku kasvintunnistus-appi. Niitä on useita erilaisia. 

Sovellus antoi oikein pätevän arvauksen, vaikka tuntuu uskomattomalta, koska se on Aasiassa kasvava kasvi, jota käytetään Koreassa ruuanlaitossa aromina. Kunnes huomasin netistä, että sitä siementä myydään linnunsiemenenä, eli se on voinut tulla talven linnunsiemenseoksesta. Veripeippi, perilla frutescens, green shiso. 

Veripeippi. Kuva on hieman harhaanjohtava, koska lehdet ovat kiiltävät sateesta. Oikeasti mattapintaiset.

Toinen sovelluksen ehdotus oli, että tämä olisi hortensia. No, sen lehti näyttää tosi paljon joiltain hortensialajikkeilta, totta. Mutta muut ominaisuudet eivät päde. Tämä on kasvanut parissa viikossa metrin mittaiseksi, varsi on ihan erilainen kuin hortensialla (karvainen eikä puuvartinen), lehtien alapuolella on punaista väriä, ja kun lehteä hieroo sormin ja haistaa, se tuoksuu oikein hyviltä aromeilta. Kuten siitä korealaisesta keittiökasvista sanotaan.

Sitten otti päähän, kun sovelluksen kasviyhteisö vahvisteli sitä hortensiaksi ja vaikka kirjoitin kommentin, että tämä kasvaa sata kertaa nopeammin kuin hortensia ja haisee korealaiselta peipiltä, niin eihän sitä kukaan usko tai lue, vaan valokuvani on siellä databasessa hortensiana. Ketuttaa, etten saa itse perusteltua ja määriteltyä sitä oikean faktan mukaan. Poistin koko kuvan.

Kai sitä appia voi käyttää siihen, että antaa sen tehdä valokuvavertailun ja ehdottaa lajeja, ja voin vahvistaa tiedot ja katsoa lisää kuvia netistä sen perusteella. Mutta sitten en lähetä sitä kuvaa sinne yhteisön tarkastettavaksi. Fuckin yhteisö ei taas sovi minulle.

Löysin sen avulla kuitenkin kätevästi tunnistuksen myös toiselle pihan rikkaruoholle: valjukoiransilmä.

Valjukoiransilmä.

Mitäs muuta. Piirtelin tietokoneella.

Töistä tuli muistutus kaikille, että koittakaahan käyttää tämän vuoden lomapäivänne pitkälti pois maailmantilanteesta huolimatta. Työtä käskettyä. Ripoteltiin miehen kanssa pieniä pitkiä viikonloppuja pari kappaletta loppusyksylle.

Zandvoort

Juu, se Zandvoort, jossa ajetaan kohta Formula 1. Autorata on hiekkadyynien keskellä aivan lähellä uimarantaa. Kävimme kurkkaamassa pieneltä näköalakukkulalta. Rata oli hyvin piilossa suoja-aitojen ja katsomokaarteiden rakenteiden takana, joten kisaa ei täältä yleisen tien laidalta pääse luuraamaan ilman pääsylippua.

Minua vähän inhottaa meluava autourheilupaikka näin idyllisten ja rauhallisten luonnondyynien keskellä. Autoradan laajennusta varten sinne kipattiin viime vuonna asfalttia lainvastaisesti ja ympäristöjärjestöjen vetoomuksista piittaamatta alueille, joilla asui suojeltuja harvinaisia sisiliskolajeja. Saatana. Protestiksi otin kuvan vain formulapaikan viereisistä dyyneistä enkä itse autoalueesta. Pitäkää tunkkinne. 

Olimmekin täällä siis vain hiekkarannan takia. No kun tuli taas hellepäivä viikonlopuksi eikä voinut taaskaan hikoilla ulkoilmamuseossa. Kun helteellä kannattaa olla veden ääressä eikä missään muualla.

Toisaalta olisin voinut ihan vain levätäkin koko päivän, mutta toisaalta nämä kesäpäivät ja viikonloppuihin osuvat hyvät säät alkavat olla luettuina tältä vuodelta. Kannattaisi nyt vaan käyttää sitä outdooria niin kauan kuin sitä on tarjolla. Kohta ehtii kökkiä sisällä syksyn ja talven.

Edellisellä retkellä oli vuorossa Katwijk aan Zee.

Onneksi nyt oli todella tyyntä ja myös lämpimämpää kuin Katwijkissä. ”Hei, Zandvoortissa on parempi sää kuin Katwijkissä.” ”Kirjoitan arvostelun, että: Menkää Zandvoortiin, siellä on lämpimämpää kuin Katwijkissä, vaikka se onkin pohjoisemmassa.”

Zandvoortissakin oli yllättäen maailmanpyörä, samoin kuin Scheveningenissä. Aukiolla, josta pääsee keskeiselle kohdalle rannalle. Myös 2 hiekkaveistosta, siellä on kai joku veistostapahtuma joka vuosi normaalisti, missä niitä on kymmeniä. Ja oli sateenkaari-suojatie siinä. 

Siinä oli juuri kalakojua täydentävä paku, Boudewijns Visservice, kalapalvelu. Auton kyljessä oli lokin kuva ja sen katolla seisoi iso harmaalokki odottamassa, että ”missä mun kalapalvelu”. 

”Tässä on mun kuvakin.”

Ekan kahvilan varpuset chillasivat ihan plösöinä penkkien takana kaikessa rauhassa.

Plösöistä varpusista puheen ollen.

En tiedä, missä reunalla kävimme silloin, kun takavuosina kerran makasimme Zandvoortin rannalla syyskuun helteessä. Siinä kohdassa siellä oli vain traktorin vetämä kalakoju. Nyt kun menimme keskustasta sisään, niin siellähän on 15 rantaravintolaa rivissä parin kilsan matkalla ja hirveästi hulinaa. Yhtä paljon vesiurheilua kuin Katwijkissä, mutta eri lajeja. Lainelautailijoita ja surffikoulu, paljon uimareita. Meripelastus partioi autolla rannalla ja vesiskootterilla vedessä. 

Oli laskuvesi ja ranta leveänä. Hauskaa kävellä vedessä. Lätäköistä valui veden jämiä purona kohti merta.

Vain Zandvoortissa olen nähnyt näitä motorisoituja ruokakärryjä, jotka siirtyvät pitkin rantaa ja tarjoavat tiskiltä antimiaan. On 2 pientä jäätelöautoa / -kärryä, jotka ajelevat pitkin ja kilisyttävät kelloa, kun pysähtyvät johonkin myymään. Toisessa myyjän seurana kärryä ajoi valkoinen koira, joka istui matkustajan penkillä.

Kalakoju ja toinen jäätelökärry etsivät paikkaansa.

Jäätelö ja snäkki.

Ranskis-pikaruokaperäkärryjä vetää traktori, jossa on aggregaattilaatikko moottorin edessä, jotta tiskin sähköt toimivat. Kalakojukin löytyy. Ne siirtyilivät eri paikkoihin ja heti ryntäsi jono ihmisiä tiskille ostoksille.

Nousuveden noustessa pitää siirtyä ennen kuin kärry jää aaltojen alle. Jäätelöä myytiin ahkerasti ja kun peräkärrystä laitettiin luukku kiinni ja käynnisteltiin moottori siirtämistä varten, juoksi laidalta vielä pari asiakasta kauhuissaan: Älä aja pois, me haluttiin vielä jätskit! Jäätelönainen selitti: Ei hätää, siirryn tästä vaan pari metriä ylemmäs, vesi tulee!

Banaanivenettäkin vedetään täällä moottoriveneen perässä ja sitä mainostetaan kärryissä rannalla, kympin per kyyti. Kaikille jaettiin pelastusliivit. Katsoimme, kuinka he ihan tahallaan aiheuttavat kurvissa banaanin kaatumisen niin että kyytiläiset saavat kokea sen draaman, että lentävät mereen ja joutuvat kipuamaan uudestaan pölkyn päälle.

Paljon kulki hiekalla isojen harmaalokkien ruskeita teinipoikasia, jotka piipittävät korkealta vinkumalla ja kerjäävät vanhemmiltaan ruokapalaa nokasta. Lokit syövät vedestä pieniä rapuja ja simpukoita. Harmaalokit osaavat tietysti myös tarkistella ihmisten pyyhkeelle yksin jättämiä reppuja ja nyssyköitä, olisiko niissä jotain helppoa ruokaa.

Tuolta ei enää näkynyt Scheveningeniin saakka etelään (eikä ihme). Pohjoisessa sen sijaan oli jo aika lähellä IJmuiden, jonka tunnistaa raskaanteollisuuden savupiippujen savuista. Siellä on kauhea terästehdas, joka tupruttaa ihan törkeitä saasteita ja sairastuttaa asukkaat. Silti sielläkin on kaunis hiekkarantakaistale.

Vuonna 1986 julkaistiin pop-kappale, jossa kehotetaan menemään Zandvoortin rannalle ja säästämään kallis Ranskan-matka, koska kotimaassa on yhtä kivat uimarannat. Kertosäe: ”He, ga je mee, naar Zandvoort aan de zee?” - ”Hei, tuletko mukaan Zandvoortiin meren rannalle?” No, tuolla pörisi taivaalla potkurikone, joka veti mainosbanderollia. Siinä luki: ”He ga je mee naar IJmuiden aan Zee?” Samat laulun sanat, mutta paikkakunta vaihdettu. Siis naapuriranta IJmuiden yritti houkutella asiakkaita siirtymään sinne lentämällä laulun alkuperäisen paikan yllä. Hauska keksintö.

Banderollikoneesta en yrittänyt zoomata kuvaa, mutta myös 3 kaksitasoa lensi yli, ja kiertolentohelikopteri.

Katwijkissä ihastelimme söpöjä rantakopperoita. Tuolla oli jo hirveä määrä yöpymismökkejä rivissä rannan yläosassa, oikein lähiö. Siinä alkoi olla idylli kaukana, kun hökkeleitä on kahdessa rivissä vieri vieressä ahdettuna. Moni oli yksilöity omin koristuksin, varmaan osa on vakiomökkejä, jotka joku on vuokrannut vuosikausiksi itselleen.

Useimmiten on pakko mennä ravintolaan, jotta pääsee vessaan. Zandvoortissa ollaan niin törkeitä, että ravintola pyytää 50 senttiä jopa terassin asiakkailta, jos käyttää vessaa. En maksanut. Jos olen asiakas niin en satu edes ottamaan lompakkoa mukaan vessaan mennessäni, koska en oleta, että minun pitäisi maksaa jotain. Sitäpaitsi kenellä on kolikkoja nykyään edes olemassa ja sitten vielä sopivana laittaa kirstuun?

Joo ja jos näkee beachclubissa ihania värikkäitä patjallisia rantasänkyjä, joilla voisi maata ja tilata juoman, niin ei, ne eivät ole ilmaisia asiakkaille mennä loikoilemaan, vaan sellainen tulee vuokrata 50 eurolla per päivä. Ihan törkeää bisnestä kyllä noilla hinnoilla. Myös tavalliset lepotuolit hiekassa kuuluvat aina jollekin klubille, joka ottaa niistä maksun, tosin vähemmän kuin nuo näkemämme luksuspatjat.

Suihkun saa tästä 50 sentillä.

Vaikka oli kaikenlaista kontroverssiä ilmassa, niin oli oikein hauskaa istahtaa huiville pehmeään hiekkaan ja katsella nousuveden kohoamista viime metrit. Ja ruokakärryjen manööverejä. Nousuvesi oli aika hurja, särkät peittyivät nopeasti veteen ja aallot vyöryivät. Ranta kapeni kovasti. Vinkaisin kauhusta, kun näytti siltä, että nyt ranskiskärry aikoo tilan puutteessa suunnata traktorinsa suoraan veteen. Siinä se sitten kääntyi aaltojen kautta sutjakkaasti.

Oli niin oudot säät, pilvimassa jäi hengaamaan ja aurinko siinsi verhon takaa ja oli aika pilvihämärää suurimman osan aikaa. Kostea painostava ilma. Mutta sellainen luo mystisen tunnelman rannassa. 

Pimeistä valokuvista, joissa aurinko heijastelee aaltoihin, tuli ihan taideteoksia vahingossa, jotain sellaisia renessanssimaalauksia. Ihmisiä horisontissa, ruskean sävyt.

Ja Zandvoortissa on aika rujoja kerrostaloja ja vanhoja vuokraparakkeja rannan vieressä. Yksi valokuva, jossa näkyy hiekkarantaa, uimaan meneviä ihmisiä ja kolossiarkitehtuuria on kuin suoraan postikortti 60-luvulta Varnan Kultahietikolta neuvostolomalta. En ole Varnassa käynyt enkä 60-luvullakaan, mutta vaikutelma on kuviteltavissa.