”Rouva” valitsee silmälasit ja saa kirjeen oikeusministeriöltä

No nyt se löysän lakoninen optikko tilasi minulle silmälasit. (Mainitsin hänet tässä jutussa, rilliuutisten kohdalla.) Ja aloin tajuta jopa häntä. Hänellä olikin absurdi huumori, ja yllättävä avoimuus. Ilahduin, kun hän suoraan ilmotti, että ”Teillä on selässä höyhen”.

Mielelläni yhtä suorasanasesti selvitän aina kaikille siihen, että ”nytkö se kana iski taas; mun untuvatakki varisee höyheniä kaikkialle”. Ja optikko kertoi omista sulkasadoistaan, kun hiuksia kertyy villakangastakille. Siinä oli jopa teatraalisen suurieleisen oloinen repliikki. Ahaa, tällaisella sävyllä puhuvia hollantilaisia naisia olen nähnyt ennenkin.

Kehyksiksi valittiin ne, jotka ovat lähes samanlaiset kuin tätä edelliset olivat. Ne, joista luovuin kaksi vuotta sitten. Kaikki olivat ylivoimaisesti vakuuttuneita siitä, että ne näyttävät kaikkein parhailta.

Menee vielä valokuvat sekaisin, koska palaan vanhaan rillimalliini. ”Jaaha, tämä kuva on varmaan vuodelta 2016, kun tässä on nämä tällaiset silmälasit... eikun.” Back to the future. (Itse asiassa en ole koskaan tajunnut tuota Paluu tulevaisuuteen -leffasarjan nimeä: koska menneisyyteenhän siinä palataan aikakoneella, esim. 50-luvulle, eikä varsinaisesti tulevaisuuteen... öhmm.)

Mutta siis tähän on tultu, että nuori vastavalmistunut blondi on minulle, että ”rouva; Te”. Jotenkin ohitan ja sivuutan sen havainnon, laitan jonnekin takataskuun; minuun kuulumattomana, irrallisena. Samalla aistin siitä heti sen negatiivisen aspektin, että käyn vanhasta henkilöstä. Pelästyn sitä ja harmistun siitä kyllä jollain tasolla, että olen ”rouva”.

Ja samalla hyväksyn sen yhteiskunnan normina: jos aikuisille kuuluu niin sanoa, niin sitten olen aikuinen. Jäljelle jää se ristiriita, että en koe rouvittelua ja teitittelyä millään tavalla itseeni henkisesti sopivaksi. Ei mätsää.

Esitekin teitittelee: ”Kaikki uusista silmälaseistanne”.

Juuri tänään rupesin katsomaan, että silloin kun tukkaraidoissani ei näy violettia sävähdystä kunnolla, valosta riippuen, niin voisi luulla, että tukka onkin harmaa päältä. Ehkä pitäisikin laittaa siihen ensi kerralla lämmin eli pinkki sävytys sitten. Jos tämä viileä tekee harmaahapsen vaikutelman.

Ja sitten miesoptikko, joka siinä ensin oli, sanoi, että ”nämä siniset kehykset sopii tosi hyvin tohon harmaaseen häivähdykseen” olettaen, että tukkani harmaantuu luonnostaan.

Kuinka monta optikkoa voi loukata minua yhden päivän aikana?

Selkäni sen sijaan meinaa olla teini. Kysyin mieheltäni, voisiko hän vilkaista, mikä on tuo selän näppylä miehiään; se on vähän arka ja luulen, että se voisi olla kevyesti tulehtunut. Vastaus oli tunteikas huudahdus: ”Wow!” Että sen verran hieno aknen ilmestys sitten. Se on iso ja punainen ja siihen on sattunut jo yli viikon, joten kysyn, voisiko vähitellen riittää ja olisiko sen mahdollista ystävällisesti parantua.

Äänestyskuori tuli. Oikeusministeriöltä. Ministry of Justice, lukee päällä oikein kaikille julistaen ulkomaan kielellä. Arvasin heti, että tietysti ne tilatut vaalipaperit. Mies ihmetteli, että siis mitä sieltä nyt tuli, miten niin oikeusministeriö.
– No ne äänestyskamat vaan.
– Oikeusministeriöltä?
– Niin.
– Haloo. Onpa virallista. Ei Hollannissa oikeusministeriö vaaleja hoida.
– Eikö?
– Kamoon. Oikeus. Niillä on parempaakin tekemistä.
– Kuka sitten?
– Sisäministeriö.
– Ai jaa.
– Oikeusministeriön kirjekuoresta vaan pelästyy.
– Luulee, että siinä tiedotetaan, milloin mun on mentävä vankilaan?
– Niin.

Tuli hieno talvi. Pakastaa monta astetta yöllä. Lintujen juomakupissa ulkona oli aamulla jo sentin jääkerros. Todella tukeva plätty. Koputin sitä, eikä se inahtanut. Ei ollut pelkkä riite. Hain ekan käteen sattuvan työkalun vajasta: tongit. Rasautin metallilla pilkkireiän jäähän. Siitä linnut saivat juoda päivän ajan. Illalla reikä oli vielä sula, mutta jääkerros ylettyi jo lähes kupin pohjaan saakka.

Kylmä aamu oli kaunis, pastellinen. Kevyt sumu leijaili peltojen yllä. Koko maisema oli vaaleassa kuurassa. Oli vaaleanpunainen taivas ja vaaleankeltainen taivas ja niissä kultaisena hehkuvia lentokoneiden raapaisuja.

Oli vain taas kiire töihin enkä saanut aikaan ajaa jonnekin syrjään ottamaan maisemakuvaa. Onhan noita pakkasaamuja nähty toisaalta. Mutta joskus olisi hauska ihan vain anarkian takia ajaa peltotielle ja ottaa kuvia ennen töitä. Edes sen verran en saa itseäni poikkeamaan rutiineista näköjään, vaikka olisi upeaa tarjolla.

Töiden nurkilla saan aina samat kasvit ja korret kuvaan.

No iltakävelyllä auringonlaskua sitten.

Auto oli aamulla lähtiessä kuuran peitossa. Ovea tuskin sai auki. Autoni kahvat ovat vanhanmalliset heiluvat muoviläpyskät, joissa on se tuntu, että jos yhtään lujempaa kiskon tätä, niin kohta on kahva kädessä irrallaan. Sain matkustajapuolen oven helpommin nyittyä auki, menin sisään ja työnsin kuskin oven sisäpuolelta varovasti irti.

Siinä vaiheessa vieressä oli kannustamassa asuntoyhtiön meille lähettämä huoltomies, joka oli tukkinut sisäkattoon lampun ripustuskohdan viereen auenneen reiän. Korjaus oli jo valmis aamukahdeksalta, ja sitten huoltomies täydensi papereitaan hämärässä jalkakäytävällä ja seurasi autoonpääsy-yrityksiäni. Kun sain matkustajan puolen ovea kiskottua auki millin, hän ilahtui puolestani: ”Valo näkyy jo!” Kun auton sisävalo syttyy, se tarkoittaa, että ovi on liikkeessä ja taistelu voiton puolella.

Olin muuten oikeassa huoltomiehen ajankohdan suhteen. Mieheni:
– Se hyypiö sanoo tulevansa ekaks aamulla tänne.
– Kaheksaltako ne alottaa?
– Joo. Laitan kaiken valmiiksi heti kahdeksalta.
– Se tulee hei kymmentä vaille. Varaudu.
– Ai jaa, totta, niinkin voi tapahtua.
– On joskus tapahtunut, niin.

Ja 7.45 tyyppi soitti ovikelloa.

On tapahtunut sekin, että ainoastaan autoni takaluukku oli avattavissa pakkasaamuna ja jouduin ryömimään hattuhyllyn yli autoon mahallani, ja sisältä käsin työntämään etuoven auki. Oli siinä naapureilla katsomista. Se on muuten melkoista akrobatiaa. Takapenkki on ahdas, jos sinne tunkee pää edellä vaakatasossa.

Minulla on myös jääkerrokselta suojaava autopeite, jonka voisi laittaa yöksi auton päälle. Mutta auton pitäisi olla kuiva sillä hetkellä. Jos peiton virittää kesken räntäsateen tai alijäähtyneen vedentulon, se pakastuu yön aikana tiukasti kiinni märkään autoon ja sitä saa riipiä irti kuin laastaria ihosta, milli milliltä ja peläten, että joku hajoaa, joko auton lakkakerros tai peite. Nytkin yöllä satoi siihen sekuntiin saakka kunnes alkoi pakastaa. Mahdollista vain Hollannissa.

Suolasukat sen sijaan toimivat ja ovat tarpeen. Vanhassa koslassani ei ole ilmastointia ja sisäilma tuppaa kostumaan niin, että tuulilasin sisäpuolellekin syntyy jääkerros, jos ei pidä ilmanlaadusta huolta. Olen täyttänyt vanhoihin sukkiin merisuolaa, ja laitan talvisin aina uudet tuoreet suolasukat yöksi makaamaan kojelaudalle imemään kosteutta. Aamulla laitan sukat lämpöpatterin päälle kuivumaan ja jos ne kovettuvat köntsäksi iltaan mennessä, tiedän, että se oli menestys. Ne ovat toimineet ja kastuneet, ja kovettuvat suolapaakuksi kuivuessaan. Sitten kopautan paakun irralleen ja sukat voi laittaa taas autoon. Ilman tätä temppua olisi paljon enemmän ikkunoiden huuru- ja jääongelmia.

Tosi tyylikäs sisustuselementti eteisessä nämä suolasukat.

Mutta on se ny perhana. Luulee lähtevänsä ajoissa töihin, mutta saa raapia autosta jäätä vartin verran, tai viedä pakkaspeitettä yläkertaan suihkuun tippumaan, tai vaihtaa suolasukkia; jos ylipäätään saa oven aukeamaan. Kyllä se ilahduttaa sitten kun kevät tulee ja voi vain hypätä autoon sekunnissa ja lähteä ajamaan.

Video: näin puhun kuutta kieltä

Lueskelin Ikean erittäin monikielistä käyttöohjetta ja huomasin, että hö, osaan näistä sentään kuutta jollain tasolla. Olen virallisesti opetellut ääntämyksen jne. (No kuudes on äidinkieli eli huijausta.)

Keksin, että voisihan olla hauskaa tehdä tästä video. Olkon tässä sitten ensi-iltani videon julkaisijana.

Mukana:
hollanti
islanti
saksa
ruotsi
englanti
suomi

Muutoin olen tyytyväinen, mutta jumatsukka tota hollantia. Säälin miestäni, joka minua kumma kyllä muka ymmärtää suurimman osan ajasta. Lähettäkää mut jollekin tolkun ääntämyskurssille.

Sisäisesti itse muka luulen puhuvani hollantia selkeästi ja ymmärrettävästi, mutta aika erikoista mongerrusta tuo on ulkopuolelta tarkasteltuna. Monet pysyvät silti ongelmitta mukana, mutta tajuan, että jotkut kaverit ovat korvat höröllä, että nyt ei kyl oikein saa selvää.

Olisihan tässä sarkaa vielä: nämä ovat suomen lisäksi kaikki germaanisia kieliä. En tiedä slaavilaisista tai romaanisista kielistä paljonkaan.

Juro suomalainen brittikohteliaisuuksien ja marokkolaisten mandariinien välissä

On muuten aika vaativa harjoitus maanantaiaamuna ensimmäisenä joutua kirjoittamaan saksaksi sähköposti, jonka otsikkona on ”Gelangensbestätigung”.

Kaiken kokoustamisen ohessa oli Paul Englannista kahviautomaatilla. Edellisenä päivänä olin niin juro suomalais-mannereurooppalainen, etten pystynyt millään keinolla ehtimään reagoida kohteliaasti hänen englantilaiseen heittoonsa ”Hi Liisa, how are you?” Paul katosi jo hollantilaisen kaverin kanssa ovesta ja jäin miettimään mykkänä, että pitiköhän tuohon vastata, että ”I’m fine, how are you” vai ”Thanks, fine” vai ”Thanks, fine, how are you”? Ja miten tämän kaiken saa sekunnissa suusta ulos? Pitää olla valmiimpi englantilaisia varten.

Mutta nyt Paul peseskeli mukiaan hanan alla ja ehdin vähän kompensoida.
– And, still hanging around here?
– Yeah, one more day and then back to boring Leicester.
– Boring? So you mean, Venlo is exciting as... (as hell? as fuck? Mitä mä oikein meinasin sanoa? Eihän englantilaiselle saa kiroilla. Briteille kirosanat vaikuttavat todella törkeän voimakkailta ja ovat alamaailman pahinta alatyyliä. Olisiko olemassa joku ilmaus, joka ei olisi tökerö, mutta olisi ”exciting as joku”? Ei tuu mitään, tähän jää mun lause.)

Mutta onneksi Paul jatkoi.
– Yes, here it is really exciting; meetings, different people, new ideas...
– Okay, nice.

Muistitaulun viikonpäivä-sarjaa.

Elän täällä sentään aika kansainvälisesti. Nautin tarkkailijana asemastani, että saan ohimenevissä keskusteluissa kuulla välähdyksiä eri maalaisten mielipiteistä ja tavoista. Pintapuolinen kansainvälisyys on positiivinen elementti arjessani, jota arvostan.

Eräälläkin kurssilla vieressäni istui italialainen, joka osaa hollantia, saksaa, englantia, espanjaa, ranskaa ja hitusen kreikkaa. Ja hänen vieressään puolalainen.

Niin sitä voi samana päivänä kuulla vaikka potkunyrkkeilystä, jota marokkolaisen työkaverin serkku harrastaa ja josta en muutoin tietäisi yhtään mitään, ja puhua hollantilaisen kanssa hänen Japanin-matkastaan, ja virittää keskustelun vuokra-asumisesta indonesialaisen kanssa. Välillä tapaa saksankenialaisen, jonka yksi vahvoista kielistä on swahili ja äidinkieli joku ihan muu.

Eräs aika hilpeä ja vilkas saksalaishollantilainen selvitti: ”Silloin, kun olin vielä mun äidin mahassa, niin äiti meni katsomaan Kölnin karnevaalikulkuetta. Siksi musta tuli tällainen!”

Tässä keskustellaan ainakin kolmen kansallisuuden voimin, että ”Relax” ja ”Eiks teillä oo mitään tekemistä vai?” ja #ei ja #melkeinviikonloppu.

Yhtenä päivänä oli edessä itsestäänselvyytenä perihollantilainen perinne tarjota korppuja, kun joku on saanut lapsen. Jos vauva on tyttö, korppujen päälle sirotellaan vaaleanpuna-valkoisia anisrakeita ja jos poika, vaaleansini-valkoisia. Erittäin syvään kulttuuriin juurtunut värijako elää tässä perinteessä varmaan ikuisesti, vaikka nykykeskusteluissa kuinka yritettäisiin päästä eroon ”tyttöjen väreistä” ja ”poikien väreistä”.

Pyöreiden ilmavien korppujen päälle sivellään margariinia, jotta anisrakeet tarttuvat, ja hökötys on yllättävän hyvän makuinen. ”Kunhan reseptissä on tarpeeksi sokeria, mikä vain maistuu...” Anisrakeissa on sisällä oikea aniksen siemen, joka on kuorrutettu kunnon satsilla sokeria. Rakeiden nimi on ”muisjes”, pikkuhiiret, koska joissakin näkyy siimahäntä, siemeneen kuuluva haituva.

”Beschuit met muisjes”

Oliko sellainenkin ennakkoluulo, ainakin Hollannissa, että turkkilaiset eivät siedä marokkolaisia ja toisin päin? Tästä olikin vitsinä liikkeellä kaikkia osapuolia tasapuolisesti loukkaava ulkomaalaisvastainen muka-iskulause, jonka voi kuvitella graffitina seinään: ”Turkkilaiset takaisin Marokkoon!”

No ei pidä tämäkään vastakkainasettelu paikkaansa ainakaan minun vieressäni. Töissä on hollanninturkkilainen nainen, joka puhuu aivan ihastuttavan ja ihailtavan selkeästi  alastaan niin, että sitä on ilo kuunnella. Hänellä on kaunis, sointuva ääni. Ja hänellä on vieressäni istuvalle marokkolaiselle paljon asiaa. He ovat hyvä tiimi ja keskustelevat pitkään yksityiskohdista.

Marokkolaisemme oli myös ollut vieraana turkkilaisen miehen ja hollantilaisen naisen häissä viikonloppuna. ”Se on potkunyrkkeilijä, mä tunnen sen niistä piireistä.” Näin kännykkäfilmiä siitä, kuinka turkkilaisorkesteri soittaa juhlapaikan ovella kimeän narisevia torvia ja paukuttaa rumpua; juuri tuon perinteisen musiikin olen kuullut myös asuinalueellamme, kun jossain rivitalokämpässä alkoivat turkkilaiset hääjuhlallisuudet. Lopuksi videolla vastavihitty pariskunta tanssi hollantilaista räppiä. Morsian valkoisessa mekossaan ronskisti: ”jou, jou!” Hassu tilaisuus.

Parasta ja vapauttavaa huumoria on se, kun ihmiset vääntävät vitsiä oman kansallisuutensa stereotypiasta ja pahimmista uhkakuvista, joita voi ulkomaalaisesta olla. Kuten silloin kun leikkasimme kakkua. Mohammed tarjoili ja virnisti hollantilaisille: ”Tässä on hei marokkolainen ison veitsen kanssa, uskallatko tulla lähemmäs!”

Kuorin tosi huonoa mandariinia, josta tuli mehut ulos ja sitä nahkaa sai nysvätä irti pinnasta millin paloina. Valitin vitsinä Mohammedille:
– Ihan kauhee mandariini, lähetän tän takas Marokkoon!
– Onks se sitten marokkolainen?
– No oikeastaan luulen, että nämä on espanjalaisia. Meillä oli Suomessa kyllä ennen aina mandariineja, joissa luki ”Maroc” tarrassa.
– No ne onkin hyviä. Paksu kuori, joka irtoaa. Mee marokkolaiskauppaan etsimään niitä.
– Joo, täytyisi mennä.

Kun kuulin, että hänen sukunsa tulee Tangerista, kerroin vielä suomalaisesta lautapelistä nimeltä Afrikan tähti.

Uusi tukka, uudet silmälasit, kirjeäänestystä ja huumoripostimerkkejä

Ajankohtainen katsaus! Kaikkeen!
 
Ulkosuomalainen äänestää

No niin! Nyt saa ulkosuomalainen äänestää kirjeitse! Esim. seuraavissa eduskuntavaaleissa. Suurimmalta osalta ulkosuomalaisista on jäänyt äänioikeus usein käyttämättä, koska äänestys on vaatinut matkustamista Suomen suurlähetystöön, joka saattaa olla satojen kilometrien eli kalliin ja paljon aikaa vievän matkustamisen päässä.

Tilasin paperit, täältä: https://kirjeaanestys.vaalit.fi/ . Helppoa, kuten kehuttiinkin ulkosuomalaisten blogeissa. Parit tiedot vaan kenttiin. Tralalaa... KÄÄKS! ”Suomalainen henkilötunnus”. Paniikki. Muistanko tämän vielä? Olenko niin nolo, että olen unohtanut? Ei, odotas, kyllä varmasti muistan, tarvitsematta luntata. On vain jonnii aikaa siitä, kun sitä viimeksi kysyttiin missään.

Sitten tarvitaan pari kaveria: ”Äänestäjän tulee hankkia paikan päälle kaksi todistajaa, jotka allekirjoittavat lähetekirjeeseen todistuksen siitä, että äänestys on tapahtunut vaalisalaisuus säilyttäen ja vaalivapautta kunnioittaen. Todistajien tulee olla 18 vuotta täyttäneitä, mutta todistajana ei voi toimia äänestäjän puoliso, lapsi tai vanhempi eikä myöskään kyseisissä vaaleissa ehdokkaana oleva tai tämän läheinen. Todistajien ei tarvitse olla Suomen kansalaisia.”

Onnistuneen tilauslomakkeen täyttämisen palkinnoksi meinasin, että saan ottaa yhden (1) palan Fazeria.

Oops I did the Brexit

Jo muutamaa päivää ennen Britannian kaaosäänestyksiä pelasimme Scrabbleä ja sain yhdellä nostolla käsiini sen satsin, jota olin pitkään toivonut. Että jos tulisi kamala 8 pointsin arvoinen X, niin sen mukana tulisi myös kaikki ne kirjaimet, joista saisi aikaan Brexitin. Jep. Tuli kaikki muut paitsi B, mutta mies laittoi laudalle ensin karhunvatukat (bramen) ja siinäpä se sitten oli.

Ruakaa!

Viikko oli ruokaisa, sillä kävimme wokkiravintolassa ”all you can eat”, jossa saa erittäin hyvää tuoretta sushia. (Tästä kirjoitin: Hollantilaisen wokkiravintolan ihmeellinen maailma.) Eteisessä tervehti kultainen onnenkissa, joka on yleisaasialainen ilmiö ja tunnettu monesta kiinalaisravintolasta. Alunperin sillä on japanilanen nimi: maneki neko. Neko on kissa japaniksi. Onnenkissan heiluva tassu tarkoittaa kutsua asiakkaalle tulla sisään (tekemään liikevaihtoa).

Aika iso maneki neko heillä.

Parhaat sushit.

Seuraavana päivänä tuhlasimme loputkin rahat käymällä paikallisessa modernissa kahvilassa. Kahvi makeislajitelman kanssa, kiitos.

Mieheni eteen tuotiin vaaleanpunais-punainen satsi ja minulle sininen. Kävin tutkailemaan eroja namuissa ja yritin ehdottaa vaihtamista, mutta vastaus oli selvä: "Näpit irti! Tää on mun!"


Ti-pu-ti-pu

Ulkona turkinkyyhkyjen omalla lemppari-ruokintapöydällä eli ”kanapöydällä” patsastelee useinkin yksi yksittäinen viherpeippo. ”Missä sun kaverit on?” Luulin, että ne olisivat parvilintuja. Sitten siihen tuli yksi yksittäinen järripeippo, Lapista. ”Meillä on järripeippo!” huusin miehelle aika lujaa. ”Keep” hollanniksi. Mies ei vaikuttunut. Tuskin tietää, mikä on "keep".

Otin siilon yöksi kuivumaan sisälle. On satanut niin, että se alkaa olla ihan turvonnut eikä ruoka luista sieltä enää alas ruokakouruun. Hollannin talvi eli sadekausi tappaa jokaisen siilosysteemin ajan myötä. Kostealla säällä siemenet paakkuntuvat, ja Hollannissahan on koko talven kostea sää.

Jos jokin ei kestä kosteutta, niin forget it tai mene sen kanssa Espanjaan.


Maailman naurattavin postimerkki

Nyt loppui keräily. Aika monta vuotta kerrytin postimerkkikokoelmaani, kunnes puhti loppui ja aloin siivota. Kävin viime kesänä viemässä irtosälää eli ensipäivän kuoria ja muita juhlaerikoisuuksia postimerkkikauppaan johonkin Saksan kaupunkiin, jonka olenkin jo sujuvasti unohtanut. Jossain Ruhrin alueella sitä mentiin autobaanaa. Oli hellepäivä ja yksin ajoin. Hyvä kun joku kauppa vielä löytyi, joka ostaa kaikkea kansainvälistä. Aika harvassa alkavat filatelistit ja numismaatikot olla. No, joka tapauksessa, sain sälät menemään markkinoille maksua vastaan. Minusta on tärkeää saada sellaiset tavarat liikkeelle ja ihmisiä ilahduttamaan, jotka voivat jotain vielä ilahduttaa, mutta minua eivät enää.

Jäljelle jäävät perusalbumit laitoin lopulliseen järjestykseen. Nauran aina ääneen, kun kohtaan Mongolian kanat. Aivan mielettömän hupaisat tyypit. Yksi papukaija katsoo synkkänä tummien kulmiensa alta vähän brezhneviläisesti, ja toinen selittää, että kääk kääk.

Lintupostimerkkien kirjoitusasu paljastaa, että ne lienevät vuosilta 1991 – 1994, jolloin Mongoliassa yritettiin palata käyttämään vanhoja mongoliaakkosia.

Se postimerkeissä on kiinnostavaa, loputon yksityiskohtien faktatieto ja historia, joka on niistä luettavissa ja opittavissa. Aloin mm. ihmetellä, miksi vanhoissa romanialasisssa merkeissä esiintyy maan nimi eri tavoilla kirjoitettuna: Romînă eikä România. Netistä selvisi, että ”Romanian tiedeakatemia teki 1953 oikeinkirjoitusuudistuksen, jossa kirjain â poistettiin käytöstä” (Wikipedia). Kunnes tuli Ceausescu ja muutti sen takaisin.


Prillit

Nähdäkseni nuo postimerkkien tekstit otan yhä useammin silmälasit pois. Ilman niitä näen, vahvasti likinäköisenä, helposti molekyylitasolle. Mutta arjessa olisi kätevämpää, jos pienemmänkin kuin normisanomalehtitekstin voisi lukea silmälasien kanssa. Siksi menen nyt kyllä hankkimaan ne oikeat monitehot. Tästä kirjoitin taannoin: ”Varifocus lähestyy uhkaavasti”.

Tutun optikkoliikkeeni pomo Linda on edelleen sama, mutta kahden vuoden aikana siellä on vaihtunut koko henkilökunta. Minne optikot vaeltavat? Minne meni se marokkolainen mies ja minne se kalju pitkä? Viimeksi minua palveli nuori vastavalmistunut blondi, joka oli liiankin suvereenin rento eli melkein löysän lakoninen. Kaikenlaista ihmistä sitä onkin, höh.

Nyt, kun aloin tosissani valita kehyksiä, minua avusti ystävällinen täti, joka otti oikein valokuvia kännykälläni, jotta voin kotona miettiä ja vertailla mieheni kanssa.

Tukkaan raitoja

Kampaaja laittoi vähän blondausta hiustupsuihin päälle ja jopa vähän violettia sävytystä. Odotin jotain oikein näkyvää, mutta hyvin, hyvin hillitty siitä tuli. Kotona meinasin, että eihän tässä näy mitään! Se heijastaa edessä vähäsen erilailla jossain valossa; toisessa valossa näyttää ihan samalta normaalitukalta. Ehkä se oli taas vähän vaikea. Ehkä tukkani ei taas suostu käyttäytymään ja ottamaan blondausta vastaan.

Näinhän minä ne sössöt ja istuin vaikutusajan, mutta ei siinä kyllä näy niinku yhtään mitään tuloksena.

Ai näkyy sittenkin, töissä. Siellä pomo hihkui, että onpas sävyä ja oikein kiva ja kyllä on selvästi vaaleat raidat ja jee. Olin, että aha, niinkö. No todella. Toimistovalaistuksessa se todellakin näkyy.
Kävin vielä rääkkäämässä ja kuivattamassa tukkaa vähän kuntosalin uima-altaassa ja saunassa ja a vot, se vaaleni lisää. Ihan hyvä.

Erikoisten vibojen päivä

”So, was war das denn jetzt?” ”What did I just experience?” ”Mikä tää tällanen päivä oli?”

No onpa erikoinen vuoden alku ja uudet vibat. No onpa erikoiset vibat kaikkialla!

Juuri totesin, että kyllä asiat muuttuvat ja pääkoppa puhdistuu vuodenvaihteen jälkeen. Mutta että näin! Ja että tämä on näin kollektiivista!

Minulle tulivat työpäivän aikana ihmiset puhumaan mitä erikoisimmista aiheista, oikein avautumaan. Olen seissyt minuuttikaupalla nyökytellen ja kuunnellen, ja haluten kuunnella. Tajuten, että jaaha, tällaista, tuoltahan tulee oikein pitkäkin puhe, ja ottaen kunniana sen, että minut koetaan kuuntelijana, jolle uskalletaan avautua. Ja ne aiheet!

Mitäh?

Kuten postihuoneen Ilse, siinä vaiheessa kun siihen tuli myös ruokalan keittiöpäällikkö Jeroen hakemaan housujaan.
– Saatiin uusia työvaatteita, on vähän myöhässä. Ekat oli väärän kokoiset, en mahtunut lahkeeseen. Kestipä niillä kauan vaihtaa.
– Onks tämä näitä mereen joutuneita kuljetuksia?
– Sieltä Pohjanmeren konttilaivasta? Hmm... (heiluttelee ja kuuntelee pahvilaatikkoa, onko siellä laineiden liplatusta).

Siitä merien likaantumisesta taas kerran roinalla ja myrkyillä päästään siihen ”kuinka kallisarvoinen planeettamme on ja surullista kuinka ihmiset sen pilaavat” ja Ilse alkaa avata elämän arvoituksia:
– Mietin, että milloin me kaikki kuollaan, kun ajan autoa niin joskus tulee mieleen, että miten se menee ja pitääks sitä pelätä.
– No älä nyt siinä autoa ajaessa kuitenkaan hirveästi katsele taivaalle ja mieti, tai se tapahtuu turhan aikaisin, haha!

Ilse kertoo olleensa itse asiassa jo kerran kuollut, leikkauspöydällä vatsaleikkauksessa. Tässä vaiheessa Jeroen poistuu takavasemmalle ja vahvistaa sen teorian, että tiettyjä aiheita kuulevat ja kuuntelevat vain ne, jotka kestävät niitä kuunnella ja ovat siihen valmiita. Toisilla menee kaikki henkinen yli hilseen ja eivätpä he sitten olekaan paikalla parhaissa keskusteluissa. Minä jään, koska olen avoin ja haluan nimenomaan kuulla. Nimenomaan kestän kuulla, enkä pelästy vähästä.

Eli Ilse nousi ylös itsensä ja leikkaussalin päälle, imeytyi vetovoimalla kohti tunnelia, mutta siihen tuli esteitä, että nyt et menekään tästä läpi, vaan palaudut takaisin kehoon; elvytys oli onnistunut suuresta verenvuodosta huolimatta. Toipumisen jälkeen piti opetella uudestaan elämän rakenteet, mitä ovat viikonpäivät ja kuukaudet. Ja siitä saakka hän on tuntenut muista ihmisistä samantien heidän energiansa, tiennyt, mitä joku, joka tulee huoneeseen, aikoo sanoa, ja kokenut etiäisiä eri tapahtumista. Ja luullut tulleensa hulluksi kaiken tämän rajatiedon takia.

Jotenkin se aallonpituus avautunut sitten kai siinä käynnissä kuoleman porteilla. Yritin rauhoittaa, että kyllä ne energiat ja viestit ovat ihan totta etkä varmasti ole hullu. Siitä on paljon tarinoita, kuinka varsinkin lapsilla on näitä etiäisiä, ja aikuisillakin. Kaikki on energiaa ja energia sisältää informaatiota. Ei ole välttämättä yliluonnollista, vaan aika järkeenkäypää ja arkipäiväistäkin aistia sitä herkästi; ei se tule mistään pelottavasta toisesta maailmasta, vaan on ihan keskuudessamme. Tyhmää on ennemminkin se, että usein muut kieltäytyvät uskomasta tällaisia viestejä, vaikka ne ovat arvokasta tietoa.

Noh, kerro lisää.

Sitten olin Lauran luona arkisemmassa keskustelussa, mutta sieltäkin tuli juttua niin, että huomasin jumittuvani siihen paikkaan tyystin, koska hänkin tarvitsi kuuntelijaa.

Okei, tänään mä olen Kuuntelija. Tänään otan siihen aikaa, enkä keskeytä enkä kiirehdi. Tämä on tehtäväni.

Seuraavaksi Timo hyppää taas tyhjästä eli vitamiinimehuista suoraan vaihtoehtolääketieteeseen ja kehokokonaisuuteen ja chakroja tasapainottaviin nesteisiin ja ayurvedan ravintoneuvoihin ja joogaan. Tämän hän tosin tekee usein. Ilman small talkia kolmessa sekunnissa neokapitalismin kritiikkiin. (Timo on muuten melko yleinen saksalainen nimi, vaikka kuulostaa niin suomalaiselta.)

Ja kuka vielä. Pelkkää tällaista. Joku itäeurooppalainen Finance-Paul minulle rapuissa heitti ”see you tomorrow”, mikä oli minusta erikoista, koska emme koskaan oikeasti puhu toisillemme eikä yleensä kukaan huomioi minua rappuja kulkiessa. Mikä, mitä. En edes tiennyt, että joku Finance-Paul huomaa olemassaoloni.

Kenen kanssa sitä resonoi, ehkä ne jotenkin erottuvat joukosta näinä päivinä.

Mitä jännää tapahtuukaan, jos osaa kulkea sydän avoinna.

Silmälääkärillä Hollannissa

Mitä tapahtuu, kun joutuu Hollannissa silmälääkäriin? No nyt tiedän.

Suomessa nuorena kävin silloin tällöin silmälääkärissä. Kun piti tutkia, pystyisinkö käyttämään piilolinssejä. Tai tarkistaa likinäköisyys ja hajataitteisuus. Mitata silmänpaine. Muistan, että joku muovisauva siinä kävi silmämunan pinnassa ja että se pelotti teoreettisesti. Ja muistan, että pupilleja laajentavien tippojen jälkeen päivänvalo ulkona häikäisi.

Hollannissa optikko mittaa näkökyvyn ja jopa silmänpaineen, käyttämällä ilmaa puhaltavaa aparaattia. Ei sen tulosten pitäisi täyttä humpuukia olla, vaikka tiedetäänkin, että lääkärin kunnollisemmalla mittarilla tulokset voivat olla vähän matalampia kuin optikolla. Optikon on tarkoitus tehdä esiseulontaa ja lähettää asiakas silmälääkärille, jos huomaa jotain omituista.

Minulla huomattiin. Silmänpaineet olivat nousussa, ja jokaisella uudella mittauksella yhä korkeammat, jo 25. Omalääkärin kautta lähete silmälääkäriin.

Siis sairaalan pakeille. Jos Hollannissa joutuu erikoislääkärille, kyseessä on järjestään poliklinikka eli paikallinen sairaala.

Onneksi meillä sentään on (vielä toistaiseksi) paikallinen sairaala. Paikallisella sairaalalla on usein joku omituinen pseudolatinalainen nimi. Kuten tämä: VieCuri. Tai englantilainen: Boxmeerin kunnan sairaalakompleksille päätettin pari vuotta sitten antaa remontin jälkeen uudeksi nimeksi ”Health Campus Boxmeer”. Kansalaiset: ”Ihan tyhmää. Millä mun 90-vuotias vaari osaa lausua, että sen pitää mennä mihin-hiton-Health-Campukseen? Josta ei edes tajua, mikä se on?” Samaa mieltä.

Omalääkäri: ”Sähän tiedät, että silmälääkäreille on melkoiset jonot.” (Ai jaa, no en tiedä.) ”Soita sinne ajanvarausnumeroon heti tänään.” Näin tehden sain ajan vajaan kolmen kuukauden päähän. No, on sitä pahempaakin jonoa nähty maailmalla.

Sairaalasta luvattiin tällaisesta käynnistä perään lasku, arviolta jotain 150 ja 300 euron väliltä. Omasta taskusta. Erikoislääkärit maksetaan omavastuuosuudesta, kunnes on riehunut vuoden aikana 385 euron arvosta niin, että alkaa saada vakuutuksesta korvauksen.

Antoivat sentään kokonaisen vapaan sairauspäivän töistä. Tai siis ostin sen sillä argumentilla, että sairaalan ohjeessa lukee: tule kuskin kanssa silmäpolille, sillä silmätippojen jälkeen et saa itse ajaa autoa.

Paikallinen sairaalarakennus on vanha ja rapistunut. Mutta henkilökunta ei. Ja laitteet ovat hyvin modernit, se selvisi tälläkin käynnillä.

Sitä pelkää niitä mittauksia ja miten ne aikovat ronkkia silmää, ja samalla saa katsella käytävällä painajaismaisia piirroksia suurennetuista silmämunista.

Lopulta löysin itseni tilanteesta, jossa silmälääkäri pitää kourassaan muovista tennispallon kokoista halkaistua silmämunaa ja selittää, miten nesteet kiertävät tai sitten ei ja painetta syntyy.

Mutta ensin olin vähän välinpitämättömällä assistenttirouvalla, joka skannasi silmät. Kuvia ilmestyi tietokoneen näytölle, kun tuijotin sinistä valoa pimeässä huoneessa. Sinisen valon vieressä värähteli näkökentässäni mustalla pohjalla silmämunan muotoinen terävä punainen ääriviiva. Jännä. Ovatpa keksineet hienoja laitteita sitten 80-luvun.

Sitten olin ystävällisellä teknisellä assistentilla. Nainen kyseli taustat, katsoi optikon paperit, laittoi puudutustipat ja keltaväritipat ja mittasi silmänpaineet tökkimällä sinistä valorinkulaa loistavalla putkella suoraan silmään edestäpäin (”meillä on tämä maailmanmarkkinoiden luotettavin Goldmannin tonometri”). Sitten hän mittasi sarveiskalvon paksuuden vetelemällä muovisauvalla myöskin pitkin silmän pintaa kivasti. Miten senkin kestin, en tiedä vieläkään.

Tipat kirvelivät, mutta ei niistä antureista onneksi tuntunut oikein mitään.

Silmänpaine oli enää 16 tällä virallisella mittauksella. Mikä oli hyvä. Mutta kuten kaikki toistivat, ”pelkkä silmänpaine ei kerro koko totuutta”, vaan pitää tarkistaa, mitä silmän sisällä tapahtuu ja mikä on tilanne.

Ja ylipäätään lääkäreiden suositus on, että yli nelikymppisen kannattaisi käydä silmien yleisessä terveystarkastuksessa joskus. Ihan hyvä, että kaikki katsotaan, kun minulla on kuitenkin kaikenlaisia multivammoja ja erikoisuuksia silmissä. Kamalasti niitä leijuvia harmaita pölyhuituloitakin, lasiaisen tiivistymiä, joiden nimen opettelin erikseen etukäteen hollanniksi: ”glasvochttroebelingen”.

Lopuksi sain pupilleja avaavat tipat ja pääsin itse lääkärille, joka oli rento ja ystävällinen. Jo Saksassa alkoi se perinne, että jokainen lääkäri ja hammaslääkäri, jolla käyn, tietää ja kertoo jotain Suomesta, on ollut siellä lomalla asuntoautolla, syönyt karjalanpiirakoita tai telttaillut metsässä.

Niin tämäkin. Silmälääkäri muisteli ”Karhu”-sanaa talviurheiluvälineistä. –”Se tarkoittaa karhua.” –”Ai niin, niissä kengissähän olikin karhun kuva.” –”No just siks.” –”Ja hyviä murtomaasuksia ne tekee.”

Skannatuista kuvista näkyi näköhermon nysty ja oli jees. Jostain syystä lääkäri kuvitteli, että ”tiedän jotain biologiasta” ja selitti latinalaisin termein pitäen avattua muovista silmäpalloa kädessään. Aksonit olivat hyvät. Ne ovat hermosäikeitä.

”Tohtori, silmässäni on päärynä.” Vasemmassa silmässä oli näköhermon kimpun vieressä joku kuuluisa ”päärynänmuotoinen muodostelma”, joka on tunnettu ilmiö silmälääkäreiden keskuudessa eikä haittaa. Se näkyi valkoisena pitkulaisena läikkänä, kaarena pitkin hermopyörylän reunaa. ”Myeliinitupellisia hermosoluja papillan ympärillä”, löytyi netistä, ehkä se. Kuulemma ”mielenkiintoinen poikkeama”, muttei terveydelle eikä näkökyvylle merkityksellinen.

Netin "mielenkiintoisia löydöksiä"; näytti siltä kuin tuossa vasemmalla, mutta päärynäni oli eri paikassa.

Lääkäri häikäisi kamalan kirkkaalla valolla silmiin. Sen jälkeen näin pelkkää turkoosia pimeässä huoneessa. Silmänpohjat olivat jees.

Kolmen vuoden päästä haluaisivat tehdä uudestaan samat testit ja verrata skannerikuvat.

Kotimatkalla kaipasinkin jo aurinkolaseja, jotka olin ottanut mukaan häikäisyefektiä varten. Näkyi sumuisesti monta tuntia pupillitippojen jälkeen. Muistin, että se olisi enemmän häikäisyä kuin huonosti näkymistä, mutta se onkin toisin päin. Rasittavan huonosti näkyi. Ei olisi tosiaankaan kannattanut lähteä ajamaan autolla töihin näillä silmillä.

Mutta kiitos, onpahan tsekattu, ja lasku tulee perästä. Sitä ei kukaan tiedä, miksi paineet olivat ajoittain niin koholla optikon mittauksissa. Mukava tietää, että tilanne on taas normaali ja silmät muutenkin terveet tärkeiltä osiltaan. Päärynöiden ja näkökentän huituloiden kanssa pitää vaan elää.

Isopt pupillit.

Ai niin, suuri ero Suomeen tulee tässä. Suomessa on nykyään omat tulokset ja lääkärikäyntien raportit luettavissa netissä – salasanan takana, mutta kokonaan potilaan nähtävillä. Hollannissa ei ole hankkeista huolimatta onnistuttu luomaan yhtenäistä potilaskantaa. Omat mittaustulokset ovat pitkälti potilaan ulottumattomissa.

Ei minulle mitään raporttia tule siitä, että silmänpaineet olivat 16. Ihan suullisesti sain kuulla ja itse saan kirjoittaa lyijykynällä paperille kotona itselleni. Ei tule kirjettä eikä onlineportaalia. Käyntini tiedot ja päätelmät pysyvät sairaalan arkistoissa ja tiedotetaan ehkä lääkäriltä lääkärille kulisseissa, eli omalääkärilleni saakka.

Mutta että potilaalle, no way. Luin sairaalan sivuilta, että jos potilas haluaa itse katsoa omat paperinsa, hän voi tehdä tästä kirjallisen anomuksen, johon saa vastauksen 14 päivän kuluttua, jolloin voi soittaa ja sopia ajan, milloin voi tulla paikan päälle vilkaisemaan itseään koskevia potilastietoja. Jos oikein kopiot näistä haluaisi, pitää aloittaa erilainen byrokratian lomakeprosessi. Vaikeaa on.