maanantai 21. tammikuuta 2019

”Rouva” valitsee silmälasit ja saa kirjeen oikeusministeriöltä



No nyt se löysän lakoninen optikko tilasi minulle silmälasit. (Mainitsin hänet tässä jutussa, rilliuutisten kohdalla.) Ja aloin tajuta jopa häntä. Hänellä olikin absurdi huumori, ja yllättävä avoimuus. Ilahduin, kun hän suoraan ilmotti, että ”Teillä on selässä höyhen”.

Mielelläni yhtä suorasanasesti selvitän aina kaikille siihen, että ”nytkö se kana iski taas; mun untuvatakki varisee höyheniä kaikkialle”. Ja optikko kertoi omista sulkasadoistaan, kun hiuksia kertyy villakangastakille. Siinä oli jopa teatraalisen suurieleisen oloinen repliikki. Ahaa, tällaisella sävyllä puhuvia hollantilaisia naisia olen nähnyt ennenkin.

Kehyksiksi valittiin ne, jotka ovat lähes samanlaiset kuin tätä edelliset olivat. Ne, joista luovuin kaksi vuotta sitten. Kaikki olivat ylivoimaisesti vakuuttuneita siitä, että ne näyttävät kaikkein parhailta.

Menee vielä valokuvat sekaisin, koska palaan vanhaan rillimalliini. ”Jaaha, tämä kuva on varmaan vuodelta 2016, kun tässä on nämä tällaiset silmälasit... eikun.” Back to the future. (Itse asiassa en ole koskaan tajunnut tuota Paluu tulevaisuuteen -leffasarjan nimeä: koska menneisyyteenhän siinä palataan aikakoneella, esim. 50-luvulle, eikä varsinaisesti tulevaisuuteen... öhmm.)

Mutta siis tähän on tultu, että nuori vastavalmistunut blondi on minulle, että ”rouva; Te”. Jotenkin ohitan ja sivuutan sen havainnon, laitan jonnekin takataskuun; minuun kuulumattomana, irrallisena. Samalla aistin siitä heti sen negatiivisen aspektin, että käyn vanhasta henkilöstä. Pelästyn sitä ja harmistun siitä kyllä jollain tasolla, että olen ”rouva”.

Ja samalla hyväksyn sen yhteiskunnan normina: jos aikuisille kuuluu niin sanoa, niin sitten olen aikuinen. Jäljelle jää se ristiriita, että en koe rouvittelua ja teitittelyä millään tavalla itseeni henkisesti sopivaksi. Ei mätsää.

Esitekin teitittelee: ”Kaikki uusista silmälaseistanne”.

Juuri tänään rupesin katsomaan, että silloin kun tukkaraidoissani ei näy violettia sävähdystä kunnolla, valosta riippuen, niin voisi luulla, että tukka onkin harmaa päältä. Ehkä pitäisikin laittaa siihen ensi kerralla lämmin eli pinkki sävytys sitten. Jos tämä viileä tekee harmaahapsen vaikutelman.

Ja sitten miesoptikko, joka siinä ensin oli, sanoi, että ”nämä siniset kehykset sopii tosi hyvin tohon harmaaseen häivähdykseen” olettaen, että tukkani harmaantuu luonnostaan.

Kuinka monta optikkoa voi loukata minua yhden päivän aikana?


Selkäni sen sijaan meinaa olla teini. Kysyin mieheltäni, voisiko hän vilkaista, mikä on tuo selän näppylä miehiään; se on vähän arka ja luulen, että se voisi olla kevyesti tulehtunut. Vastaus oli tunteikas huudahdus: ”Wow!” Että sen verran hieno aknen ilmestys sitten. Se on iso ja punainen ja siihen on sattunut jo yli viikon, joten kysyn, voisiko vähitellen riittää ja olisiko sen mahdollista ystävällisesti parantua.

Äänestyskuori tuli. Oikeusministeriöltä. Ministry of Justice, lukee päällä oikein kaikille julistaen ulkomaan kielellä. Arvasin heti, että tietysti ne tilatut vaalipaperit. Mies ihmetteli, että siis mitä sieltä nyt tuli, miten niin oikeusministeriö.
– No ne äänestyskamat vaan.
– Oikeusministeriöltä?
– Niin.
– Haloo. Onpa virallista. Ei Hollannissa oikeusministeriö vaaleja hoida.
– Eikö?
– Kamoon. Oikeus. Niillä on parempaakin tekemistä.
– Kuka sitten?
– Sisäministeriö.
– Ai jaa.
– Oikeusministeriön kirjekuoresta vaan pelästyy.
– Luulee, että siinä tiedotetaan, milloin mun on mentävä vankilaan?
– Niin.


Tuli hieno talvi. Pakastaa monta astetta yöllä. Lintujen juomakupissa ulkona oli aamulla jo sentin jääkerros. Todella tukeva plätty. Koputin sitä, eikä se inahtanut. Ei ollut pelkkä riite. Hain ekan käteen sattuvan työkalun vajasta: tongit. Rasautin metallilla pilkkireiän jäähän. Siitä linnut saivat juoda päivän ajan. Illalla reikä oli vielä sula, mutta jääkerros ylettyi jo lähes kupin pohjaan saakka.



Kylmä aamu oli kaunis, pastellinen. Kevyt sumu leijaili peltojen yllä. Koko maisema oli vaaleassa kuurassa. Oli vaaleanpunainen taivas ja vaaleankeltainen taivas ja niissä kultaisena hehkuvia lentokoneiden raapaisuja.

Oli vain taas kiire töihin enkä saanut aikaan ajaa jonnekin syrjään ottamaan maisemakuvaa. Onhan noita pakkasaamuja nähty toisaalta. Mutta joskus olisi hauska ihan vain anarkian takia ajaa peltotielle ja ottaa kuvia ennen töitä. Edes sen verran en saa itseäni poikkeamaan rutiineista näköjään, vaikka olisi upeaa tarjolla.

Töiden nurkilla saan aina samat kasvit ja korret kuvaan.



No iltakävelyllä auringonlaskua sitten.

Auto oli aamulla lähtiessä kuuran peitossa. Ovea tuskin sai auki. Autoni kahvat ovat vanhanmalliset heiluvat muoviläpyskät, joissa on se tuntu, että jos yhtään lujempaa kiskon tätä, niin kohta on kahva kädessä irrallaan. Sain matkustajapuolen oven helpommin nyittyä auki, menin sisään ja työnsin kuskin oven sisäpuolelta varovasti irti.

Siinä vaiheessa vieressä oli kannustamassa asuntoyhtiön meille lähettämä huoltomies, joka oli tukkinut sisäkattoon lampun ripustuskohdan viereen auenneen reiän. Korjaus oli jo valmis aamukahdeksalta, ja sitten huoltomies täydensi papereitaan hämärässä jalkakäytävällä ja seurasi autoonpääsy-yrityksiäni. Kun sain matkustajan puolen ovea kiskottua auki millin, hän ilahtui puolestani: ”Valo näkyy jo!” Kun auton sisävalo syttyy, se tarkoittaa, että ovi on liikkeessä ja taistelu voiton puolella.




Olin muuten oikeassa huoltomiehen ajankohdan suhteen. Mieheni:
– Se hyypiö sanoo tulevansa ekaks aamulla tänne.
– Kaheksaltako ne alottaa?
– Joo. Laitan kaiken valmiiksi heti kahdeksalta.
– Se tulee hei kymmentä vaille. Varaudu.
– Ai jaa, totta, niinkin voi tapahtua.
– On joskus tapahtunut, niin.

Ja 7.45 tyyppi soitti ovikelloa.

On tapahtunut sekin, että ainoastaan autoni takaluukku oli avattavissa pakkasaamuna ja jouduin ryömimään hattuhyllyn yli autoon mahallani, ja sisältä käsin työntämään etuoven auki. Oli siinä naapureilla katsomista. Se on muuten melkoista akrobatiaa. Takapenkki on ahdas, jos sinne tunkee pää edellä vaakatasossa.

Minulla on myös jääkerrokselta suojaava autopeite, jonka voisi laittaa yöksi auton päälle. Mutta auton pitäisi olla kuiva sillä hetkellä. Jos peiton virittää kesken räntäsateen tai alijäähtyneen vedentulon, se pakastuu yön aikana tiukasti kiinni märkään autoon ja sitä saa riipiä irti kuin laastaria ihosta, milli milliltä ja peläten, että joku hajoaa, joko auton lakkakerros tai peite. Nytkin yöllä satoi siihen sekuntiin saakka kunnes alkoi pakastaa. Mahdollista vain Hollannissa.

Suolasukat sen sijaan toimivat ja ovat tarpeen. Vanhassa koslassani ei ole ilmastointia ja sisäilma tuppaa kostumaan niin, että tuulilasin sisäpuolellekin syntyy jääkerros, jos ei pidä ilmanlaadusta huolta. Olen täyttänyt vanhoihin sukkiin merisuolaa, ja laitan talvisin aina uudet tuoreet suolasukat yöksi makaamaan kojelaudalle imemään kosteutta. Aamulla laitan sukat lämpöpatterin päälle kuivumaan ja jos ne kovettuvat köntsäksi iltaan mennessä, tiedän, että se oli menestys. Ne ovat toimineet ja kastuneet, ja kovettuvat suolapaakuksi kuivuessaan. Sitten kopautan paakun irralleen ja sukat voi laittaa taas autoon. Ilman tätä temppua olisi paljon enemmän ikkunoiden huuru- ja jääongelmia.

Tosi tyylikäs sisustuselementti eteisessä nämä suolasukat.

Mutta on se ny perhana. Luulee lähtevänsä ajoissa töihin, mutta saa raapia autosta jäätä vartin verran, tai viedä pakkaspeitettä yläkertaan suihkuun tippumaan, tai vaihtaa suolasukkia; jos ylipäätään saa oven aukeamaan. Kyllä se ilahduttaa sitten kun kevät tulee ja voi vain hypätä autoon sekunnissa ja lähteä ajamaan.

2 kommenttia:

  1. Minua saa kernaasti kutsua rouvaksi ja teititellä, koska se kuuluu saksalaisten kohteliaisuustapoihin. En halua, että minulle ruvetaan töykeäksi. Vielä hassumpaa oli vanha tapa neiditellä ja rouvitella siviilisäädyn mukaan ja lastentarhassa opettajien tädittely, vihoviimesitä tytöttely. Lapset oppivat pienestä pitäen, että aikuisia miehiä puhutellaan herra se ja se ja rouva se ja se.Pelkkä sukunimen töksäytys on epäköhteliasta. Tytöt tottuvat murrosiässä siihen, että heitä puhutellaan rouviksi.Olen jo kauan aikuinen nainen ja asun Saksassa. Tuntuu töykeältä Suomessa, jos joku rupeaa tuttavalliseksi ja sinuttelee. Tökeröimmiltä tuntuvat jotkut soumalaisten firmojen henkilökohtaisesti nimellä lähetetyt (mainos)kirjeet, joissa sinutellaan ja käytetään käskymuotoa, käsketään ostamaan tai tekemään jotakin. Suomalaiset käskevät kaikkia ja joka tilanteessa.

    VastaaPoista
  2. Hah, mielenkiintoinen havainto tuo käskyttäminen. Todella. "Lue!" "Osta!" Hollannissa mainosesitteet useimmiten teitittelevät anonyymiä asiakasta; nuorekkaamman imagon firmat tai tuotteet, joita suunnataan teineille, sinuttelevat. Teitittelyn ja sinuttelun raja on häilyvämpi kuin Saksassa, ja sinuttelua tapahtuu siellä täällä enkä siitä loukkaanu, koska se on täällä melko normaalia. Saksassa siinä on eri kaiku. Aivan, ennenhän piti erotella "Fräulein" ja "Frau", kunnes päätettiin, että myös nuori naispuolinen on "Frau" yhteisnimityksellä. Siihen on totuttu. Suomessa ona ihan eri standardi, se voi olla pohjoismaista kulttuuria, "demokraattinen sinuttelu".

    VastaaPoista