torstai 15. helmikuuta 2024

Kissaprojekti


Syyskuu


Huomataan aika kova kissan tarve. Kuinka ihanaa olisi, jos kotona olisi oma, joka on aina saatavilla. Tai kaksi, jotta ne pitävät toisilleen seuraa työpäivien ajan. 


Niille pitää kyllä sitten järjestää luotettava lomahoito. Ja asunto pitäisi järjestää niin, että kissalle on tilaa ja paikkoja ja korkeita tarkkailupaikkoja. Ja sisäkissan pitäisi päästä edes kunnolla katsomaan ulos, kuten naapurilla on talvipuutarhansa eli lasitettu terassi. Pitäisikö meidän hankkia talvipuutarha?


Asunnosta pitäisi vähentää esineitä, jotta tulee mahdollisuuksia tyhjentää hyllyjen päällisiä kissojen oleilupaikoiksi ja asennella kissan kuljettavia ylähyllyjä. Pitäisi tyhjentää roinaa, jotta kissan tarvekalut mahtuvat kaappeihin. Pitäisi ehkä vähentää mööpeleitäkin, jotta kissan kiipeilypuut ja vessat mahtuvat. Pitäisi myydä kirpparilla tai jossain ylimääräistä pois.


Eli suuria muutoksia ja muutoksen tuulia nousee yhtäkkiä todellisiksi. Uskaltaisimmeko tehdä tällaista? Alkaa muuttaa asuntoa kissavalmiiksi ja joskus ottaa kissan?




Lokakuu


Aloimme känistä siitä, että nyt pitäisi edetä tässä mööpeliasiassa. Jotain on pakko vähentää, jos halutaan luoda tilaa. Niin paljon on tässä täyteen ahdetussa tetriksessä umpikujaa. 


Ensin löydettiin 20 ideaa, jotka eivät jotenkin ole toteuttamiskelpoisia. Sitten löydettiin pari asiaa, jotka voi tehdä. Ehkä huomenna jaksetaan yrittää tunkea irrallinen Ivar-sarjan kaappi isoon Ivar-kaapistoon, jolloin se ei seisokaan omilla jaloillaan nurkassa ja nurkka vapautuu. 


Meillä on nyt jotain 15 projektia tulossa ensi päivinä ja käyntiä mööpelitaloissa.




Marraskuu


Nyt ehkä vihdoin alkaa näkyä jotain tulosta. Tehtiin aiottu iso siirto kun kerran ruvettiin. Riipputuolini laitettiin toiselle puolelle eli pihaikkunan eteen. Käy se näinkin. Riipputuoli ikkunan edessä on aika ihhis. Jos on päivällä aikaa, voin istua katsoen pihaan siinä lukiessa, ja iltapimeällä käännän istumasuunnan huoneeseen päin.


Vielä pitää tehdä: sähköjohtojen vedot pöytälampulle, printterin nosto sivupöydälle ym. sisustusliikahduksen viimeistely.




Joulukuu


Ikeassa ei ollut kaksitasoisia seinähyllyjä. Saksassa oli. Kokosimme kolme Saksan seinähyllyä.


Mieheni keksi haluta kissansillan poikittain olohuoneen katon alle. Kävimme rautakaupassa hakemassa palkit sitä varten. Ja seinäpidikkeet sekä maalia, jolla saan värjätä molemmat eri väreillä. Palkit ovat 3-metrisiä ja auto 2 metriä pitkä. Hmm.


No tähän oli mietitty juoni jo kauan sitten. Mennään illalla, kun on rauhallisempi liikenne. Mieheni lataa ne autoon, loput kurkkii takakontista, minä ajan varmistusmiehenä heti perässä, ettei siihen väliin tule kukaan häiriintymään (tai poliisi antamaan sakkoja). Onneksi ei ollut pitkä matka.



No nyt olivat sitten juuri aiotut ”kurpitsan” väriset kalkkimaalipurkit lopussa. Otettiin ”lohi”. Sama se. ”Kurpitsa tai lohi, kuha on punanen.”





Miten minusta tuntuu, että tammikuussa on aika paljon tekemistä. Palkkeja seinään, lankkujen ostoa ja asennusta palkkien päälle, kaikki koristeet katosta ja maalaukset seinältä hyllyjen asennusta varten, hyllyjen asennus, maalausten takaisinlaitto, reikien tilkitseminen, sisustus eli tavaroita hyllyihin, varsinaisten kissakamojen hankkiminen. 


Tammikuu


”Mitäs keksit vision.” Sitten se pitää toteuttaakin. Ja sitten raahaat mööpeleitä syrjään ja poraat seiniä ja mittaat itsesi hulluksi koko viikonlopun. 




Ja haet taas lankkuja rautakaupasta sillee jännästi, että takaluukku ei mene kiinni, ja päivystän perässä omalla autolla. Pikku hemmetin narulla ja umpisolmulla vain sidoin  takaluukun puoliksi kiinni ja sitten hän ajoi töyssyjen yli peba heiluen eli luukku keinuen ylös ja alas ja minä hikisenä mietin, että milloin se minun solmuni napsahtaa ja luukku leviää auki. Aja vähän hitaammin.


Tuota kattoa on nyt tuijoteltu aika monta viikkoa ja mietitty, mihin kohtaan ja miten. Joten kun se ensimmäinen metallipidike saatiin seinään, niin se ei ollut vain sitä, että ”poraat esineen seinään”, vaan sitä edelsi todella paljon miettimistä, mittaamista, elementtien sovittamista ja mittaamisen tarkastamista. Siirryttiin konkreettiseen toteutukseen.



Se on siinä!

Oho, palkkikin mahtuu täsmälleen seinien väliin ja osuu pidikkeeseen!

Minulla oli mittaustoimintaa joka suuntaan ja mieheni sai porata ja ruuvata. Oikean kokoisia ruuveja oli sittenkin liian vähän ja hän joutui palaamaan rautakauppaan. Ensin oli proppuja liian vähän. 



Lankut saatiin hyvin palkkien päälle ja myös sovitettua sahatut loppupätkät puuttuvalle osalle. Sohvaa ja muuta raahattiin päästä päähän, jotta mahtui seisomaan keittiötikkaille ja imuroimaan porakoneen pölyä aina sopivasti.





Jotenkin sitä aina epäilee. Että oikeastiko me saadaan nämä seinään. Oikeastiko tämä toimii. Oikeastiko me osataan rakentaa silta ja palkit ja lankut seinien väliin. 


Ihmeitä koettiin, kun maalaamani palkki sopi pidikkeiden väliin suoraan ja tarkalleen, ja kun hyllyt pysyivät seinässä vain kahdella valtavalla ruuvilla.


Päivän ateria...


Raahattiin sohvaa ja pikkupöytiä ja nosteltiin imuria ja jakkaraa ja palkkeja ja lankkuja ja kumarreltiin pitämään niistä kiinni sahatessa ym. selkähommaa. Se kaikki lihasjännitys kai kertyi huonosti alaselkään, koska se alkoi krampata hälyttävästi sen jälkeen kun olin tehnyt vielä yhden noston eli ottanut pyykit koneesta ja nostanut korin lattialta. Vaikka yritin tehdä senkin ergonomisesti.


En sitten raahannut niin paljon sohvaa enää, mutta oli vuorossa todella painavien hyllyjen ripustus. Millä minä pidän jotain monen kilon hyllylaitosta seinällä tällä selällä? Onneksi keksittiin torni niiden alle, jakkaroita ja kori ja työkalupakki pinoon niin että hylly tasapainotteli melkein ripustuskorkeudella jo itsestään.


Sirkustemppu...

Pysyy!

2 hyllyä...

3 hyllyä...


Nyt pitää vielä porata pari pientä reikää, ja on vanhojen ruuvinreikien täyttämistä, mitä rakastan. Kuljin jo fillerituubin kanssa muutaman reiän kautta. Ja viime vaiheessa täytän uudet koristehyllyni esineillä.



Täytyy tottua esineiden paikkoihin. Miten sitä roinaa on nyt taas sittenkin joka paikassa, vaikka tyhjensimme kämppää kolme kuukautta.


Helmikuu


Kävimme Venrayn isoimmassa eläinkaupassa katsomassa kissatarvikkeita. Sieltä saa lähes kaiken kivasti. Asennettiin kissanraput seinään hyllyjen väliin. Käytiin vielä naapurikylän eläinkaupassa, jossa oli parhaat kiipeilypuut.




On taas lihasta liikutettu. Ostettiin valtava kissankiipeilypuu ja raahattiin sen osia kahdessa  painavassa pahvilaatikossa autoon ja kotiin ja rakennettiin se. Se on varmaan selvästi kallein kissantarvike-investointi. Kiinatavaraahan ne ovat kaikki, mutta tämä on kyllä tukevan oloinen. Oikeastaan hauskaakin koota tornia osista ohjelapun mukaan.





Siinä oli taas selkä käytössä ellei äärirajoilla. Sitten tyhjennettiin vanha kasvi ruukusta ja kompastuin ruukkuun kun raahasin kamoja enkä nähnyt sitä keskellä lattiaa, ja kolautin sääriluuni siihen.


Viime tipan hirveät touhut. Vielä jakkara toiseen nurkkaan, vielä tuoli muualle, vielä kissanhiekkaa laatikoihin, vielä juomakupin paikka yläkerrasta, vielä paikka kissanhiekalle, vielä uuden keittiönroskiksen vaihto, siinä on nyt kunnon kissaturvallinen poljettava kansi. 


Sitten haettiin kissat. Ne tulevat luotettavasta ja kokeneesta yksityisestä taloudesta, jossa on jo vuosikausia pelastettu kissoja ja kissanpentuja ja kasvatettu niitä siirtymään uusiin koteihin. Osa jää elämään sinne, mutta nämä, vajaa yksivuotiaat sisko ja veli, olivat tarjolla siirtymään uusille omistajille. Sirutettuina, rokotettuina ja kastroituina/sterilisoituina.




Nyt alkuun olen kokovartalopaniikissa ja kissat myös. Luottamuksen rakentuminen uuteen elinympäristöön sekä ihmisiin vaatii aikaa.


Poika piileskeli ensimmäisen päivän keittiön yläkaapin päällä katonrajassa. Se tuijotti sieltä, että ”mitvit”. Kävin juttelemassa sille. Tyttö makasi kiipeilytornissa keskitasolla ja katseli ikkunasta kadulle.



Moni asia on parissa päivässä jo saatu toimivaksi: ne ovat hyväksyneet kiipeilypuun tukikohdakseen, ne juovat vettä kupeista, syövät raksuja omaan tahtiinsa, käyttävät kissanvessaa tarpeisiinsa, ja kynsiä on teroitettu paksuun mattoon sekä viralliseen raapimislautaan.


Mutta ne ovat kovin arkoja ihmisten suhteen. Emme kunnolla voi silittää kumpaakaan vielä. Kai tämä tästä. Toivotaan, että ne tulevat lopulta luottavaisiksi ja läheisiksi.



sunnuntai 11. helmikuuta 2024

Rakkikoiruus

Yöllä oli taas sen verran älykästä, että aloin epäillä numero 6:n olemassaoloa. Miten se luku tuntuu niin etäiseltä ja täysin absurdilta. Yöllä en koskaan näe kellossa numeroa 6. Jos herään kesken unien ja katson herätyskelloa, se ei koskaan näytä mitään kutosella alkavaa. No ei kyllä usein vitosellakaan. Muut numerot näen suht säännöllisesti. Onko oikeasti olemassa sellainen kuin 6, mietin.


Rupesin myös sitä miettimään, että mikä olikaan tuo kuuluisa suomalainen sanonta ”Napa näkyy naapuriin, naapurin pojat nauraa!” Kuulin sitä lapsena. 


Oliko sen tarkoitus olla opettavainen kertomus siitä, että moraali on sitä, ettei mene alasti heilumaan ikkunoiden eteen? 


Pitääkö se erikseen opettaa? 


Ja aika nöyryyttävää, että miksi he nauravat, kun näkevät jonkun muun ihmisen (tytön? Tytöille tarkoitettu varoitus?) ruumiinosan? 


Victim blaming parhaimmillaan. ”Mitäs olet olemassa, heti sulle nauretaan, ja se on sun vika!” ”Häpeä sitä, että ne pojat nauravat sulle!” Pojissa ei ole vikaa, vaan siinä, joka joutuu katseen kohteeksi. ”Kaikesta näyttämisestä seuraa nöyryytys.” ”Jos et häveliäästi heti peitä itseäsi, siitä seuraa ansaittu nöyryytys.” Pojilla on oikeus nauraa ja pilkata vaikkei uhri edes ymmärtäisi, mikä siinä on olevinaan hauskaa.



Minusta on tullut aika rakkikoira epäoikeudenmukaisten asenteiden suhteen. Hyökkään kiinni ja vastustan. Näen vääryydet.


Rakkikoiruuus on asenne, jota usein ihailen muissa ihmisissä. Sitä, että he jaksavat ja viitsivät tarttua johonkin epäkohtaan tai hoidettavaan hommaan ja ovat siinä hampailla kiinni ja räksyttävät niin kauan kunnes vihdoin saavat vastauksen ja ratkaisun, vaikka se olisi erittäin hankalaa ja muut tahot kieltäytyisivät yhteistyöstä. Rakkikoiruudella saadaan vaikeita asioita hoidettua pois pöydältä. 


Joskus se voi olla rasittavaa katsoa, jos itsellä on tuntu, että antaa olla, ei tämä teema ole sen arvoista. Mutta toisaalta sitä sisukkuutta tarvitaan todella paljon maailmassa.


Itse käyn ehkä useimmat argumentoinnit keskenäni päässäni miettien. En ole poliittista tyyppiä, joka haluaisi tai jaksaisi julkisesti alkaa vääntää. Olen kiitollinen, kun muut hoitavat yhteiskuntahommat. Mutta jos sopiva hetki tulee, niin voi miesraukkaani, jos alan paasata asiasta, josta olen tuohtunut ja hän joutuu kuuntelemaan.


Onpas jotenkin Suomen viisuvaikutteita tässä karnevaalitilaisuudessa.

UMK. Windows95man voitti. Aika moni on kauhuissaan, että ei, mikä paska vitsi ja että jotkut trollit halusivat puhelinäänestyksellä lähettää sinne sellaisen, mitä Suomi saa hävetä. Tai yritetäänkö Käärijä-ilmiötä toistaa naiivisti, mutta kun tässä eivät siihen paukut riitä. Jotkut taas tykkäävät. Raadeilta se sai Englannilta sentään täydet 12 pistettä.


Minulle se on suht sama, kuka näistä sinne menee tänä vuonna. Olivat hyvin erilaisia kandidaatteja ja kaikilla oli ansionsa. Kuitenkin mekin nauroimme tätä campia sekoilua ja minusta on ihan kiva, että Suomelta tulee hyväntuulinen numero.


Liven jälkeen listani olisi ehkä:


1. Cyan Kicks. Toimi myös livenä, näyttävä bändi, kunnon räime, olisin hyvillä mielin seissyt heidän takanaan.


2. Windows95man. Nauratti sittenkin, ja Piispasen laulu ON komeaa ja kappaleessa on mieleen jäävä melodia.


3. Sara Siipola. Livessä oli ehkä hitusen liikaa yrittämistä ja ääni särkyi voimakkaimmissa kohdissa. Esitystä olisi pitänyt vielä rauhoittaa, kun hän joutui kumminkin temppuilemaan lampun kanssa samalla kun laulaa. Todella kaunis kappale edelleen, mutta balladi on aina riski ja voi hukkua joukkoon.


4. Mikael Gabriel ja Nublu. Yllättäen tämän show toimi niin, että voitti minulta enemmän sympatiaa kuin siihen asti. Laulajat eläytyivät, olivat hauskan oloiset, ja esityksen teoilla (jaetaan seteleitä kansalle jotta saadaan suosiota) sanoituksen parodiapuoli tuli selvemmäksi. Olisi voinut toimia viisuissa ihan hyvin.


5. Sexmane. Valjastemppuilu vei ehkä liikaa huomiota kappaleelta. Muutoin onneksi yksinkertainen show. Ja osasi laulaa livenä nuotit. Mania-huudot olivat liian heikot, koska ne tulivat vain taustanauhalta ja mielestäni ne olivat liian hiljaisella. Se söi tehoa kappaleesta. Ei ollut livenä niin intensiivinen kuin video.


6. Jesse Markin. Show oli lämminhenkinen ja kivasti valaistu, mutta kun mikään ei muuta sitä, että kappaleessa ei ole melodiaa nimeksikään ja se on minusta siksi tylsä.


7. Sini Sabotage. Tässä oli sellainen kuuluisa epäonnistuneen överi show. Sini joutui tekemään vaikka mitä, sipulin leikkaamisesta alkaen. Koko ajan asun vaihtoa, tukan vaihtoa, flyygelille kiipeilemistä, ilmeilyä. Tapahtui aivan liikaa. Samalla lailla kuin viime vuosina Bess ja Cicciolina ja vaikka I love you hukkui liialliseen showrakenteeseen - kappaleelle ei jätetty tilaa.



No, ja se toinen valinta eli pressanvaalit. Kai se oli aika selvä, että Stubb niukasti kumminkin voittaa. Kansa jakautui aika lailla kahteen puoliskoon, kun näkee noin pienen eron luvuissa. Mutta eiköhän tämän tuloksen suurin osa voi hyväksyä kuitenkin.


Työpäivän älykkäimmät muistiinpanot.



keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Radikaali lohturuoka

Outoja asioita teki mieli flunssankin aikana. Yhtäkkiä minulla oli visioita raejuustosta ja graavilohesta. Olisiko proteiininpuutos..? Kirjotin ne ostoslistaan ja sain ne. Edelleenkin hyvä idea vaikka aamupalaksi tai lounaaksi, vaikka se akuutein hätä kai meni siinä hetkessä jo ohi. 

Sitten tuli visio kuviopastasta pesto rossossa, ja juustoraastetta päälle. Se taas on melko pelkkä hiilariateria. 3 aineen ateria. 


Rakastan näitä näin yksinkertaisia. Kehittelin näitä Helsingin opiskeluaikana. Toinen oli se, että ”keitä pastaa ja heitä sekaan muna ja juustoraastetta sulamaan; valmis”. Nimeltä juustopastamössö.


Nämä ovat oikeastaan lohturuokaa, olleet kanssani kauan, ja niin radikaalin yksinkertaisia, että pilkkaavat ruuanlaiton sääntöjä. Siitä minulle tulee survivalsankarin olo, että nämä ovat minulle ihan oikeaa ruokaa, jolla selviän mainiosti ja joka maistuu oikeasti hyvältä. 


Sekin on syvästi lohduttava aspekti, että elämä pystyy olemaan myös näin yksinkertaista. Ei tarvitse seistä siellä keittiössä tuntia. Ei tarvitse haalia pitkää ostoslistaa pitkin Alepaa. Kolme ainetta riittää ja elämä on hallussa ja maha täynnä, vartissa. Hallinnan tunne.


Missä kasvikset? Hyss, unohdetaan kasvikset. (Niin kuin itse unohdin tuolloin.) Ehkä söin ohessa kurkkua tai tomaattia, ehkä en. Sen tiedän, että söin tuolloin päivittäin mandariinia tai appelsiinia.


Kolmas pastapohjainen perusruokani sisälsi reilusti kasviksia. Se oli tonnikala-pasta-tomaattisalaatti, johon tuli hyvin paljon tomaatteja, sekä retiisiä ja maissia.



Helsingin opiskeluajoilta tulee myös pakkomielteeni gnocchipastaa kohtaan. Ei niitä perunamykyjä, vaan kovaa vehnä-kuviopastaa gnocchi-nimellä eli simpukan muodossa; kaarevia kuppeja. Hollannissa harvemmin saa juuri gnocchia hyllystä. Sitä muotona eniten vastaava on pipe rigate. Jos jossain poikkeuksellisessa marketissa näen nimenomaisen gnocchin, tulen suht hysteeriseksi riemusta ja ostan sen pussin.


Jotenkin gnocchi miellytti opiskelijan silmää ja se oli vakioainekseni myös ihanaan tomaatti-tonnikalasalaattiini. Sain Hesan kaupoista aina gnocchia. Gnocchi pesto rosson kanssa, gnocchi juustomössön kanssa, aina hyvä muoto.


Gnocchista tuli pyhyys. Kun teen vanhaa tonnikalasalaattiani täällä, kelpuutan siihen vain gnocchia tai pipe rigatea.


Gnocchiruokiini liittyy myös outo rituaali. Nytkin kun keitin pastaa, otin taas kaapista punaisen lasin. 


”Kuviopasta mitataan punaisella juomalasilla.” 


Minun sääntöni. Minun lakini. Kaadan pastan lasiin ja siitä kattilaan. Lasin kautta näen määrän oikein. Muun värinen kuin punainen lasi ei tunnu oikealta. Muun värinen lasi ei ehkä ole sallittu.



Milloin tämä alkoi? Ei minulla opiskelijana Helsingissä vielä ollut punaista juomalasia kai? Mutta jo Bonnissa ainakin oli. Se vain vakiintui. Tein jotain kuviopastaa aika usein ja huomasin, että tartuin sattumalta aina punaiseen lasiin. Kunnes aloin noudattaa sitä sääntönä. Pasta mitataan aina vain punaiseen lasiin.


Irrationaalinen kuvio. Onko tämä henkilökohtainen perinne? Onko tämä taikauskoa? Hulluutta? Pitäisikö huolestua? En usko. 


Tällainen on poikkeus. Ei minulla yleensä ole sääntöjä eikä perinteitä. Ja jos yhtäkkiä päättäisinkin ottaa sittenkin sinisen lasin, en saisi siitä ahdistuskohtausta. On vain hauskaa noudattaa absurdia sääntöä. Ihan kuin siinä olisi jotain järkeä. Ehkä tämä antaa illuusion, että maailmassa olisi jotain järkeä.




sunnuntai 28. tammikuuta 2024

Kunnes flunssa iski


Olen kadottanut nätin violetin hansikkaani. Ei löydy. Enää yksi vaatekaapin hyllyllä. Jos se on jollain kauppareissulla pudonnut kaupan parkkipaikan tienoille, niin se ei tule löytymään.

Sitten kadotin kaulariipukseni, muutama vuosi sitten Vanhan joulumarkkinoilta ostetun hauskan. Sen ketju aukesi jo monta kertaa työpäivän aikana ja mietin lopuksi, että laitanko sen turvaan laukkuun. En sitten laittanut; koetin lukitusta ja meinasin, että kyllä se kestää kotiin saakka. No, kannoin laukut autosta sisälle, riisuin takin ja huomasin, että kaulasta putoaa pelkkä auennut ketju. Perhana, se tapahtui kuten aavistin. Taskulampun kanssa kadulle; auton oven vieressä se makasi maassa. Onneksi.


Laitoin siihen uuden narun ja lukon.



Jonkun aikaa oli talvista ja lumista. Silti kävimme töissä jopa kaksi kertaa päivässä kävelyllä. Minulla oli sentään pipo ja lapaset, muilla ei niinkään. Nolla astetta ja tuulee, kuitenkin. Ja kävin kävellen ruokakaupassa. Hassua, että juuri tosi kylmällä säällä minun tulee käveltyä niin paljon askelia ukona, että siitä voi olla ylpeä askelmittarin tilastoissa.


Kyllä se sade minut enenmminkin ajaa sekä käyttämään autoa kauppamatkalla että pysymään sisällä. Ei pakkanen niin haittaa eikä minua silloin palele sillä tavalla inhottavasti aktiivisesti. Talvitakissa tulee usein liiankin kuuma. 


Tiesin, että villatakkinen välikerros on liikaa ja alan hikoilla liikkuessa. Joten riisuin kerroksia ennen takin laittamista ja sanoin työkaverille: ”Kato näin me Suomessa tehdään! Vähennetään vaan vaatetta ennen kuin mennään ulos pakkaseen!”



Jotain räntääkin tuli naamaan.


Luulin lukevani kampaajalla vaikka kuinka paljon mukaan ottamaani kirjaa, mutta siellä oli niin mielenkiintoiset naistenlehdet (vuodenvaihde special paksu edition), että niistä riitti kahdeksi tunniksi.



Yläkerrassa kylppärissä havaitsin ikkunalaudalla harakan. En edes tiennyt, että siinä on ulkoikkunalauta, jonka päällä voi tipu istua. Se krähisi siinä puolen metrin päässä minusta eikä nähnyt sisälle. Sillä oli touhukasta. Se huuteli lajitoverilleen koko ajan. Krähäh, krrh, krääh, krihi. Se pullisteli ja ravisteli. Se nokki ikkunanpieltä. Se puuhasteli siinä sen verran kiinnostuneena, että tajusin: jos se testaa sitä pesäpaikaksi? Nythän jo alkaa harakoiden pesimäaika, aikaisin kevättalvella. Aloin puhua sille ääneen. Sanoin sille, että ei kannata siihen pesää laittaa, et saa minulta lupaa. Ei se havainnut minua vieläkään; sen sijaan se lauloi harakan laulua. Kuuluisaa, myyttistä, harvon kuultua hiljaista harakan lurituslaulua kitinöiden seassa. Voi ei, pesäajatuksia. Sitten se lensi pois.



Tipun jälkiä lumessa.


Irlannin euroviisuvalintashow oli ihan hirveän halpa. Pikkustudiossa, yksi juontaja yksin. Kappaleissakaan mitään tasoa. Nyt he lähettävät sellaisen överin goottitytön, jonka kappale on teatraalista rääkymistä. Great. Missä ovat Irlannin säveltäjät ja oikeasti hyvät muusikot? Viisukarsinnoissa nähdään pelkkää pohjasakkaa.


Luxemburg palaa viisuihin! Heidän showllaan oli varmaan 10 x Irlannin budjetti. Isossa salissa, iso yleisö, kiiltävä valtava näyttämö LED-seinineen, 4 juontajaa gaala-asuissa kuin viisuissa konsanaan tyylikkäästi, isot esitykset, pyroja ja savukonetta. Maan rikkaus ja julkiset varat todellakin näkyvät. Musiikin taso selvästi parempi kuin Irlannin, vaikkei täälläkään ollut mitään kovin erikoista kappaletta välissä. Voittaja on ihan jees, hitusen innovatiivisempi kuin muut kilpailijat.


Minut suorastaan yllätti, kuinka kaikki neljä juontajaa puhuivat suurelta osin luksemburgia. Olin odottanut ranskaa! Ja kuulemma takavuosina viisuohjelmien standardikieli siellä olikin ranska.


Olin myös luullut, että kandidaateiksi olisi haalittu eri maista laulajia, koska eihän niitä paikallisia nyt niin paljon ole... mutta alkuesittelyissä 90% heistä puhuikin lëtzebuergia ja oli paikallisia. 


Se on niin totta, että tosi monen vokaalin tai ainakin saksan i:n kun korvaa a:lla, niin saa luksemburgin kieltä. Mitsingen oli ”matsangen” (laulaa mukana) ja ”als Kind” oli ”als Kand” (lapsena).



Pitkään selvisin flunssatta. Mutta sitten huomasin, että minulla on kurkussa JOKIN. Kurkkukipu ja kröhä, eli alkava virus.


Sitten se pöpö tuli. Täysin turhaa yrittää nukkua, koska joka 40. sekunti alkaa uusi kutitus keuhkoissa ja on pakko yskiä tai rykiä. Räkämanagement vaatii jatkuvaa huomiota.

Sen sijaan että nukkuisin oikeasti, näen vain liian eläviä visioita tapahtumista keuhkoputkissa.


Lihaskipuja. Pää ihan tööt. Päähänkin sattuu. Otsaonteloita kivistää. Korvissa humisee. On kylmä, on kuuma. Leukaan sattuu, ikeniin sattuu, hampaisiin sattuu, hauikseen sattuu, kädessä käsittämättömiä paikalliskipuja. Tyynyvuorella nukkuminen varmasti osaltaan aiheuttaa oikean puolen niskan lihaksiin jäykkyyttä ja kipua.


Elämä on tauolla. En fyysisesti pysty tekemään mitään. Olen katsellut likaisia rappusia flunssan alusta saakka, että ”tänään pyyhin nuo pölyt rätillä vihdoin”, mutta olo on pahentunut pahentumistaan niin että se ponnistus on täysin pois suljettu. Vaikka on vain kahden minuutin homma.


Mitä enää voi tehdä? Pitääkö höyryhengittää?




Tulitikkurasia ei ehkä kuulu joukkoon...


Kerran alkoi jo tuntua paremmalta, mutta sitten alkoi uudestaan kurkkukipu ylhäällä kurkussa. Kipu säteilee oikeaan korvaan. Sittenkin poskiontelontulehdus äitymässä? Vai uusi virus uudella kurkkukivulla? Vai angiina alkamassa? Joku kiva mihin tarvitaan ehdottomasti lääkärin tarkastusta ja antibioottia? Viikonloppuna?


Mietin, että en kyllä ole kokeillut nenähuuhtelua vielä, vaikka ontelot ovat olleet ongelmalliset koko ajan. Että ei sovi valittaa, jos ei ole kokeillut vielä edes a) nenäkannua ja b) höyryhengitystä.


Tein huuhtelun suolavedellä. Mitään ei tapahtunut, siis ei mitään draamaa. Toivon että huuhtelu edes kosteuttaa. Pitääpä tehdä toistekin.


Tämä on ollut sitkeä tapaus, mutta ehkä se nyt 10 päivän päästä olisi oikeasti helpottamassa. Toivotaan.


Kun makuaisti on vähän palaillut, on ollut ilo saada sushia pitkästä aikaa.