lauantai 12. marraskuuta 2022

Aruban värit


Värit ovat hienot koko saarella, sininen taivas ja turkoosi meri, ja talot niin kivoissa sävyissä. Paljon seinämaalauksia ja pastelliväriset puutuolit baareissa ja rannoilla. Keltaisia ja violetteja seiniä, joissa oranssit katonreunat. 


Ja sitten vielä pääkaupunki Oranjestadin ns. ”siirtomaa-arkkitehtuuri” eli käytännössä makean vaaleanpunaiset ja pastellinväriset kivitalot, joiden julkisivukoristelujen tyyli on lainattu vanhoilta hollantilaisilta tiilitaloilta.


Onneksi ekana päivänä oli pilvistä, niin en palanut heti rannalla ja meressä. Joo juu en muka palanut. Illalla vasta huomaa, mikä paikka punottaa sittenkin. Opin heti sen, että uinti-t-paita on todellinen vakavastiotettava ratkaisu, joka estää olkapäiden palamisen. Käytetyin vaatekappaleeni täällä on loppuunmyynnistä ostettu 2 euron t-paita, jota pidän meressä uikkarin päällä. 


Pilvisempi Palm Beach.

Lötköpötkö eli Makkara of the Seas aina mukana. Ei paina mitään matkalaukussa ja on kovassa käytössä.


Yhtenä päivänä lähdimme kauniiksi kehutulle Eagle Beachille reippaasti kävellen. Sinne on 1,5 km Palm Beachiltä. Matkan varrella tuli vastaan nätti rivistö tuoleja. 




Eagle Beachin pohjoisreunassa kasvavat kuuluisat kuvaukselliset yksittäiset rantapuut (Fofoti trees). 




Vuokrasimme rantatuolit ja viihdyimme koko päivän. Meillä oli oma kaislakatos, jonka täysvarjoon siirryimme aina kun aurinko liikkui. Katsoimme vierestä jetski- eli vesiskootterivuokraamoa ja parasailing-venettä ja sitten turistit killuivat liitovarjossa taivaalla kaukana merellä. 



Ihana ranta oli, turkoosi ja kaunis, valkohiekka.




Meressä uiden katsoimme monta kertaa kun pelikaani kalasti. Liiteli, syöksyi mereen ja sitten nieleskeli saalista. Kätevä.


Ooh, lisää kauniita tuoleja. Mutta usko vaan, että tohon sä et halua istua lounastamaan paahteessa, joka ”tuntuu kuin 45 astetta”. Auringolta suojautuminen on täyttä työtä. Koko ajan saa olla kauhuissaan, että nytkö se kämmenselkä perkele palaa tai näkyykö niska lierihatun alta.



Rantakahvilassa lounaalla viereen tuli kyttäämään varasteleva turpiaali-lintu (venezuelankyläturpiaali, holl. oranje troepiaal, engl. troupial). Hotellilla nämä nappaavat terassipöydistä paperisia sokeripusseja ja nokkivat ne auki. Pienet banaanikerttulit tulevat jakamaan saalista ja nokkimaan pudonneet sokerimurut maasta.


Venezuelankyläturpiaali.

Mä tiedän mitä sä haluat, mun ruoan.

Koko rikollisjengi hotellilla: turpiaali ja banaanikerttulit.


Pääkaupunki Oranjestadiin voi mennä Palm Beachista perusbussilla 2 dollarilla. Tai ”bussilla”. Tiesin kyllä, miltä näyttää oikea valtionyhtiön keltainen Arubus, mutta mieheni meni halpaan, kun siihen tuli sellainen paku, joka oli itse kirjoittanut siihen ”Bus” ja sanoi, että samat 2 dollaria ottaa Oranjestadiin samaa reittiä. 


Niin totta kai se oli joku surf shopin itse keksimä yksityisyritys, joka kilpaili oikean bussiyhtiön kanssa. Onkohan tämä nyt ihan laillinen. No mitäs läksit, minulle oli jo pysäkillä selvää, mikä tämä on, ei ainakaan oikea bussi. Nämä ajavat bussin edellä ja noukkivat osan matkustajista, jotka haluavat vain pelastautua nopeasti helteiseltä pysäkiltä ilmastoituun autoon.



Risteilysatamassa ulos, ei ollut tullut amerikkalaista risteilijää juuri silloin, joten souvenir shopit olivat osin kiinni taikka melko tyhjiä. Sitten kun muutama tuhat matkustajaa pölähtää risteilyalukselta suoraan keskustaan, täyttyvät kadut ja kaupat jo eri lailla. Myös amerikkalaisille suunnatut merkkituotekaupat (taxfree) pääsevät silloin tekemään liikevaihtoa.


Tosi helteinen paahteinen päivä, ihan tosihiki. Otettiin kuvat I love Aruba-tekstistä ja makean vaaleanpunaisista palatseista ja otettiin juomaa huvivenesataman kuppilassa.









Taemmalla kadulla komeili kiskoilla museoratikka, kaksikerroksinen, jossa oli avoin kattokerros. Se teki ilmaista pikkukierrosta risteilysatamaan ja takaisin. Se oli oikein upean krumeluurinen, messinkiset kaiteet ja koristeet, kiiltävän sininen, hienot puupenkit. 


Ratikan kyydistä näimme, missä kohdassa on lisää pastellinvärisiä taloja. Toiseen suuntaan ajoi takaisin kiiltävä punainen ratikka, muuten identtinen. 






Mutta me kävelimme reittiä takaisin ja katselimme katuja. Vaaleankeltaset, vaaleansiniset, vaaleanpunaiset kivitalot hollantilaistyylisine fasadikoristeineen. 





Ratikkakiskojen varrella iski pikkunälkä. Vastaan tuli pikku snäkkibaari ja näin: pastechi. Sepä hyvä homma. Pastechit ovat paikallinen pikaruoka, pikkupasteijoita erilaisin täyttein. Hollantia puhuva vanha mies tiskin takana. Otin herkullisen juustotäytteisen, keeshi = kaas, cheese, queso. 



Kuningatar Maxima ja Pastechi House.

Söimme ne penkillä ruokalan edessä jalkakäytävällä, autoton katu jolla ajoi vain se ratikka. Sillä kadulla asui kanalauma. Musta laiha kana nokki, pyöri kaupunkipulujen parvessa. Kauempana myös kukko ja sen toinen kana, viherkaistaleella keskellä kaupunkia. Toisella kanalla oli pienen pieni tipukin siinä. Voi hyvänen aika, toivottavasti ne pärjäävät urbaanissa.



Aukiolla oli kaksi komeaaa kuubalaistyylistä amerikanrautaa, isoja pulleita malleja, keltainen ja musta.




Halusin vielä eteläiselle biitsille kiitoradan päätyyn, siellä voisi syödä lounaan rantabaarissa. Meille oli ehdotettu ensin hotellia täältäpäin ja se kiinnosteli luvattoman paljon, että rannalla uidessa voisi bongata laskeutuvia lentoneita. Mutta kaupungin Surfside Beach on vain lyhyt pätkä ja saaren kauniit, pitkät hiekkarannat ovat muualla, joten valitsimme ihan oikein Palm Beachin alueen. Täältä olisi ollut myös pitkä ja paahteinen kävely keskustan ruokapaikoille, ne eivät olleet ihan vieressä vaikka hotelli olisikin Oranjestadissa.


Tarvoimme paahteista pitkää tylsää autokatua, lääh. Tuli vastaan Sibeliusstraat. 




Vihdoin meri näkyi pääkadun toisella puolella. Rannan edessä olikin se etsitty parempi Aruba-teksti, kirjavat kirjaimet joiden edessä poseerata. 



Rantabaarista sai hollantilaista snäkkiä, esim. bitterballen. Tänään oli tuuli kääntynyt ja lentokoneet nousivat siitä. Näimme pari American Airlinesia ja yhden Southwesternin. Ihan kiva sekin, mutta tähän päähän laskeutujat olisivat tulleet paljon lähemmäs.




Vaikka pääkatu meni vierestä, siinä kohdassa ei aja bussilinjoja, vaan Palm Beachin bussiin (oikeaan ja huijariin) voi nousta vain keskustan pohjoispuolella bussiasemalla, joka oli nyt pirun kaukana. Jos iltapäivän helteessä sinne pitäisi taapertaa, niin 2 km on liikaa. Tilasimme baarin väeltä taksin ja kysyimme hintaa saman tien hotellin saakka, 23 dollaria, okei. Helposti takaisin.



perjantai 11. marraskuuta 2022

Onko Aruballe menijöitä



Valmistelua


Matkalle sitten? Jos osais relaa rantsussa? Varattiin matka Aruballe. Olen kauhuissani. Vaikkei sitä tarvitse kuin istua koneessa ja sitten olisi meri, uinti, ranta ja uima-allas. Aurinko ja lämpö. Tai siis hiki. +31.


Aruban saari kuuluu Hollannin Antilleihin Karibialla ja sillä on hallinnolliset siteet Alankomaiden valtioon; hollanti on yksi virallisista kielistä. Paikallinen kreolikieli papiamento on sama kaikilla Hollannin ”ABC-saarilla” Aruba, Bonaire ja Curaçao. 



Saarten sijainti on kaukana Atlantin toisella puolella, mutta mentaalisesti vähän kuin ”hollantilaisten Mallorca”, jossa käydään paljon ja jossa Hollannin julkimoilla on omia loma-asuntoja.



Sitten näin pessimistiset sääennusteet, joissa ikuisen auringon saarella onkin luvassa joka päivä ukkos- ja sadekuuroja. Siellä on ns. sadekausi. Jukenaut. Nyt saa pelätä, että sää onkin perseestä vastoin kaikkia mahdollisuuksia.


Ja matkalle to do -listojen kautta. Enhän minä ilman osaa. Aurinkorasvat ja uintipaidat on jo ostettu. Mitä jos ei edes tarvitse aurinkorasvaa kun siellä sataa 24/7? Jukenaut. Mitäs vielä pelkäisi? Ai niin sitä, että kun minulla on vähäsen vanhaa räkätaudin jämää, jos se ei paranekaan matkaan mennessä. Jukenaut x 3. Ja entäs Schipholin ruuhkat? Sielläkin täytyy vain luottaa, että ehtii lennolle, vaikka siellä on joinain päivinä vuosisadan kaaos.


Matka kestää 9 päivää eli siitä jää 7 hotelliyötä lentopäivien ympärille. Rukoilen, että mentaalisesti jään plussan puolelle. Että saan käteen enemmän lepoa ja hauskaa kuin stressiä. Haluaisin vain uida. Uida ja katsoa kauneutta. Nähdä mielenkiintoisia asioita.



Siis sisäisesti kuitenkin haluaisin juhlia sitä, että me ollaan sankareita. Että mennään matkatoimistoon ja osataan valita sieltä hyvä tarjous ja tullaan ulos spontaanisti matkan kanssa, jonne lähtö on vain reilun viikon päässä. Että me pystytään ja uskalletaan. Kyllähän tässä syvästi tuntuu joku semmoinen aspekti myös, että on tosi korkea aika pitää huolta itsestään ja resetoida pää.


Tuntuu että muut osaavat ottaa kevyesti. Matkan ja elämän. Että tosta vaan buukkaavat ja sitten iloisesti menevät. Liidellen. Ja että minä taas uin stressissä, aikatauluissa ja suunnittelulistoissa mitä tahansa matkaa edeltäen. Että kaikki myös lähteminen ja tuleminen on mudassa ryömimistä, vaikeaa, raskasta ja pelottavaa. 


Että missä on se yksinkertainen pinta-ajatus, että ”mennään lomamatkalle, kivaa”? Niin, me ollaan viikko aurinkomatkalla. Enkö saa vain relata ja olla joskus? Minun pääni, kysyn sinulta: enkö saisi vain olla huolettomasti joskus?



Vinkkejä


Puhuin työkaverille, joka oli juuri Aruballa, meidän hotellin viereisessä isopalatsissa. Vinkkejä tuli. Kuulemma sitä säätiedotusta ei tarvitse pelätä, ne liioittelevat ne sade- ja ukkoskuuronsa. Välillä sataa 5 minuuttia ja sitten se haihtuu, no big deal. 


Kannattaa kuulemma ottaa pinkka käteistä automaatista ja maksaa sillä eniten, ettei välistä mene turhia korttimaksuja pankille. Ja mieluiten Amerikan dollareina. En ihan tajua, miksi se on kätevämpi kuin oikea paikallisvaluutta floriini, mutta kuulemma turisti voi maksaa kaiken dollareilla, ja jos niitä jää, voi sentään vaihtaa ne takaisin euroiksi. Floriineja ei saa viedä maasta. 


Kivahan on myös, että näillä saarilla voi juoda kraanavettä, joka on muutettu merivedestä juomavedeksi hollantilaisten rakentamalla tekniikalla. Ravintoloissakin saa kuulemma usein kraanavettä ilmaiseksi oheen. Töpseliin tarvitsee adapterin (USA-mallinen pistorasia), muttei muuntajaa (110 V menee eurooppalaisiin koneisiin ongelmitta). Auringolta täytyy suojautua erittäin tosissaan.



Schiphol


Turvatarkastajia, matkatavaran lastaajia ja jopa passintarkastajia puuttuu lentokentältä ja ajoittain ruuhkia muodostuu dramaattisesti. Joten olimme ajoissa. Iloitsimme siitä, että valmiilla online-hoidetulla boarding passilla saimme mennä aikaisin itsepalvelu-automaattikaapille jättämään ruumalaukkumme. 


Mutta metri sitä ennen iski perhanan ylläri. Siinä välissä oli tsekkaus ja passien syynäys - ja Schipholin virkailijapa halusi nähdä Aruban Immigration Cardin välittömästi. Meille oli uskoteltu matkatoimiston papereissa, että sen voisi täyttää lomakkeena lentokoneessa yhtä hyvin. Ei voinut. Piti olla digitaalisesti etukäteen puhelimessa näyttää. 


Keskellä Schipholin jonoa ja hallia menimme siitä sitten metrin syrjään, googlasimme nettisivun ja aloimme täyttää monen sivun kyselylomaketta. Ei kamala mitkä hermot vaadittiin, kun muutenkin pelkäsimme, että tulee kiire ja kuinka pitkät ovat jonot turvatarkastukseen. Nyt vaan täytetään, näyttää toimivan puhelimen näytöllä ihan hyvin. Sata kysymystä, passin ja lennon ja hotellin nimet ja numerot ja minä kellonaikana lentää takaisin perhana. Ja lopulta sieltä tuli vihreä QR-koodi. Ei hitto mikä haaste.



Jonot turvatarkastukseen olivat kohtuulliset, passintarkastus kesti melkein pidempään. Sinne ihmismassa lajiteltiin niin, että EU-kansalaiset voivat käyttää automaatteja, joissa tuijotetaan näyttöä ja tietokone vertaa passikuvaan; kun taas epämääräiset muut joutuivat luukulle katsottavaksi. Tosin ne oikeat rajavartijat luukulla toimivat sutjakkaammin kuin hankala passiautomaatti. Henkilökunta oli (taas) epäpätevää: ilmoitin olevani EU-kansalainen Suomesta, mutta minut viitattiin sinne jämäkiinalaisten sekaan. Ei ollut tuokaan henkilö ilmeisesti koskaan kuullut Finland-maasta ja että se olisi EU:ta, vaikka sanoin sen sille ihan päin pläsiä.



Pääsimme kuitenkin ajoissa kaikesta läpi ja söimme lisäaamupalaa uudistetussa aulakahvilassa siinä juuston ja tulppaanikioskin takana. 


Portilla tunnelma kohosi kun näimme, kun Tuiflyhin lastattiin Gategourmetista ruokaa meille, ja sitten TUI:n tyyppi huvittavasti pesi nostolavan päällä pitkävartisella harjalla ohjaamon ikkunoita, suti suti. G-porteilla oli iso akvaariopömpeli keskellä käytävää, outoa. Kalat uivat.







Lento


Lentokapteeni kuulutti ja katsoimme toisiamme, että kuulenko oikein, että tuo on flaamia. ”Sehän on belgialainen. Äkkiä evakuoitumaan, ikkuna auki ja pakoon!” Höhötettiin, kun oltiin ilkeitä belgialaisille. Hollantilaisen perusvitsi.




Papiamentoa tuli vain nauhalta, ei ollut tällä kertaa natiivia mukana tiimissä. Juuri viikolla tuli uutisissa pidempi haastattelu papiamentoksi ja tajusin, että se on kyllä 80-prosenttisesti espanjaa. Jos sitä jotain kautta halua yrittää tajuta, niin ota se espanjana. Mutta ne länsiafrikkalaiset ja portugalilaiset osiot jäävät kyllä tajuamatta. Yleinen sana on ”Dushi”, jolla tervehditään ravintolan kylteissä asiakkaitakin, ”Hello Dushi” - ”kultsi, rakas ystävä”. Adjektiivina ehkä kaikki ”kiva, makea ja cool” on dushi. Ja ”awa” on vesi.


Ööh.


Alussa ilahdutti kovasti, kun TUI:n ohjelmisto tervehti myös suomeksi ”Lomasi alkaa tästä” ja tarjosi leffaan suomalaiset tekstitykset! Lopussa entertainment system pätki, en saanut nähdä vikaa 30 minuuttia leffastani. Näyttösysteemiä resetoitiin monta kertaa.








Onneksi ei paljon mitään turbulenssia. Ja bonusta siitä, että vikalla hetkellä järjestys muuttui niin, että mennäänkin ensin suoraan Aruballe ja siitä vasta heitetään loput turistit Curaçaolle (joka on 16 minuutin lento). 





Laskeutuessa iltasella näimme hotellirannikkomme selkeästi. Kone kaarsi pohjoisrannikolta etelään kohti kiitorataa. Tunnistin hotelleja ihan hotellitasolla, koska olin katsellut Mapsia myös satelliittikuvana ja nähnyt valtavan Riu Palacen, se on aika markantti rakennus. ”Tossa on toi meidän Palm Beach! Ja ton suurpalatsin takana me asutaan kohta!” 




Call me an aviation expert, mutta tiesin toki, että laskeudumme niin päin, että oikealla on meri ja vasemmalla sisämaa. Koska oli sanottu, että on itätuuli ja tiesin kartoilta, miten päin niiden kiitorata on.



Tulo


Terminaalirakennus oli ihan hieno. Passijono oli sukkela, leima tuli passiin, ja tulli halusi kaikki käsilaukut läpivalaistuskoneen läpi. TUI ohjasi bussiin. Busseissa soi reggae. Kuski veteli vitsejä. ”Mun nimi on Joe, kaikki kehut voitte kertoa Joelle, mutta jos on jotain valitettavaa niin siinä tapauksessa mun nimi on Carlos”.




Missä lennonjohtotornikin on pinkki.

Hotellin edessä seisoi kirjavaksi spreijattu karibialainen retkibussi ja sieltä soi Bob Marleyn Redemption song, jota lauloin mukana kun vedin matkalaukkuani kohti aulaa.



Yritettiin purkaa monimutkaisia laukkuja huoneessa. Aivot jumissa, pakko päästä pian nukkumaan. Hotellin uima-allasta sai käyttää vielä pimeässä klo 21 saakka. Joten sinne päättyi ylipitkä päivä.



sunnuntai 30. lokakuuta 2022

Syksyistä sekoilua

Näin taas hyvin outoja unia. Aamulla olin sitten hidas ja myöhässä, söin annoskaurapuuron Suomesta. Keittiössä alkoi soida päässä Hei pyöritä keinuta pellavapäätä, mikä se oli, Saarenmaan valssi? Onpa kertosäkeessä muuten kaunis melodia. Virolainen, mutta niin tutun suomalaisen kuuloinen samalla. Miten ne sanat menivät, entä melodian jatko? Etsin sen kännykästä puuroa syödessä ja Georg Ots lauloi niin selkeästi suomeksi. Voi voi Pohjolan kesä ja tällainenkin arvokas kulttuuriperintö, jota tulee arvostaa. Oikein sentimentaalista.

Nämä unet ja Saarenmaat, olin aika sekaisin. Aloin ajaa töihin. Pääsin peruuttamaan pysäköintiruudusta vain väärään suuntaan, koska kadun reunassa on jonkun peräkärry poikittain enkä mahtunut. Turha korttelikierros olikin hyödyllinen, koska sen aikana ehdin tajuta, että unohdin ottaa tietokonelaukun mukaan autoon. Ei paljon töitä tehdä jos läppäri jää kotiin. Kurvaus eri kautta takaisin kotiin. Onneksi olin vasta parin kadun päässä. Ehkä eka kerta kun oikeasti unohdan sen tietokoneen.



Syksy on minulle aina rasittavaa aikaa, joka näyttäytyy sellaisena mustana esteratana. Hommaa on liikaa ja voimia rajallisesti. Menen synttärikriisistä uudenvuodenkriisiin ja ne ovat molemmat pahoja aikoja. Pääni on syksyisin sellaisessa moodissa jumissa, etten oikein osaa palautua enkä rentoutua.


Synttärijuhlintaa.


Sikaprinsessa, ehehe.


Musiikki on yksi parannuskeino. Blind Channelin Joel Hokka teki mahtavan karkeamman version Madonnan Frozenista - tuntuu ensin vitsiltä mutta on kaunis ja voimakas versio. Ja muutenkin tekee mieli kuunnella kaikkea rouheampaa. Mihin unohtui se Waltarikin, joka oli hyvä idea alkusyksystä. Tai vaikka Prodigyn koko albumi, mutta lujalla kuunneltuna. Kovaäänistä ja kovaa! Nirvanaa ja heviä! Raastavaa tuskaa ja raivoa! Hassisen kone ja haista p**ka kaikki!


Sellainen vaihe, että ”burn it, burn it”, pitäisi liekittää, polttaa pois kaikki turha kerroksellisuus kaikista asioista. Niin paljon roinaa, joka tulee tuhota ajatuksista. Liekinheittimellä wuush kaiken päälle niin että vain tärkein ydin jää. 


Kriisit ovat aina hyödyllisiä jollain tavalla ja auttavat puhdistautumaan ja pääsemään eteenpäin. Se on vain hyvä, jos osaan hieman selkiyttää päätäni syksyn pakon edessä.






Yritän parhaani kuitenkin optimismin eteen. Pysähdyn iloitsemaan hyvistä asioista, joita on lukemattomia joka päivä. Niin paljon kilttejä ihmisiä järjestää kaikkea kivaa. On liikuttavan kauniita aurinkoisia päiviä ja syksyn lehtiä. Onhan tuolla vieläkin valoa. 


Tämä oli esimerkiksi hauskaa: siivota syksyn lehtiä etupihasta pikku apulaisen auttaessa. Viereen ilmestyi heti kissakaverimme, joka myöskin nauttii lämpimistä syyspäivistä kadun pusikoissa ja vetelee siellä torkkuja.








Ja nyt tulee juuri tarpeelliseen aikaan se, että saamme mieheni kanssa pitää lomataukoa töistä. Juhlimme viimeistä arkipäivää ennen lomaa käymällä etätyöpäiväni lounastauolla keskustassa oikein urbaaneina kingeinä, jotka ehtivät stadiin kahvibaariin keskellä päivää.