Retkellä Haarlemissa

Haarlem, tuo tuhat vuotta vanha kaupunki, jonka mukaan on nimetty New Yorkin kaupunginosa Harlem. Olin vain kuullut useaan otteeseen, että Haarlemissa on paljon kauniita vanhoja katuja ja taloja. Muuta en tiennyt. Mentiin katsomaan, lomaviikon ainoana sateettomana päivänä.

Terassit ovat nyt päiväsaikaan auki rajoitetulle asiakasmäärälle. Olihan omituinen tunne taas saada istua ravintolan pöydän ääressä ja tilata. Edellisestä terassikäynnistä on varmaan 9 kuukautta. Onneksi oli kuitenkin tuulensuojaseiniä, sillä tuuli oli tänäänkin voimakas ja kylmä.

Kaupungeissa on virkistävää nähdä erikoisliikkeitä ja hauskoja putiikkeja. Tässäkin yhdistelmässä oli lelukauppa, LP-levynurkka ja kahvilan tiski. Kaupan nimi oli Meneer Paprika, "Herra Paprika".

Vastapäätä oli entinen luostari-sisäoppilaitos julkisivun teksteineen ”opetusta katolilaisille tytöille”.

Katedraalikin löytyy torin laidalta, ja raatihuone ja muita keskiajan rakennuksia ja entisiä kauppahalleja. 

St. Bavo Kathedraal

Torit ovat vanhoissa Hollannin kaupungeissa usein erikoistuneet tiettyyn kauppatavaraan: kadunnmisssä näkyy ”hevostoria”, ”munatoria”, ”sikatoria”, "heinätoria" ym. Me kävimme kahvilla ”Voitorilla” ja keskustassa tuli vastaan ”Jokikalatori”. Kala on kirjoitettu vanhassa muodosssa ”visch”, nykyään se on vain ”vis”.

Jokikalatori - Riviervischmarkt

Kukkaa torilla.

Vesi virtaa Spaarne-joessa ja kanavassa.

Aina on polkupyöriä, kun ollaan Hollannissa.

Kivoja nämä värilliset renkaat.

Kaduilta löytyy yhtäkkisiä tulppaaniparatiiseja taikka graffititaidetta.

Tai lisää erikoisempia putiikkeja: japanilaistyylinen karaokebaari, alkoholiliike ”olutautoineen” ja keittiötarvikekauppa. 

Jos vastaan tulee Dille & Kamille (Tilli ja kamomilla) -ketjun liike jossain Hollannin kaupungissa, mene sisään katsomaan. Siellä on vaikka mitä söpöä, nostalgista ja tyylikästä tavaraa, vanhanaikaisia puuleluja, kauniita lastenkirjoja, puutarhakoristeita, taloustekstiilejä ja kaikkea kaunista kotiin ja keittiöön.

Tällä hetkellä suosituimpiin kauppoihin on jono ulkopuolella, koska sisään otetaan vain kourallinen ihmisiä. En sitten jaksanut tällä kertaa jonottaa Dille & Kamilleen, mutta askartelukauppaan kyllä, sillä tarvitsin akryylivärejä kaapinmaalausprojektiini.

Pienen snäkin aika ja seuraava terassi.

Tämä on kaneliskonssi. Ja smoothiet.

Yhden sisustuskaupan nimi oli ”Apina ja kissa” ja logossa oli mustan kissan kuva. Sattumalta musta kissa hengaili kaupan edessä, kuului ehkä kauppaan ja oli se logoon piirretty kissa. Apinaa sen sijaan ei näkynyt... vain laama tai alpakka oven edessä.

Haarlem on melkein rannikolla. Hiekkarantaan pääsee Zandvoortin tai Bloemendaal aan Zeen kautta.

Tuolla on trampoliinihyppelypaikka lapsille.

Ja yhä talvisemmat lämpötilat... pipo päähän, kiva toukokuu. Aallot vyöryivät aika lailla lounaistuulessa. Silti oli rantakävelijöitä. Koirat juoksivat pallon perässä, leijasurffaajat surffasivat aalloissa, lapset rakensivat linnoja.

Kauempana Bloemendaalin rannalla oli intialaisen palatsin näköinen ravitsemusliike, joka oli nyt kiinni. Näyttää siltä, että siellä voisi olla hauska käydä sitten kun on kesä ja tämäkin auki.

Syötiin varhainen illallinen ennen terassien sulkeutumista klo 18. Tuulisermit auttoivat asiaa paljon, mutta olipa taas viileä päivä olla jatkuvasti ulkona. Alkaa palelu vähitellen riittää.

Mietteitä nörttiydestä, suorittamisesta ja omasta tilasta

On aika huolestua, jos huomaa, että ajatukset vapaa-ajallakin menevät pelkäksi suorittamiseksi. Välillä herään siihen, että jatkuvasti vaadin itseltäni jotain hyödyllistä, tai aina pitää laatia suunnitelmia, milloin tekee mitä ja toimia ohjelman mukaan. Huomaan siis, etten saa itseltäni lupaa vain rentoutua vapaa-ajallakaan oikeasti. Jotenkin tunnen itseni sittenkin luuseriksi, jos en toteuttanut jotain huikeaa ideaa vapaapäivänä.

Viime viikkoina huomasin erityisen kovan vetäytymisen tarpeen ja sen, että haluan tehdä asioita keskeyksettä ja ilman aikarajoja. Illalla halusin pelkästään katsoa Youtube-videoita enkä soimata itseäni siitä. Enkä keskustella miehen kanssa enkä väitellä kenenkään kanssa enkä keskeyttää videon katsomista minkään enkä kenenkään takia. En tiedä, rentouttaako se netin tuijottaminenkaan oikeasti, kun siitä taas sitten sanotaan, ettei sellainen lievitä stressiä eikä palauta aivoja parempaan tilaan. 

Mutta se oli pakopaikkani, jonne halusin ja jonne tinkimättömästi pyrin. Asetin samalla isompia muureja, ja sekin on asia, jossa riittää opettelemista. Miten pitää itsestään parempaa huolta tekemällä valintoja, jotka ovat omalla terveydelle oikeita. Suojasin tässä oikeuksiani selkeämmin: nyt ei tehdä mitään muuta kuin tätä viihdettä. Ei mitään muuta. 

Suojasin itseäni lähinnä omalta itseltäni ja ajattelumalleiltani tässä tapauksessa. Ne ovat stressitilanteessa se suurin uhka, vielä enemmän kuin ulkoa tulevat vaatimukset tai muut ihmiset. 

Tunsin kai, että jos annan periksi hajanaisuudelle kuten töissä ja annan itseni poukkoilla tuhannesta asiasta toiseen, minusta ei ole kohta kuin rauniot jäljellä. Tunsin, että minun on suotava itselleni tämä rikkumaton kupla tai käy huonosti. Edes kuplan illuusio. Se illuusio, että täällä määrään minä eikä minulla ole mitään velvollisuuksia juuuri nyt.

Ehkä se on hankala aspekti töissäni, että olen vastuussa lähes kaikesta. Joka aihe huutaa huomiotani ja välittämistä ja miettimistä ja järjestämistä, ja olen tunnollinen. Olen niin hiton tunnollinen kaikessa. 

Tulee liikaa vaatimusta, jos se sama fiilis jää päälle vapaa-ajallakin. Että jokainen asia huutaa minua ja minun suoritustani. Se tunne, että minun pitää koko ajan reagoida johonkin.

Youtube on kyllä ihana. Se korvaa minulla telkkarin. On minulla aika hyvä rentoutumisen tunne, kun katson jotain kulttuurivideoita. Rakastan sellaisia opettavaisia videoita, joissa oppii aivan outoja kieliä tai joissa vertaillaan kieliä tai joku kertoo elävästi historiasta paikan päällä.

Minulle tuottaa syvää rauhaa, jos saan tutkia netin lähteistä jotain melko tieteellistä aihetta. Minulle tulee aika paljon konkreettisia kysymyksiä päähän ja haluan etsiä niihin vastauksia. Kaivelen keskustelufoorumeja ja farmakologiaa ja mietin syy-yhteyksiä. Siinä kohdassa olen juuri sellainen tyypillinen autistinen tiedenörtti, että suuri ilo ja tyyneys minulle on tieteellisten kysymysten selvittämisessä ja loputtomassa oppimisessa. Haluan lukea ja oppia asioista kaiken.

Minulle tyypillistä on myös kilpailuhenkisyyden täydellinen puuttuminen. Esimerkiksi telkkarin tietovisassa minusta on ihanaa oppia asioista ja nähdä oikeat vastaukset ja testata, mitä kaikkea tiedän tai en tiedä. Mutta aina välissä tuhlataan hirveästi aikaa siihen, että joukkue A:lla on 16 pistettä, mutta joukkue B:llä vain 13 ja oi joi, kuinkahan tässä käy, voivatkohan he kiriä, koska ensi vastauksesta saa jopa erityiset 3 pistettä. Who cares tietsä. Mitä väliä sillä pojolla on kenellekään. On with the show, näyttäkää enemmän sisältöä ja vähän äkkiä. 

Kilpailuissa elämys on tärkein opetus eikä minulle ole mitään väliä, kuka voittaa. Sellainen voittajan vatvominen on hirveän tylsä aihe minulle. Myöskään omassa elämässä minua ei kiinnosta kilpailla millään alalla kenenkään kanssa. Jokainen tehköön omaa juttuaan oman kiinnostuksensa mukaisesti.

Itsensä alentaminen on kyllä ikävä ominaisuuteni. Sääntöjä noudatan itse, mutta moni muu ei noudata. Oikeastaan olen syvästi järkyttynyt siitä, kun näen rajoja ylitettävän ja että joku ei vain välitä. Rehellinen fiilikseni olisi, että sellaiseen henkilöön en luota, sellainen ei voi olla todellinen kaverini. Silti minuun on rakennettu se, että minun pitää kunnioittaa kaikkia muita. Jopa niitä, jotka eivät kunnioita rajoja. Pitää vain katsoa niiden tekosia ja kärsiä ja silti vain hymistellä vierestä, että tosi kivaa joo. 

En koskaan missään nimessä voi enkä ole oikeutettu sanomaan kellekään, että en tykkää siitä, että rikot sääntöjä, joita itse yritän kieli keskellä suuta noudattaa. Ei, vaan sillekin ihmiselle täytyy lirkutella ja esittää, että hän on oikeassa ja arvokkaampikin ihminen kuin minä, ja että hyväksyn kaiken ja suvaitsen kaikkea, eikä minulla ja minun mielipiteelläni ole väliä. Varoa suututtamasta ketään, ja ne muut taas saavat kävellä kaikkien sääntöjen yli.

Kuinka paljon se syö voimavaroja? Jatkuva sisäinen ristiriita. En vääryyksillä ja viekkauksilla yritä tavoitella ja kähmiä jotain, mikä ei minulle kuulu. Moni yrittää ajaa pelkästään omaa etuaan. Minä otan hapuillen juuri ja juuri osan edes omasta tontistani, etten vain vie muilta liikaa enkä kuluta heidän materiaansa, vaivaansa, aikaansa ja henkisiä voimia. Muut ne kahmivat kaikilta häpeilemättä, ja minä vain nyökyttelen, että joo ihan jees hei, hyvin menee.

Toisaalta valitsen ehkä itselleni ihan viisaastikin pienimmän pahan. Riitely vie niin paljon voimavaroja ja tiedän, että useimmissa tapauksissa on aivan turhaa lähteä vääntämään asianosaisen kanssa, koska hänen asenteensa ja käsityksensä ei siitä kuitenkaan muutu. Sitten on tuhlannut energiaansa ja on vain entistä turhautuneempi. Asioissa, joilla ei ole minulle loppujen lopuksi globaalisti väliä, jätänkin mieluummin tietoisesti tilanteen sikseen ja siirryn muiden, mielenkiintoisempien teemojen pariin.

Sen vain haluan välttää, etten olisi jatkuvasti sisäisesti kihisten turhautunut saamatta ilmaista sitä millään tavalla. Se kuluttaa omaa terveyttä. Hyvä alku on olla rehellinen edes itselleen omissa ajatuksissaan ja myöntää, että tämä asia pistää vihaksi enkä pidä tilanteesta. Jo sen tunnistaminen ja sanominen ääneen itselleen auttaa. On annettava itselleen lupa olla kiukustunut.

Välillä luokitellaan ihmiset luonteen mukaan tasan kahteen kategoriaan: jotkut ovat ns. ”poliitikkoja”, jotka katsovat asiakseen väitellä, korjata epäkohtia, lähteä barrikadeille, aktiviisesti aukoa suutaan ja muuttaa asioita. Ja hyvä niin. Toiset taas ovat idealisteja tai sovittelijoita tai teoreetikkoja, jotka katsovat vierestä ja miettivät ja joilla ei ole lahjakkuutta eikä varsinkaan halua lähteä väittelemään. Se on ihan hyvä myöntää ja sanoa itselleen, että antaa ”poliitikkotyyppien” hoitaa hommat ja ajaa asiaa, kun heillä siihen intoa riittää.

Mutta miten se voi olla niin vaikeaa, vaikka olen tätäkin työstänyt henkisesti: ottaa edes se oma tilansa itsevarmasti. Missä tahansa kadulla olen se, joka pälyilee, etten vain ole kenenkään tiellä, vaikka se katu olisi tyhjä. Ihan kuin se tila olisi jokaisen muun sinne ilmestyvän oikeus ja omaisuus, mutta ei nollan prosentin vertaa minun. Olen aina se, joka väistää ja minulla on todella usein, jopa kotona, se tunne, että seison tiellä ja minun pitäisi väistyä. Jos edes tästä harhasta pääsisi eroon!

Olisiko tämä sitä puhdistuksen aikaa. Vaikeat alueet nousevat pintaan, mutta sieltä ne konfliktikohdat alkavat löytyä, energiasyöpöt, jotka ajavat minut onnettomuuteen. Olisi tosiaan aika tunnistaa huonot asiat, joita en halua, olla suostumatta ja asettaa rajat.

Muutama kirja-arvostelu Osa 3

E-kirjojen luku jatkuu. Tässä taas 4 katsausta lukemiini kirjoihin.

Emma Sofianna Söderholm: Edes hetken elossa

Tämä on kai Nuorten Aikuisten tai Nuortenkirjallisuutta. Halusin lukea raadollisen tarinan huumeongelman (ja Korson) ytimestä. Rakastan kirjoissa rouheita realistisia surkeita draamoja ja kriisejä. 

Kai se näin voisi mennä. Tuntuu uskottavalta ja on konkreettisesti tuotu iholle. Toisaalta taas ymmrärrän lukemani lukijakritiikin, että aika mutkat suoriksi vedetty, kuinka helposti ja ensi kerrasta kiltistä lukiolaisesta tulee kaikkia aineita vetävä nisti. Hmmh. Ihan kaikesta ei siis ehkä logiikassa saakaan otetta. Mitä se koukussa oleva kadonnut veli tekee suurimman osan aikaa ja missä, sitä ei kerrota.

Yksi tärkeä aspekti, jos haluaa ymmärtää huumeidenkäyttäjiä, on se, että niillä aineilla on pakko olla - käyttäjälleen - jokin hyvä puoli. Eihän se niin mene, että niitä ihan ilman syytä vedetään, koska kaikki tietävät, kuinka terveydelle haitallisia ja mahdollisesti hengevaarallisia ja rahat vieviä ja ongelmia aiheuttavia ne voivat olla. Ja lisäksi kamala olo, joka iskee, kun vaikutus lakkaa. Jos ei niissä mikään viehättäisi, niin helppohan se olisi antaa olla, ja koko ongelmaa ei olisi. 

On tärkeää ymmärtää se motivaatio, joka ajaa käyttämään. Jotainhan ne tuovat ja antavat, parempaa tunnetta kuin tavallinen elämä, joka saa ne houkuttamaan jo ennen kuin niihin kehittyy kokonainen riippuvuus. Ja se puoli on tässä hyvin selvennetty. Ihmisellä voi olla niin paha olla, että hän haluaa pois arjestaan, elämästään ja tunteistaan. Ja se tila taas on pitkälti mielenterveysasia.

Epätoivoa ja ahdistusta ja masennusta on kuvattu ymmärrettävästi, minäkertojan hätähuudot tuovat ymmärrystä mielen tiloille, millaista se on, kun hyvää tarkoittava ulkomaailma ei saa yhteyttä eikä saa tarjottua apua vaikka yrittää.

 

Kyllä tämä ihan opettavainen, mielenkiintoinen ja valaiseva oli.

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen

Voi miten ilahduttava. Jotenkin tämä on lähellä omaa tyyliäni ja katsantoa, tavallista elämää ja realismia ja kertoilua omista ajatuksista. Mutta miten positiivinen tyyppi, miten vahva siinä luonteenpiirteessä, että tietoisesti päättää edistää iloa ja keskittyä hyvään. Näkee valoisan. 

Siirtymiset symbolismiin ja heijastumat toisilta tasoilta ovat kiehtovia, ajatelmat isommista rakenteista älykkäitä ja monivivahteisia. Välissä on oikein hauskoja sanaleikkioivalluksia, kuten kuvitellussa unidiskossa, joka järjestetään museossa patsaiden keskellä; vain patsaat eivät tanssi: liikkumattomat ”patsaat tanssivat hitainta”.

Anarkia puhuttelee, se, että näkee, ettei tyyppi piittaa paskaakaan normeista, vaan luo omaa elämäänsä sen ympärille, mikä tuntuu hyvältä ja arvokkaalta. Perinteiselle maskuliinisuudellekin annetan piutpaut kynsilakalla, oransseilla housuilla ja kotijumppa-tankotanssiesityksellä, jonka kuvailu nauratti.

Tilanteita ja kohtaamisia on monta ja niitä voisi selailla takaisin uudestaankin. Vivahteet oli niin kivasti kuvattu.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei   

Lehti sanoi, että ”riemukas avioliittotragedia”. En nyt varsinaisesti riemukkuudesta tiedä, mutta ihan kiva. Tyyli on vähän väsyttävää, paksua. Pitkiä lauseita, paljon kuvailua ja asiaa ja ajatuksia. Niin että jossain neljäs- tai kolmasosan kohdalla ajattelen, että no niin, paljon on kerrottu henkilöiden maailmankuvasta ja yhteiskunnasta, mutta milloinkas tapahtuu jotain? Lopulta sitten tapahtuu. 

Usean päähenkilön näkökulma. Aikarakenne sahaa vähäsen edes ja taas. Hyvin järkevästi, perinteisesti koottu kuitenkin, että aina äkkiä on kärryillä, missä tilanteessa mennään juuri nyt. 

Päähenkilön tilanne ja näkemys maailmasta on aika ahdistava, negatiivinen, tuntuu epämiellyttävältä olla jumissa ja siihen eläytyy, yh. Oivalluksia? Oli joitakin kohtia, joissa on raikkaasti puettu sanoiksi jokin ilmiö tai tunne, jonka tunnistan, mutta jota en ole tullut ajatelleeksi noin. 

Kai lopussa on sellaista vapautumista, välirikkoa kauhean ystäväpariskunnan kanssa ym. joka voisi riemastuttaa, josta olisin ehkä odottanut nousevan enemmän tunteita. Mutta luin aika neutraalisti vaikka tapahtuikin vapautumista ja rutiineistä täydellistä irtipääsyä kriisin seurauksena. Se ei ollut tunteellisesti kerrottu, vaan toteavasti faktojen kautta, joten suurta helpotusta tai edes vahingoniloa en kyllä päässyt kokemaan.

 

Lopuksi koko kuvio on tietysti aika hauska lopputulemana: miehen uusi nuorempi kumppani huomaakin olevansa jumissa siinä samassa talossa ja samojen aikuisten poikien kanssa, jotka ahdistivat vaimoa alun perin. Vaimo on nyt vapaa ja kruisailee pitkin. Hyvä lopputulos päähenkilö Ingridille, pääsi eroon kaikesta, mistä valitti alussa. Se palapelin käänne kokonaisuutenaan nähtynä on kyllä ilahduttava. 

Linda Boström Knausgaard: Lokakuun lapsi

Olipa intensiivinen. Sujuva ja helppo lukea siitä huolimatta, että teksti kulkee lähes yhdessä pätkässä ja vaihtelee aikakaudesta ja muistosta toiseen virraten. Myöskin todellisuus, kuvitelmat ja erikoisia teitään kulkeva pohdinta sekoittuvat jatkuvasti toisiinsa. 

Kirjan teksti on järkeenkäyvää eli omasta sisäisestä maailmasta käsin loogista ja ymmärrettävää, ja lapsuusmuistoihin tai kouluaikoihin pääsee hyvin ja konkreettisesti sisään tilanteiden kuvailun kautta. 

Ei ole hauskaa tuollainen masentuneisuus ja ahdistus tai bipolaarisuus. Tunteiden ja impulssien vaihtelu tekee elämän hankalaksi. Vaikeinta on kai todellisuudentajun katoaminen ja se, että lamaantuu toimintakyvyttömäksi. Kaipa siinä on tarpeeksi syitä joutua pakkohoitoon. Sairaudella näyttää olevan geneettistä alkuperää minäkertojan isässä, eikä turvattomalla tavalla vaihtelevat lapsuusolot ainakaan edistä vakaata kasvua.

Mielisairaalasta vapautumista ei avita ainakaan aggressiivisuus, se että provosoi muita potilaita tai käy heidän kimppuunsa. Sähköhoidoilla yritetään taltuttaa masennusta, mutta kun se ei tunnu auttavan, on aika kauhistuttavaa, kuinka paljon niiden antamista vain jatketaan ja jatketaan sarjoina. Ja älykkäisiin pohdintoihin ja syvästi herkkiin kysymyksiin ei saa vastausta. Hyvätkin kysymykset voidaan laitoksessa nähdä niskoitteluna.

Elämä on aika pelottavaa, jos ei voi luottaa itseensä ja mielen sairautensa vaiheisiin. Eikä tunne-elämäänsä, joka voi sekunnissa kääntyä päälaelleen. Eikä siihen, milloin oma itsetuhoisuus taas ottaa vallan.

Kirja on mielenkiintoinen ja auttaa ymmärtämään järkkyvän mielen kulkemia polkuja.

Ikkunakyttääjä

Tuulimyllyjen jälkeen käytiin vielä Schipholissa, kun oltiin aika lähellä. Huomasin Flightradarista, ettei pitkä päärata Polderbaan olekaan käytössä, vaan kaikki lähtee Zwanenburgbaanilta... Enhän minä muista noita pienempien bongauspaikkojen osoitteita ulkoa, eiks se ollut joku hankala pelto. 

Mutta google mapsin avulla löysin kännykästä osoitteen, jonka voisi laittaa naviin, ja lopulta kiitoradan pohjoispäästä löytyi ruohoniitty, jolla oli jo noin 5 autoa rivissä. Olipa helppo. Sittemmin on annettu selkeästi pysähdyskäyttöön tuo pätkä. Kai ne ovat luovuttaneet, kun siellä kuitenkin aina joku seisoo kyyläämässä koneita.

Schipholin sorsaperhe.

Vain snäkkibaari puuttui, se kahvinmyyjä olisi Polderbaanin ääressä. Pari konetta katsottiin ja sitten tulikin jo ruoka-aika. Yritin, että meidän pitäisi varmaan syödä tuolla Buitenveldertbaanin McDonaldissa, kun ollaan tässä lähellä, mutta siihen ei mieheni suostunut. Hän inhoaa aika vahvasti mäkkäriä. Silloin kun itä-länsisuuntainen Buitenveldertbaan on käytössä, on tuo ”perheravintola” kyllä aivan omaa laatuaan: minkä mäkkärin terassilta nyt voi katsoa samalla nousevia tai laskevia lentokoneita!

Mieheni ehdotti, että ajetaan kotiin ja soitetaan kiinalaiseen ravintolaan autosta ja haetaan sieltä ruoat samantien mukaan. Okei, hyvä sekin. Minä ajoin kotiinpäin ja perse puutui, kuinkas muuten. Siinä ehdin parin tunnin ajomatkan ajan miettiä, otanko mihun-riisinuudelia vai bamia ja satéta. 

Meiltä pohjoiseen oleva moottoritien pätkä on muutenkin puuduttava, koska sitä samaa Nijmegeniin saakka paahdetaan joka kerta mennen tullen kun lähdetään kotimaanmatkalle. Sen tuntee niin ulkoa ja sen maisemat ovat niin tylsää peltoa. Toisaalta parempi sekin kuin maan keskiosien 5-kaistaiset moottoritiet, joilla ihmiset käyttäytyvät epämääräisesti ja lipuvat oikealta ohi.

Elämäni kyllä aivan muuttui siitä saakka kun keksin jättää yläkerran vaatehuoneeseen keittiötikkaat auki ikkunan eteen. Nyt voin milloin tahansa nousta tikkaille ja katsoa ulos ikkunasta ja nähdä, mitä kadulla tapahtuu. Onpa kiva katsoa ulos. Usein katson pimennetystä huoneesta vielä kerran kadulle ennen kuin menen nukkumaan. Tarkastuskäynti.

Sen huoneen ikkunat ovat niin korkealla, että mieheni kaksimetrisenä näkee siitä ulos kurkistamalla, mutta minä en näe kuin taivasta. On pidetty keittiötikkaita kasassa seinää vasten ja jos olen halunnut nähdä ulos, on pitänyt ensin erikseen läväyttää ne auki, ja sen jälkeen kasata taas. Joskus mies sanoo ”hei katsos äkkiä kadulle!” kun siellä on joku harakka tai kissa, ja minä vastaan, että heh heh vaan, katsoisin jos pystyisin. Huone on ahdas ja siellä kuivataan pyykkiä, mutta päätin, että haluan silti nyt jättää tikkaat aina valmiiksi.

Joskus ihmettelen, kuka nämä talot on suunnitellut ja MIKSI.

Nerokas keksintö!

Nyt tää kyttää tästäkin kadulle eikä vain alakerrasta.

Kun nykyään katson usein kadulle yläkerran ikkunasta, huomaan, että siellä on melkein aina joku kissashow. Kerran katsoin klo 1 yöllä ulos ”eihän siellä nyt mitään tapahdu tietenkään”, niin tuli yhteensä 3 kissaa eri suunnista minuutin sisään. Toisella kerralla näin, kun Doris meni juuri puskaan pissalle. Kolmannella kerralla näin, kun mustavalkoinen köriläs juoksentelee siksakkia pitkin katua. Neljännellä kerralla mies näki, kun Doris hyökkäsi harakkaa kohti jalkakäytävällä ja kauhea rähinä kävi. Viidennellä kerralla nousen tikkaille epäilevänä turuksi ”ei sunkkas tääl ny mitään kissaa ole?” No onpas, tietysti juuri silloin kulkee Doris jalkakäytävää ja sepelkyyhky pelästyy lentoon.

Kerran siinä oli sepelkyyhkyt hölmistyneenä meidän katollamme ihan ikkunan edessä ja tuijottivat takaisin. Meillä on pätkä vinokattoa kadun puolella myös alakerran ja yläkerran välissä. (Kts. edellinen kysymys talon suunnittelusta.)

Ai jaa, ihmisiäkö sitä yleensä kyylätään. No ei näy mitään kovin mielenkiintoisia. Naapuri nousee autoon tai autosta. Mielenkiintoisin on ehkä se mies, joka ajaa tästä välillä polkupyörällä aika reipasta vauhtia ja laulaa samalla kuuluvasti jotain hittiä. 

Joskus kunnan puutarhurit siistivät kadunkulman minipuistikkoa. Siinä on 5 äijää ja 1 moottorisahanainen. Me tunnetaan se moottorisahanainen.

Alakerrassa taas katson usein etätyöpöydältä käsin pihaan. Pihapolulla vilahti jokin todella nopea vasemmalta oikealle. Oliko se lintu? Myöhemmin taas joku tumma liikahdus, oikealta vasemmalle. Onnistuin näkemään sen kerran paremmin. Sittenkin pieni hiiri. Aina parin minuutin välein se juoksi polun yli toiselle puolelle. Sillä oli joku bisnes.

Paras hetki oli se, kun viherpeippo oli mennyt kukanvarsien sekaan. Juuri silloin hiiri päätti taas syöksyä oikealta puskasta vasempaan puskaan, sinne missä peippo oli. Samalla sekunnilla peippo pomppasi pusikosta ulos ja näytti pelästyneeltä. Että ”kauhea sentään, mikä sieltä nyt tuli”.

Lähellä olevan kissatalouden nuorempi kissa on välillä käynyt ulkoikkunalaudallamme istumassa. Aika hankalaa, koska ikkunalauta on kapea ja viisto, eli ei siinä pysy mikään esine. Kissa pysyy näköjään.

"Sä et näe mua? Ethän?"

Yksittäinen lämmin päivä tässä oli välissä, jolloin ehdin pihalle aurinkoon ja oli ainakin 19 astetta. Muutoin meillä oli kyllä enemmän helteitä joskus maaliskuussa kuin nyt huhti-toukokuussa. Kylmänä pysyy ja kaikki takit tarvitaan edelleen.

Ohi ovat nämä helteet.

Lomalle VIIMEIN! Ja ostoksille.

Vappu? Eihän täällä myydä munkkirinkilöitä kuin ihan sattumalta pari kertaa vuodessa, niin ruokakaupassa kuin leipomossakaan. Munkkeja on vielä harvemmin olemassa. Nytkään ei ollut tavallisia sokeridonitseja saatavilla, mutta kuorrutettuja mies toi marketista.

Pihalla on välillä voinut juoda kahvia auringonpaisteessa. Sitten on taas satanut. Vapuksi tuli rakeita. Ja yöpakkasia. Melkein Suomi.

Juu en ruvennut uppopaistamaan öljyssä ekaa kertaa elämässäni donitseja itse. Millä ajalla? Painoin töitä niska limassa vappuaaton klo 17.00 saakka.

Ensi viikolla on loma, siis NYT, ja se tuli todella tarpeeseen. Vaikkei päästäkään Suomeen, mitä varten tämäkin viikko alun perin suunniteltiin. Mutta taukona välttämätön.

Aloin nimittäin jo hajota. Stressiin tai hermoromahdukseen. Minulla olisi pitänyt olla tämä loma jo muutamia viikkoja sitten, jotta se olisi hyödyttänyt psyykeäni. Jo silloin oli huutava tauon tarve ja mitta täynnä. 

Vaikka kuinka kauan olen jo ajatellut, että enää kaksi viikkoa töitä, vielä yksi viikko, vielä yksi päivä, ja vielä yksi ja ei vieläkään lomaa, vaan VIELÄKIN yksi perkeleen päivä.

Olen erehtynyt jo olemaan lomamoodissa eli yrittänyt rentoutua yhdeksi hetkeksi, että eikö nyt voisi jo vähän hellittää. Mutta ei. Olen yrittänyt tunkea vapaa-ajan juttuja esiin ajatuksissani, että ihanaa, enkö mä saa vain lukea naistenlehteä rauhassa? EN SAA koska olen taas koko päivän töissä.

Mieheni laski, että olemme tehneet 17 viikkoa töitä tauotta, paitsi yksi pääsiäismaanantai. Joka ei missään tunnu. Sehän se saakin minut kauhun valtaan: että palautuminen pikku taukoina on niin huonoa. Viikonloppu hujahtaa vilauksessa ja sitten painat taas täysillä. 

Joten mitäköhän saan yhdestä viikosta edes irti? On aika monta aktiivista osa-aluetta ja kiirettä töissä nytkin ja kirjoitin muistiin pitkää listaa, mikä kaikki täytyy selvittää ja saattaa loppuun kunhan loma loppuu. Siellä on joku hirveä pino odottamassa sitten. Ei hyvältä näytä rentoutumisen kannalta. Voinkin miettiä sitä työpinoa koko viikon kivasti.

Mutta: Loma alkoi ilahduttavasti. Näinkö helpolla se muka meni, että ahdistus haihtui ja pääsin tekemään mukavia asioita? Tuosta noin vaan heti töiden jälkeen ihan eri elämäntyyliin ja kohti uusia elämyksiä? Niin hyppäsin siihen virtaan.

Nyt kun ovat meinaan kaupat auenneet ja sisään pääsee ilman ajanvarausta, niin minullahan oli hankintaa listalla. Mies keksi, että nythän voisit mennä katsomaan sitä pihapenkkiä. Totta, etsin korviketta lahonneelle turkoosille pöytäpenkille. Siihen ei enää uudelleenmaalaus auta, sen jalat ovat ihan vinksallaan ja alhaalta murentuneet päreiksi, mädäntyneet märässä maassa. 

Penkki pystyasennossa.

Viime kesänä näin huonekalukauppa Leen Bakkerin edessä sopivia penkkejä kirkkaissa väreissä, oli turkoosia ja vihreää. Minulla on pitkään ollut tämä karkkivärilinja pihassa ja pidän sen mielelläni: omenanvihreää/limeä (pikkupöytä, istuintyynyt ja kukkaruukku), violettia/fuksiaa (kukkaruukkuja), turkoosia (penkki, aurinkovarjo ja ison pöydän päällinen) ja oranssia (ison pöydän alareunat ja lepotuolit). 

Olisi ollut helppoa korvata turkoosi puupenkki turkoosilla muovipenkillä. Mutta se tilaisuus meni jo. Harvoin niillä on samaa kamaa seuraavana vuonna tarjolla. Silti fiilis oli mennä ensin Leen Bakkeriin katsomaan. Koska potentiaali oli siellä olemassa.

Menin pukemaan farkut jalkaan heti suljettuani tietokoneen ja jätin miehen ripustamaan pyykkiä. Ai niin, miten sinne rautakaupoille ajetaan kun siinä välissä on iso yhdystie remontissa? No siitä sivusta. 

Pihaosaston keskellä törmäsin turkoosiin pyöreään pöytään. Jaa, onko tämä säänkestävä, pihalle tarkoitettu? On kai. Vihreä pöytänikin on metallia myös ja hyvin on kestänyt kesät talvet ulkona. 

Sopivan matala, sopivan kokoinen. Tähän mahtuu lintujen kylpyamme ja yksi kukkaruukku. Hinta: 13 euroa. No nyt, tämähän ei edes maksa mitään. Miten minusta tuntuu, että näin hyllyllä maininnan, että se olisi maksanut jopa 54 alunperin. Taas näitä naurettavia löytöjä, joista mies aina minua haukkuu, että miten kehtaat ostaa 5 eurolla housut, jotka ovat maksaneet 70 euroa aiemmin. Tulee vaan vastaan tällaisia.

Tätä pitäisi kyllä täydentää vielä jollain. Puutarhakauppa Intratuin on laaja, kiinnostaa nähdä mitä niillä on. Ehkä kannattaisi hetken visioida tässä, mitä oikein haluan. Mitä toivon löytäväni? No jos vaikka violetti joku pieni löytyisi niin olisi aika hauska.

Miten sinne ajetaan? Kun on se tietyömaa siinäkin välissä? Kannattaisi joskus miettiä ennen kuin lähtee liikkeelle, että mihin onkaan menossa ja kääntymässä. No tuosta maantielle kai sitten liikenneympyrästä. 

Parkkipaikalla oli aika paljon autoja ja pelkäsin jo joutuvani odottamaan ulkona. Eikä mitä, sisällä aivan tyhjää. Se kauppa on niin iso, asiakkaat katoavat halleihin niin ettei mitään näy, vaikka niitä olisi useita kymmeniä. 

Voi kuinka mukavaa täällä on aina, paljon mielenkiintoista katsottavaa. Ja huikea fiilis, että saa tuosta vain marssia kauppaan sisään varaamatta aikaa etukäteen. Onhan tämä nyt huikeaa että saa mennä kauppaan!

Höhh, iso osasto täynnä ulkosohvaryhmiä ja grillejä ja pöytiä, mutta vain mustaa ja harmaata... missä pikkupöydät? Ja värit? Vikassa nurkassa näin muovikalusteita kirkkaissa väreissä. Epäröin, nämä eivät tunnu oikeilta.

Missä on se mun visioima violetti pöytä? Katsos nyt tarkemmin! Mitäs tuolla nurkassa ylähyllyllä on? Violetti neliön muotoinen muovipöytä! Siinähän se on. Sopivan pieni.

Pakkasin sen mukaan irtojalkoineen. Ajoin kotiin keskustan kautta ja iloiten kaikesta liikenteestä ja siitä, että näen ihmisiä pyörällä, autolla, kävellen, näen kevään, näen bisnestä, ihmiset liikkuvat, tapahtuu, saa mennä kauppaan.

Kotona ikävä kyllä huomasin, että yksi pöydän jaloista oli poikki. Pakko ajaa takaisin. 

Ja tietsä minua ei harmittanut yhtään. Stressi oli kuin pois pyyhitty. Olenhan lomalla. Ja oli jotenkin niin virkistävää ajaa keskustan kautta, että minua ei yhtään haitannut joutua ajamaan autoa vielä lisää koko reitti. 

Oli tunnelmallinen kostea sää, kesää muistuttava, ei perinteisen ihana, koska tihuutteli vettä ja välillä tuli raekuuro tai rankkasadekuuro, mutta se oli ah niin kesäistä jo, harmaa lämmin kosteus, minusta sekin oli vain ihanaa kokea. Elämä! Tyytyväisenä ajoin takaisin ja siunasin vain sitä sattumaa, että tietyömaan takia paras reitti oli keskustan kautta, koska siellä oli kivaa. 

Palvelutiskille selitin, sain ajaa kärryllä osastolle, sen myyjälle oli soitettu, katsottiin yhdessä toinen kappale, että se on kunnossa, ja sain sen. Ja taas palvelutiskin kautta.

Sillaikaa mikrouuni oli tuotu kotona päivystävälle miehelle. Niin, sellainenkin oltiin tilattu. Vanha on varmaan 20-vuotias. Se piti niin kovaa ääntä käynnistyessään, että pelkäsin, milloin tämä tshernobyli räjähtää.

Kokosin metallipöydän ja se on kaunis. Vietiin uudet pöydät ulos. Oi kuinka kaunista. Toivottavasti linnut tykkäävät uudesta kylpypöydästä. Punarinta kävikin siinä jo pulikoimassa.

Pitää opetella uuden mikron käyttö. Ja laitettiin se eri paikkaan, keittiön tasolle, jotta se on minun kätevämpi käyttää kuin ylhäällä jääkaapin päällä kurkottamalla. Pitää tottua ja katsoa onko se varmasti parempi järjestely kuin vanha paikka.

Ja miehelle taas kaatopaikkakeikkaa.

Uusiutumisvaihe, nyt on vaihdettu kai tarpeekseen vanhaa kamaa raikkaaseen uuteen. Kun tuli se kaasuhellakin jo uusittua pakon edessä.

Kun on ehtinyt ajatella vain töitä, on kovin virkistävää vaihtelua saada käydä edes kaupassa!