Finnhitsejä vaatekaapilla

Kesätön kesä jatkuu. Pitkä kylmä kesä. Kun ajeltiin kauppoihin ja autonrenkaan ilmapumpulle, auton lämpömittari näytti 13 astetta, keskellä iltapäivää ja harvaa sadetta. Heinäkuussa. 

Menin kuitenkin kevyissä kesähousuissa ja tuulitakissa, joka oli tarkoitettu lähinnä sadetta vastaan. Ja hyvin pärjäsin. Outoa, että jos loka-marraskuussa on 13 astetta niin minulla on paksu takki ja kaulaliina. Nyt kuitenkin subjektiivisesti on joku feikkikesä ja silloin on kesävaatemoodissa. 

Toisena päivänä kävin kävellen asioilla ja laitoin vain sandaalit, 15 asteessa. Ei tulisi mieleen laittaa marraskussa sandaaleita vaikka silloinkin meillä on usein 15 astetta.

Nyt sitten haaveilin, että jos vihdoin pääsisimme huomenna terdelle keskustassa. Mutta ei näytä pääsevän. Lämpötila on vain 18 päivällä. Ei ole terassikeli vieläkään.

Kävin hammaslääkärissä. Huomasin valokuvataulusta, että meidän hammashoitolassamme on tällä hetkellä 5 naispuolista hammaslääkäriä, 7 naispuolista suuhygienistiä ja 2 naispuolista vastaanottovirkailijaa; siinä koko henkilökunta. Jonakin vuonna siellä oli jonkun aikaa yksi mieshammaslääkäri, mutta se kuvio ei kauaa kestänyt.

Puudutuksen pyysin, yksi neula riitti ja hyvin puutui. Muistan kun entinen, eläkkeelle jäänyt hammaslääkärimme joskus pisteli kolmeen eri paikkaan ikenessä ja sitten lähetti minut takaisin odotushuoneeseen lukemaan lehteä vartiksi ja hoiti jonkun muun pikapotilaan siinä välissä. Nykyään se puutuu kahdessa minuutissa, en tiedä ovatko aineet kehittyneet vai hammaslääkärit.

Itse operaatiosta en onneksi tuntenut mitään. Ihan kunnolla siinä puuhattiin, vähitellen ja hartaasti porattiin vanhaa paikkaa pois ja täyteltiin uudella massalla kerros kerrokselta huolellisesti. Hiottiin kunnes en enää tuntenut koholla olevaa kulmaa. 

Inhottavaa oli taas vain nielemisongelma. Minulla valuu koko ajan jotain sylkeä nieluun niin että puoliksi tukehdun, ja sitten yritän nieleskellä haittaamatta prosessia. Jatkuva taistelu sen kurkun kanssa aina, vaikka he myös imevät imureilla osan pois.

Olemme koettaneet seurata kissojen painoa nyt kun ne ovat vielä kasvuiässä. Muutoksista huomaa, onko terveydessä kaikki hyvin. No, yritettiin punnita Jip. Vaaka meni error-tilaan. Kiva kuulla tuolla tavalla, että ”Te olette liian paksu; vaaka hajosi”. Olin unohtanut, että digitaalinen keittiövaakamme punnitsee vain 5 kiloon saakka. Jip on nyt yli 5 kiloa.

Ruokapakkaukset kiinnostavat enemmän kuin jalkapallo.

Näin ruokainspiraation kuvan eli vuohenjuustolla täytetyt suippopaprikat uunissa ja mietin, miksen minä koskaan tee tuollaisia häh. Vihanneskaupasta sain suippopaprikat. Tajusin, etten ole koskaan edes käyttänyt tuollaista puhdasta vuohenjuustoa ruoanlaittoon millään tavalla ja se on minulle ihan uusi aines.

Melko kiinteät palat piti muussata ja sekoittaa pinjansiemeniin, hunajaan ja mausteisiin. Aika hartiavoimin sitä sai murustaa välineillä. Pehmeämpi vuohenjuustolevite näkyi olevan aika kallista ja liian pienessä purkissa. 

Paprikat sai helposti halki ja sitten vaan mössöt sisään ja 20 minuutiksi uuniin. Tosi hyvää tuli.

Vihdoin tein suunnittelemani vaatekaapin siivouksen. Pakotin itseni kokeilemaan päälle suurimman osan vaatteistani ja päättämään vihdoin oikeasti, mitä niillä tehdä. Saavatko jäädä vai ovatko mennyttä. 

Aika monesta pääsin eroon, juuri sellaisista on-off-häilyvistä, joissa on ollut jo pitkään epäilyksen varjo, että tätä en ehkä aio pukea enää koskaan, koska jokin siinä ei vain enää toimi. Nyt onnistuin nimeämään ongelmakohdat ja ymmärtämään, että siinä syy miksen enää käytä tätä, joten poistaminen on perusteltua. Ja täytyy kyllä todeta, että vaatteet, jotka vihdoin laitan keräykseen, ovat suurelta osin ainakin 8 vuotta vanhoja, jotkut jopa 15. Eli on niitä kyllä käytetty ihan tarpeeksi usein sitten kun taru loppuu.

Toisaalta löytyi yllätyksiä. Sellaisia, joista oletin, että kun tämän vetäisen päälleni niin varmasti heti sanon, että ”ei, pois vaan” - mutta sensijaan ne olivatkin loistavia, kauniita, hyvin istuvia. Kyllä se avasi inspiraatiota siihen, että keksin uusia yhdistelmiä ja aion reaktivoida unohtuneita.

Nämä molemmat mekot olen itse ommellut.

Joissain tapauksissa haluaisin vieläkin, ihan liian pitkän ajan jälkeen, säilyttää sen rätin, mutta sitten tulee lopullinen realiteetti vastaan: katso nyt, kangas on tuosta jo oikeasti melkein puhki kulunut tai väri haalistunut ja saumakin alkaa ratketa. Pakotettuna poistan kappaleen.

Tavaroissa täytyy osata hyväksyä luopuminen ja syklisyys: että joskus sen vaan on aika poistua.

Syklisyys iski teekannuunkin. Tiskatessa sen nokka osui vesihanaan ja se kilahti rikki. Mieheni oli harmissaan, että ”voi sori”, mutta ei tarvitse olla, koska minultakin voi hajota mitä tahansa tiskatessa ja olen vain iloinen, että mieheni tiskaa usein. 

Mieheni suunnitteli, että ”etsitään netistä kuvahaulla ihan samanlainen ja korvataan se.” Ei. Siis onhan se ollut nätti, mutta sitä on käytetty jo monta vuotta ja mieluummin otan tästä tilaisuuden etsiä jokin uudenlainen vielä kauniimpi vaihteeksi.

Netissä tulikin heti vastaan sininen kissakannu. Taitaa olla muodoltaan samaa sarjaa kuin edellinen oranssi. Tukeva, leveä pohja. Saksassa jälleenmyyjä, tehty Thaimaassa.

Ihan täydellinen kissakannu saapui. Ja ehjänä postikuljetuksesta huolimatta.

Vaatekaapilla kuuntelin Hassisen konetta, ensin Rumat sävelet -albumin, koska sillä on kaikkien aikojen suosikkini ”Odotat?!” (jossa on niin absurdismin riemastuttavin hetki: ”ei meitä voi pelastaa Juan Carloskaan, ei aurinkomme paista enää koskaan”!) Muutoin sillä levyllä on tosiaan aika paljon rumia säveliä eli todella rujoja, luotaantyöntäviä, inhorealistisia ja sekä kaikki eritteet että yhteiskunnan sorrot paljastavia sanoituksia. Mitä on kyllä tervettä kuulla välillä. 

Mutta yhteensä kylläkin Täältä tullaan Venäjä -albumi on helpommin lähestyttävä ja sillä on valoisampia ja melodisempia sekä kerronnallisia, enemmän fiktiivisiä kappaleita. Ne osaan kaikki lähes ulkoa, koska pyöritin sitä albumia ensin tosi paljon silloin kun retrospektiivinä löysin joskus nelikympisenä Hassisen koneen tietoisesti. Siihen albumiin voi aina palata ja se nostaa mielialaa.

Mies sai keräilijäkaverilta lainaan vanhoja musiikkilehtiä.

Mutta jostain hetken sitaatista putkahtivat mieleen vanhat kunnon Suomi-humpat: Tapani Kansa ja R-A-K-A-S sekä Ajetaan tandemilla. Aivan ihanat, humpati humpati lallal laa la lalal lalla. 

Freemanissa kiinnitti nyt huomiotani hyvinkin erikoiset sanavalinnat ja käänteet ja rupesin ensimmäistä kertaa miettimään, kenen ovat sanat. No tietty, Hectorin. Saattaisihan sen arvata. Juuri kun olin toisaalta todennut, että nämä Hectorin lavertelut eivät ole oikein olleet minun alaani koskaan, mutta tässä kappaleessa ne ovat kyllä paikallaan. Ja upea sävellys on Freemanin itsensä.

Oli vähän pakko kuunnella kymmenen kertaa läpi RAKAS ja Ajetaan tandemilla.

Muuten, Suomessa ollessa tuli välillä radiosta kiinnostavaa sekä uutta että vanhaa musiikkia. Joku vanha laulajatar ”Anki” lauloi rokahtavasti ja isä tunsi hänet, mutta tässä poikkesi tyylistään kuulemma. Mikä ”Anki”? Ai, Agneta Lindqvist. No sitten. (En tunne edelleenkään, katsoin netistä.)

Lisäksi sieltä tuli kappale, joka parin muun kesähitin jälkeen kuulosti korvaani parhaimmalta; yksinkertaista ja toistuvaa, tunnelmallista. Ääntä en tunnistanut, mutta tuli mieleen, että hän lauloi vähän sillä tavalla lakonisen mutisevasti kuin Juice joskus välillä, mutta sanatpa kuulostavat kyllä vähän Röyhkän tyyliltä - ei kai se sunkas Röyhkä oo? No sitten juontaja sanoi, että Röyhkältä uutta musiikkia. Kappas. En todellakaan tunnistanut häntä äänestä, mutta sanoitustyylistä kyllä. 

Kyllä näihin Finnhitseihin voi aina palata välillä. Ja uuttakin materiaalia tulee tutustuttavaksi.