Epärealismia ja ruokakauppaa

Sitä minun piti analysoida (JA VALITTAA, rakastan ilmeisesti valittaa epäkohdista), että miten on ajateltu tällainen sosiaalisen median sovellus kuin BeReal. Ehkä 2-3 vuotta sitten kuulin, kun tuttu nuori selitti siitä ja osallistui, ja luin siitä lehdistössä. 

Se yritti olla Instagramin korvaaja ja vastalause sille, että Instassa kaikki kuvat nykyään tungetaan suodattimen läpi ja näytetään vain elämän kohokohtia ja siloiteltua. (Mikä ei ollenkaan kaikkien kohdalla pidä paikkaansa!! Näen todella paljon ihan oikeaa elämää, aitoja kuvia ja aiheita! Riippuu tasan siitä, millaisia porukoita ajautuu seuraamaan. Jos ei minun tapaani ole niinkään kiinnostunut julkimoista, vaan tavallisista ihmisistä, joiden kanssa on jotain yhteistä, niin Insta voi olla hyvin aito. Sanon vaan.)

BeReal siis halusi, että ihmiset jakavat oikeaa elämää, mikä oli kai ihan alunperin Instankin tarkoitus. Idea on, että sovelluksesta tulee sattumanvaraisena hetkenä signaali kerran vuorokaudessa, ja silloin pitää ottaa kuva siitä tilanteesta, jossa juuri on, tai ehkä mieluiten omakuva, ja laittaa se sinne. Varmaan ihan parin minuutin sisään. Siihen sitten sitoutuu, kun on käyttäjä, että tottelee käskyä. Siellä on kai sekä julkisia yhteisöjä että voi pitäytyä omassa kaveriverkossaan. 

No, idea on sikäli ihan hauska ja uudistava. Mutta vähän enemmän kun miettii tuon soveltuvuutta aikuisen oikeaan elämään, niin aika nopeasti tulee stoppi vastaan. Teineille se kai soveltuu, koska heillä on aina kännykkä kädessä ja he saavat käyttää kännykkää aina. 

Mutta kun miettii työelämää ja paria ammattia niin toteat, että aika monessa paikassa ei työpäivän tai työvuoron aikana saa käyttää privaattikännykkää ja näppäillä yksityisasioitaan. 

Jos olet vaikka myyjänä kaupassa, marketin kassalla, paistamassa hampurilaisia, siivoamassa, sairaanhoitajana, palvelemassa asiakasta neuvontatiskillä, tai varastolla tai opettajana tai automekaanikkona tai vaikka ajat kuriiriautoa tai rekkaa tai bussia, niin et voi olla kännykällä silloin kun sovellus haluaa sinulta kuvan kesken työnteon. Se känny on lokerikossa suljettuna tai ainakin hiljaisella ja laitettuna pois laukkuun, tai et autoa ajaessa voi sitä todellakaan käyttää. Tai ainakin on kädet täynnä työtä etkä ehdi vaikka voisitkin. Lisäksi et voi läheskään kaikkialla kuvata sitä ympäristöä, ehkä et edes taustana selfielle. Monessa (työ)ympäristössä on epäsopivaa kuvata.

Sovellus lähtee siitä, että ihan kuin jokainen saisi ja voisi käyttää kännykkää minuutin varoituksella ihan milloin vain. Edes teinit eivät tähän pysty enää, koska yhä useammassa maassa kielletään kännykät opetustuntien aikana ja ne kerätään luokan kännyparkkiin koulupäivän tai ainakin tunnin ajaksi.

Eli ei se BeReal ole minun silmissäni kovinkaan ”real”, koska se ei sovellu tavalliseen elämään, jossa ihmisellä on velvollisuuksia.

Tämä tuntuu loppujen lopuksi jopa elitistiseltä. Täysin velvollisuuksista vapaille ihmisille, joilla on aina vapaa-aika. Illuusiota nuorisolle. Väärä kuva elämästä. Epärealistinen ihannekuva; juuri se, mitä vastaan sillä piti taistella.

Kissat katsovat videota itsestään.

Ai niin, tässä uusin kissavideoni, jonka voi katsoa Youtubessa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

https://www.youtube.com/watch?v=PxGJCN7OpNc

No, oma realismini on esim. sitä, että aina pitäisi suunnitella illallisia. Viimeksi sain yhtäkkiä listattua paljon ruokaideoita tuleviksi viikoiksi. Ja hyvä niin, kun välillä se on niin rämpimistä, ettei mitään keksi. Ja kyllä, onneksi asia ei ole minun vastuullani, vaan mieheni suunnittelee ja kokkaa ruokia myös. 

Yksi idea tuli työpaikkaruokalassa, kun yksi työkaveri söi kiinawokkia kiinaruokalasta ja valitin, ettei meidän kylällä ole mitään thai- eikä wokkimyyjää ja olisi niin ihanaa, kun voisi ostella edullisesti tuollaisia wokkinuudelilaatikoita. Sellainen Thaimaan mieto fried rice, paistettu riisikin on hyvää, munaa seassa. Sitten mietimme, että ei voi kyllä olla vaikeaa tehdä tuollasta kotona itse. Bambunversot ja kevätsipulit mukaan ja sitten jotain kanaa ja kikkomanit päälle ja nuudelit.

Katsoin reseptejä netistä. On se aika helppoa. Ja paistettu riisi myöskin. Kuulemma osterikastike kannattaa hankkia oikeasti oikean maun takaamiseksi. Työkaverit muistuttivat seesamöljystä, että se on niin aromikasta kun tekee jotain aasialaista. Totta, minulla on aiemmin ollut sitä.

Idänkermesmarja, vanha kiinalainen rohdoskasvi pihallani rikkaruohona.

Ideoiden listalla oli myös tandoorikana ja sitä mausteseosta menin hakemaan, meidän vakiomerkkiämme, joka on ainoa hyvä kaikista kokeilluista. No perkele, kiroilin lähikaupassa, koska siellä oli tosin koko hylly sitä merkkiä erilaisia seoksia, muttei enää tandooria. Taasko ne lopettavat juuri sellaisen tuotteen, jota säännöllisesti haluan ja kaipaan ja jota ei voi korvata toisella.

Kun sitten lähdin erikseen retkeilemään kaukana olevaan eri ketjun markettiin, tandoori oli siellä vieläpä bonustarjouksessa - alehinta jos otat 2, ja vielä enemmän alehinta jos otat 3. Otin 6. Yleensä teen kaksi pussia kerralla, eli siinä on varastoa kolmeksi kerraksi meille. Olemme pelastetut. 

Pari muutakin kivaa tuotetta sain mukaan spontaanisti ja tarjouksesta. Bonus bonus. 

Kiva aina muistella Aku Ankkaa, kun itsellä on kaupan bonuskortti. Akulla oli sellaiset kiiluvat silmät ja rahasäkin kuva mielessä, kun se kuvitteli saavansa suuren rahapotin Roopelta. Se s-kirjain oli dollarin kuva. Oliko sellainen kohta myös animoituna siinä pätkässä, jossa Aku työskentelee lahjapakkaamossa Samu Sirkan joulutervehdyksessä? Kun luuli saavansa palkankorotuksen. Ainakin dollari-rahasäkki siinä oli.

Tiesin olevani omituinen molemmissa kaupoissa, koska mutisen itsekseni hyllyillä. Puhun tuotteille, joita etsin. Kerron havaintoni ääneen. Se auttaa minua keskittymään taustahälyn häiritessä. Mutta otan itselleni sen oikeuden, koska se auttaa toimintaani. Ja olen valmis kestämään hullun taakan, jos nyt joku oikeasti edes huomaisi. Sittenpä olen. Onneksi siellä oli mm. myyjä hyllyttämässä ja hän lauloi keskusradiosta tulevaa biisiä kuuluvasti mukana. Saa olla oma itsensä.

Ihanaa, että on itsepalvelukassa. Ilahdun niiden olemassaolosta yhä uudestaan. Suunnittelen tuotteeni koriin niin, että ne on helppo käydä yksitellen läpi skannatessa. Osaan jo piipata koodit hyvin sujuvasti. Eikä yksikään unohtunut. Sain vielä henkilökunnan pistokokeen ja myyjä skannasi. Ylpeänä esittelin, että löysin valikosta jopa nämä koodittomat croissantit.

Mietin, minkä takia eniten arvostan sitä, ettei tarvitse mennä hihnalle. Vastaus: tempon. Hihnalla minulle tulee kiire ja hermostus, ainakin jos olen yksin liikkeellä. Pitää järjestää tuotteet hihnalle, laittaa koria pinoon tai työntää kärryä sopivaan paikkaan, täytyy ottaa ja latoa tuotteet kasseihin nopeasti ja olla sitten heti jo valmiina maksuväline kädessä kun viimeinen on mennyt myyjän ohi. En ehdi koordinoida kaikkea tarpeeksi nopeasti. Muut olettavat takana, että olen ripeä. 

Yleensä olen varsinkin tyytymätön siihen, millä tavalla tuli kiireessä paiskattua tavarat kasseihin kuljetusta varten. En halua, että mikään lytistyy toisen alle. Aika usein etsin maksamisen jälkeen sivupöydän ja menen sinne vielä optimoidaan tuotepinojani eli kaivelemaan kassejani ennen kuin poistun ovesta. 

Selvennys: Hollannissa ei osata käyttää jaettua kassahihnan takaista pöytää! Suomessa voi vallata hetken pidempään sen toisen puoliskon. Hollannissa tämä on täysin unohdettu ja sitä ei käytetä, jos jakomahdollisuutta fyysisesti edes on. Seuraavan tuotteet tulevat heti sekunnissa omiesi päälle, jos et korjaa luitasi hyvin nopeasti.

Itsepalvelukassalla sen sijaan saan aikaa harkita tuotteiden sijoittelun kasseihini painon ja muodon mukaan rauhassa. Itsepalvelukassoja on niin paljon, ettei niillä ole jonoa. Kukaan ei hengitä niskaan, ja ehdin harkita loppuun joka liikkeeni. Se tuo huomattavan paljon mielenrauhaa. Siitä huolimatta, että koko prosessin aikajanassa suoritusten ero voi olla vaikka vain 20 sekuntia.