torstai 19. marraskuuta 2020

Viimeinen seeprapeippo


Viimeinen seeprapeippomme kuoli. Nyt loppui aikakausi. Olen pitänyt seeprapeippoja vuodesta, oliko se 1991.

Peipot muuttivat mukanani Saksaan ja sieltä Hollantiin. Parvi ja häkki kasvoivat matkan varrella. Yksilöt vaihtuivat tietysti moneen kertaan, koska jotkut elävät vain 2-vuotiaiksi, toiset taas 8 tai jopa 11 vuotta, se oli ennätys, sitkeä vaari.

Linnut ovat tuottaneet paljon iloa, mutta yhä uudestaan on ollut pakko hyvästellä joku niistä, joka on tullut tiensä päähän.

Useita kertoja olen myös antanut pariskuntien hautoa munansa ja saada poikasia. Poikaset on sitten pidetty itse tai annettu eläinkaupoille myytäväksi. Sekin on ristiriitaista: voi vain toivoa, että ne pääsevät pian hyvään kotiin. On kuitenkin ollut hieno kokemus seurata poikasten kasvamista ja käyttäytymistä vierestä.

Söpöilyä pesässä.

Pikkuvauvat.

Poikasia.

Emo ruokkii poikasia.

Isä ruokkii myös.

Jälkikasvu pesässä.

Harmaa poikanen.


Tämä päätös kyspyi ja tehtiin harkiten mieheni kanssa. Haluamme kokeilla elämää ilman päivittäistä vastuuta eläimistä ja huolta siitä, miten peipot pärjäävät, kun olemme matkalla, poissa kotoa. Hoitaja on kyllä aina järjestynyt lomille, mutta silti sitä on huolissaan, onko kaikki varmasti hyvin, kun ei olla itse paikan päällä.

Päätös johti vääjäämättä siihen tilanteeseen, että kun lakkaamme hankkimasta uusia peippoja, jossain vaiheessa on vain yksi jäljellä, ja yksinäinen. Emme löytäneet ketään, joka olisi voinut integroida sen parveensa viime ajoikseen, joten hoidimme sitä niin hyvin kuin saatoimme. Puoli vuotta se sinnitteli yksin, ja päätti sitten mennä. Se oli kuitenkin jo arviolta 7-vuotias ja elänyt pitkän elämän lajitovereiden kanssa.


Kestää varmasti kauan sopeutua ja tajuta, että nyt ei ole eläintä taloudessa. Puhuin sille kuitenkin koko ajan aina kotona ollessa. Millä minä sen osaan lopettaa. Koko ajan me kyselimme, että mitäs poika, ja vinguimme sille takaisin. Mennessä sanottiin heipat ja tullessa ensimmäisenä tervehdittiin.

Surin sitä ja kaipasin, ettei pikku kaveria enää ole.

Toisaalta sen poismeno oli heti ihan selvästi helpotus. Minulla oli huoli siitä joka päivä. Aina kun olin kotona vaikka etätöissä, yritin pitää sille seuraa, mutta olin surullinen tietäessäni, että eihän sitä mikään muu ilahduttaisi kuin lajitoveri.


Yksi harmi noissa villeissä eläimissä on, jotka eivät kesyynny: peippo on niin arka, ettei se anna koskettaa ja lisäksi siihen on etäisyys jo kokoeron puolesta. Olisimme kyllä halunneet rapsutella ja pusutella niitä, jos vain olisi mahdollista.

Kun surin tätä viimeistä, tuli sellainen tunne ja näky, joka oli ihan mahtava. Mielessäni näin sen peippopojan isona, ihan kuin ihmisen kokoisena, edessäni. Kuin valtava otus. Jolloin sitä voikin halata. Tajusin siinä, että suruni on ihan vain sitä, että ikävöin sitä yksilöä. Minulla on ikävä sitä olentoa ja sen seuraa.

Visiota pystyin halaamaan. Ojensin käsivarteni sen ympärille ja halasin tiukasti. Koska sen haluaisin tehdä, jos voisin. Tuntui hyvältä ja rakkaudelliselta. Halusin välittää sen, että me rakastimme sitä ja että se oli meille arvokas. Halasin tyhjää ja itkin.


Töissä kävelyllä laahustin tosi hitaasti. Lemmikkieläimeni oli sentään juuri kuollut ja suremiseen sopi hidas tahti.  Jotkut linnut laulavat tosi kovaa ja komeasti siellä puissa enkä tiedä lajia. Laahustin siinä sitten ja surin peippoa, ja sitten yksi lauloi ihan lähellä täysillä. Siristin aurinkoon ja näin, että joku kerttunen oli pystyasennossa yhden pysäköidyn auton päällä, antenninypykän päällä korkeimmassa kohdassa, ja luritti täysillä.


Sitten olikin jo aika alkaa siivota peipon tarvikkeita talosta. Ja niitä on aika arsenaali. Yksi muovilaatikko pihavarastossakin, ja yläkerrassa on pieni kuljetushäkki eläinlääkärireissuille ja yksi keskikokoinen häkki, jota on käytetty sairaseristykseen lääkekuurien ajaksi. Se on alkuperäinen kahden ensimmäisen peipponi häkki Suomesta. Tarvikkeissa tuli vastaan myös ruskea ruokakippo, joka kuului ensimmäisiin tarvikkeisiin.

Olen piirtänyt kuvan siitä, kun ensimmäinen peipponi istuu oleilemassa siinä kipossa pyrstö pystyssä. Se oli niillä jo tapana, leikkiä pesää kaikissa ruokakupeissa. Niiden jälkeen moni peippo on asettunut mukavasti ruokakippoihin. Ehkä säästän muistoksi sen kupin.



Oli tärkeää saada iso häkki ja hyväkuntoinen vanha häkki myytyä, ihan vaan sitä varten, että ne voivat olla hyödyllisiä jollekin linnunomistajalle. Olisi harmi laittaa ne kaatopaikalle. Mieluummin kiertoon, jotta niistä on vielä iloa jollekulle. Siivoiltiin niitä rätillä ja laitettiin ilmoitukset.

Lopulta pitäisi sisustaa nurkka uudestaan ja keksiä, miten päin sinne vaihdetaan mitä huonekalua.

Peipoilla on söpö peppu.


Häkin myynti-ilmoitus tuotti tulosta. Oikein ystävällinen venäläinen rouva ilmoittautui. Hän oli muuttamassa miesystävänsä luo ja tarvitsi kanarialinnuille uuden ison häkin. Ja hänellä oli tarvetta myös pikkuhäkille, jonne hän halusi laittaa uudet ostamaansa naaraat ensin erikseen totuttelemaan.

Pääsimme kätevästi kerralla eroon molemmista häkeistä sekä kaikista uudehkoista hyväkuntoisista pikkuvarusteista, jotka olivat säästämisen arvoisia. Se oli hyvä ja helppo tapaus. Ilahdutti, että kivat kanariat saavat siitä hyvän kodin. Kaverimme taas otti rakkauspapukaijojaan varten kuljetushäkin ja ylimääräiset linnunhiekat.

Saatiin seuraava vaihe nopeasti konkretisoitua ja tavarat siivottua. Nyt on kyllä tyhjä olo ja se jatkuu varmasti jonkun aikaa.


2 kommenttia:

  1. Meillä oli tiibetinspanieli. Saatiin hänet 5 vuotiaana entisiltä naapureilta, jotka joutuivat hänestä luopumaan. Otus oli siis meille tuttu ennestään. Hän eli 16 vuotiaaksi, ja oli meille kovin rakas. Tipsut on koiriksi vähän erikoisia luonteita. Tekevät asioita, jos sattuu huvittamaan. Kissamaisia. Hän oli oikea persoona. Lopulta tuli niin kipeäksi, että jouduttiin nukuttamaan. Päätettiin, ettei oteta uutta koiraa, koska matkustelu yms on helpompaa, kun ei tosiaan tarvitse niitä hoitajia ja hoitopaikkoja hommata. Siitä on nyt 10 vuotta. No, helpompaa on ollut, eikä varmaankaan hankita enää lemmikkiä. Rapsutellaan kaikki mahdolliset koirat ja erityisesti ihastumme, jos sattuu tipsu tulemaan vastaan. Rakas tipsumme lähti taivaaseen, mutta ei lähtenyt sydämistämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hauvaa. Eli hyvän pitkän elämän niin kauan kuin mahdollista, se lohduttaa. Eläin antaa paljon. Kun ei ole omaa karvaista perheenjäsentä enää, täytyy tosiaan ottaa ilo kaikista muista kohtaamistaan turreista.

      Poista