Ladyboyn kanssa lavalla – Ravintoloita ja sirkushuveja Thaimaan yössä

Khao Lak vs. Ao Nang: infrastruktuuri

Khao Lakissa huomasimme heti, että tästä ei ole niin helppo liikkua hotellista käsin ravintoloihin kuin Ao Nangissa.

Ei ole mitään keskustaa lähellä, vaan iso maantie jatkuu ja sen laidassa kauempana on jokunen ravintola ja kauppa. Ei ole rantabulevardia, jota kävellä, eikä loputtomasti ravintoloita vieri vieressä heti hotellin kulmilla.

Khao Lakin maantie.

Paikalliskylien keskustat jonkinlaisine ravintolakeskittymineen ovat sen verran kaukana ainakin juuri tästä kohdasta, että täytyisi ottaa taksi. Ehkä avolavataksin saisi napattua suht halvalla. Täällä ei ole tuk-tukeja takseina ollenkaan kuten Ao Nangissa, vaan vain oikeita umpiautoja tai noita isohkoja lava-autoja.

Jotenkin halusimme pärjätä kävellen, yksinkertaisesti, käyttämättä joka ilta rahaa vielä taksiinkin ruuan ohessa. Kävimme tsekkaamassa lähimmät maantien ravintolat. On siinä eri puoteja tarjolla kun vain jaksaa kävellä muutaman sata metriä vilkasliikenteisen valtatien jalkakäytävää.

Auringonlasku parvekkeelta.

Illalla liikkeelle.

Tien ylittäminen on vaarallista, tie on monikaistainen ja siinä ajetaan ainakin kahdeksaakymppiä. Hätätapauksessa voi ylittää ensin toisen puolen, jäädä paalujen väliiin keskikohdalle odottamaan ja sitten ylittää toisen puolen.

Ravintoloissa

Ravintolat ovat ihan hyviä. Mukavasti sisustettuja, on värivaloja, on suuri ruokavalikoima, ja on ehkä jopa hieman halvemmat hinnat ku Ao Nangin ostoskadulla. Hyvin syötiin ja mukavasti istuttiin. Ja täällä ei ole sisäänheittäjiä. Sikäli Ao Nang oli todella kaupallinen.

Tän esityksen nimi on ”Huh, mä jo pelästyin!” Hollantilainen kun inhoaa Heinekenia, ja sitten paikallisoluen ympärillä tulee tällainen termossuoja, jossa lukee väärä merkki.

Gold Elephant -ravintola oli vähän tyyriimpi ja fiinimpi kuin Every Day 2 saman tien varressa. Sain sellaisen kivan ananaksenpuolikkaan, jossa riisiruoka tarjoillaan. ”Onpa kallista.” -”No täällä on, että ’onpa kallista’ se, että aasialainen ruoka maksaa 6 euroa eikä 4.”

Palvelu, niin. Joka ravintolassa sekä hotellissa ulkona ja sisällä on todella paljon henkilökuntaa valmiina. Ei kauan kestä, kun saa apua tai laskun. Ravintoloissa todella ripeää muutenkin, yleensä ruoka tulee nopeasti ja tyhjät lautaset korjataan nopeasti pois edestä. Ei tarvitse kauaa odottaa tai yrittää pyydystää tarjoilijaa kuten kotipuolessa, vaan sellainen seisoo yleensä parin metrin päässä odottamassa pyyntöjä.

Puu palaa!

Takaisin tullessa nähtiin hotellin portilla, miksi paperiset toivomuslyhdyt ovat vaarallisia. Yksi oli jumittunut puun oksiin ja siellä paloi liekki. Puu oli hotellimme vartijankopin yläpuolella. Puusta putoili alas kyteviä lyhdyn rakenteita ja pikkuoksia, joita vartija parin taksikuskin avulla kaapi jollain työvälineellä alas kopin katolta ennen kuin syttyy koko hökkeli. Jännitimme, katkeaako puun pitkä oksa kytevästä palokohdasta alkaen. Mutta aamulla oksa oli vielä kiinni puussa, hiiltyneestä kohdasta huolimatta.

Ladyboyt hotellilla

Varattiin paikat hotellilla järjestettyyn Thai Night -show-iltaan. Luvattiin kabareeshow ja illallinen, eli ladyboyt ja musiikkia.

Upeat buffetit, otin pari sushia. En kyllä kovin hirveästi jaksanut syödä, mutta maistoin aika monta osastoa. Aika kallis show-ilta ja ottivat vielä juomista erikseen maksun. No toisaalta kun oli kaikkia monen sadan samppanjapullojakin tarjolla, niin ei ehkä olisikaan järkevää kuulua hintaan. Mainostettiin italialaista viiniä, joka olisi maksanut 30 euroa pullo. Suomen hinnat?

Sitten tulivat ladyboyt lavalle, Khao Lakin kuuluisin viihderyhmä, jotka esiintyvät harrastuspohjalta ja rakkaudesta lajiin. Vähän sellainen kotikutoinen esitys, glitteriä ja höyhenpyrstöjä riitti, päällelaulamista playbackina ja melko yksinkertaista ryhmäkoreografiaa.

Neonpyrstöjä.

Vauhtia.

Eleganssia.

Oli myös mistereitä, jotka olivat miesten housuissa ja jakuissa; ettei vaan olisi ihan tavallisia miesheteroita joukossa, ei kai nyt sentään; no heillä saattoi olla huulipunaa viiksien ohella.

Aasialaiset esitykset olivat upeimmat. Oli intialaistyylistä ja thaimaalaista tanssia. Perinteisen tanssin sormiojennusliikkeet ovat uskomattomat, se on todellinen taito. Sormet taipuvat taaksepäin ja liukuvat kuin käärmeet eri suuntiin.

Intialainen tanssi.

Thaimaalainen tanssi.

Joo en ollut lavalla, en myönnä. Sellainen tosi paksu poika tyllihameessa tuli ihan törkeässä tekotissiasussa lavalle ja vaati, että minä nousen sinne mukaan. Esitin sitten noin minuutin verran hänen vieressään koreografiaa meidän hotelliyleisölle.

Ei nolota ei. Aina tähän mahtuu vielä yksi trauma muiden päälle.

Musiikkia

Paikalla oli myös Khao Lakin paras kitaristi-laulaja eli trubaduuri eli one man show eli saksaksi Alleinunterhalter ”Yksinviihdyttäjä”, jakkaralla kitaran kanssa istuva nuori thaimies, jota mainostetaan nimellä ”Robert guitarist”. Hän puhuu amerikanenglantia, ja virheetön ääntäminen onkin erittäin eduksi, kun vetää anglosaksista repertuuriaan uskottavasti.

Robert.

Hän oli jo meidän lemppariravintolassamme Every Dayssä edellisenä iltana vetämässä setin. Ja silloin jo kuultiin, että hei, tämä tyyppi oikeasti osaa laulaa.

Huomasin, että kun täällä ei ole loman aikana tullut kuunneltua musiikkia, kuinka paljon se ilahduttaakaan, kun kuulee taas tutut ja hyvät hitit. Kuinka paljon musiikki voikaan lohduttaa tai saada herkistymään tai ilahtumaan. Kuinka suuri ja arvokas elementti se onkaan.

Ao Nangissa oli kaljupäinen länsimainen mies yhdessä rantapubissa joka ilta kitaran kanssa ja sekin kuulosti tosi hyvältä, semiammattilaiselta, ja tykkäsin sen taidoista aina kun mentiin ohi.

Robert veti rauhallisena kitaraversiona, jännästikin tarkoitukseen muunneltuna, esim. Tina Turnerin Simply the bestin, Queenin I want to break freen, jopa Eurythmicsin Sweet dreamsin. Oli Johnny Cashia, Ring of fire. Dolly Partonin Jolene oli kiva Robertin laulamana. Ja Pink Floyd, We don’t need no education eli Another brick in the wall. Lopuksi hän laulatti yleisöllä 4 Non Blondes What’s up.

Tajusin, että ympäri maailmaa hotelleiden aamiaissalissa soi jotain easy listening -versiointia hiteistä. Jotain naisen pehmeästi ääntelehtimää bossanova-tyylistä kopiota. Sitä ei kuule koskaan missään in real life, mutta aina kun on jossain hevon kuusessa hotellin aamupalalla, niin johan kuuluu taas. Ilmeisesti lisenssien takia ei ole varaa soittaa alkuperäsiä rockhittejä, ja jälkeenlauletut saa halvalla. Omituista on kylläkin vaikka joku hidas ja lälly pehmoversio Bon Jovista ”It’s my life” naisen kuiskimana, ilman poweria.

Tai havahtuu rantabaarissa siihen, että ”joo, ihan tuttu biisi, näitä tämän vuoden uusia hittejä, mutta hetkinen... eihän tämä alun perin ollut reggae??”

 Hienosta hotellistamme voit lukea tästä linkistä.