lauantai 15. lokakuuta 2022

Lentolippujen likaiset temput

Ensin ihan kauhea tapaus. Joulun lentojen varaaminen.

Ensinnäkin Schipholin lentoasemaan ei voi luottaa, sieltä puuttuu turvatarkastajia niin että niiden on pakko vähentää matkustajamääriä ainakin kevääseen saakka. Lyhyellä varoitusajalla perutaan lentoja, myös Helsinkiin meneviä, sekä Finnairin että KLM:n. Lentoja siirretään 2 päivän päähän tai reititetään Pariisin kautta. 


Ja vaikka lento lähtisikin, siellä on kilsojen jonot ulkona terminaalin pihalla seisomassa 3 tuntia turvatarkastukseen ja siinä tapauksessa saa jännittää, ehtiikö lennolleen vai ei. Moni myöhästyy lennoltaan. Meillä ei jouluna ole sellaiseen pelleilyyn varaa, meillä on vain muutama lomapäivä ja lyhyt jakso viettää se joulu. Meidän näkökulmastamme tänä vuonna on pakko lentää muualta. 



Düsseldorfista onneksi lentää Finnair suoraan. Kaavaillulle paluupäivälle oli enää paikkoja aamulennolle 7:40, mutta olisi kamalaa joutua heräämään aamuyöllä klo 3. Päivää myöhemmin, viimeisenä lomapäivänäni, oli vielä iltapäivälennolle paikkoja. Alkoivat olla vaihtoehdot vähissä.


Hirveät hinnat! Tietävätkö ne Schipholin ahdingon ja nostavat Düsseldorfin hintoja hädänalaisille jotka etsivät vaihtoehtoja, varmaan. Tämähän maksaa tuplasti viime kertoihin verrattuna! Pakko silti ottaa.



Näitä sitten yritin varata. Näpyttelin kaikki tiedot, näpyttelin luottokorttini maksua varten. Prosessi meni mönkään. ”Payment failed”. Uudestaan näpyttelin kaikki tiedot täysin oikein. ”Payment failed”. Kokeiltiin miehen luottokorttia. ”Payment failed.” Kolme kertaa virhe, enkö minä saa ostaa näitä lentoja millään! 


Pitää kai aloittaa koko varaus uudestaan. Otin eri selaimen, koska jos siellä on evästeet jumissa ja se sama virhe tulee jostain putkesta aina eteen, ellen muuta koko asetelmaa. Taas päivämäärien ja aikojen valinnat - ja nyt samat liput maksoivatkin jo 60 euroa enemmän kuin juuri äsken! 


En minä tässä ehdi aloittaa nollasta uusia testejä monta kertaa siinä toivossa, jos hinta joskus laskisi - loppuvat vielä paikat lennoilta sillä välin. Luottokortti taas sisään, ja nyt se toimi, neljännellä yrityksellä.


Likainen temppu! Söivät sitten vielä 60 euroa lisää sikakalliiden hintojen päälle vain siksi että HEIDÄN maksutapahtumansa ei suostunut toimimaan ekalla varauksella! Joo, tiedän että siellä on dynamiikka ja algoritmit, jotka muuttelevat hintoja jatkuvasti miten sattuu ja kysynnän mukaan, ja olisi ehkä pitänyt poistaa evästeet ja mennä jonkun VPN-palvelun kautta eri IP-osotteella yrittämään, mutta kuinka kauan sitä viitsii säätää epävarmalla tuloksella yhtä lippua. 


Ihan törkeä temppu siis vaan, seisottaa asiakasta prosessissa ja sitten nostaa hintoja sillaikaa kun hän HALUAA ja YRITTÄÄ maksaa.


Huusin sitten ääneen kirosanoja Finnairille ja muutenkin masennuin koko elämästä teemalla ”Aina mä yritän noudattaa sääntöjä ja käyttäytyä hyvin ja olla kiltti kaikille, mutta eikä kun mua vaan kusetetaan selän takana ihan koko ajan.” Olen todella suuttunut Finnairille.



Pahinta tässä ovat tähän päälle Hollannin hallituksen kommentit, että ”kaikki lentäminen on ihan liian halpaa, ei voi olla että porukka lentelee tuolla jatkuvasti 29 eurolla, meidän on pakko lätkäistä päälle lentovero tammikuusta alkaen.” Kuka ihme siellä lentää 29 eurolla, emme me ainakaan koskaan. Ihmisillä on perheitä Hollannin entisissä siirtomaissa Karibialla Atlantin takana ja he haluavat Surinameen. Tai perheen luo Skandinaviaan. Oletteko niitä hintoja koskaan nähneet? Ette!! 


Tosi kivasti yleistetään ihan kuin jokainen lippu maksaisi aina 29 euroa. Eihän tällainen päätöksenteko ole faktaperusteluja nähnytkään. Rangaistukseksi liian halvasta sitten lentovero päälle. Kun todellisuudessa monet kahden maan perheet jo päättävät olla lentämättä sukulaisten luo toistaiseksi, koska se maksaa liikaa.




Sitten iloisempia asioita ja käynti kaupungilla.


Omituista on, että jos Suomesta tulee paketti, sitä ei välttämättä toimita Hollannin posti, vaan se voi päätyä DHL:n käsiin. Aikani etsiskelin suomalaisella seurantakoodilla Hollannin postista, kunnes se löytyikin numerolla DHL:ltä. Ja pystyin vaihtamaan sen viime tipassa vietäväksi bensa-aseman tiskille, ettei sitä turhaan tarjota tyhjään kotiin.  


Keskustan bensa-asemaa pitävät vanhat viiksivallut, se on itsenäinen ketjuihin kuulumaton, ja siellä on palveluna se, että viiksivallu tankkaa asiakkaan auton. ”Saan paketin viiksivallulta huomenna.”


Piti vain lähteä hakemaan paketti ja ehkä rohdoskaupasta lisää ubikinonia, mutta palasin aivan pursuilevan täyden ostoskassin kanssa. Tie vei. 


Hema-tavaratalosta hain pakettialennuksella alushousuja. Tyhmästi kassa jätti henkarit niihin, koska ”jos haluan vaihtaa, niin henkareiden kanssa voi”. En tajunnut ajoissa mitä kassa selitti, koska nainen oli jostain ynähdyksestäni tulkinnut, että minä olisin saksalainen, ja hän puhui saksaa minulle. Täysin hämmentyneenä ulostuin kadulle, turhien henkareiden kanssa. En aio vaihtaa alushousuja, en tarvitse henkareita.


Hollantilaisia piparkakkunappeja, jotka kuuluvat Sinterklaas-juhlaan (5. joulukuuta), myydään monina variaatioina, suklaa- ja tryffelikuorrutteilla ym ym. Tämän vuoden uutuus taitaa olla strösselillä päällystetyt. Sama monivärinen strösselisekoitus ”disco-dip”, jota saa kesällä jäätelöbaarista pehmiksen päälle. Aika hyviä.



Vaikka Sinterklaasia juhlitaan kolmisen viikkoa ennen joulua, niin ovathan nämä suklaat silti aikaisessa.


Leipomosta lounascroissanteja ja kirjakauppaan selailemaan vuoden 2023 taskukalentereja itselleni. ÄLKÄÄ TEHKÖ TÄTÄ TAAS, kyllä ne tekevät: runsaasti allakoita, joiden viikkonäkymässä lauantai ja sunnuntai ovat minimaalisen pieniä tiloja, vaikka juuri silloin minulla on suurin tilan tarve, paljon enemmän kirjoitettavia tapahtumia kuin arkipäivinä. Niin älytöntä. Vähemmistönä löytyy kyllä hyviä, kun jaksaa etsiä. Löysin sopivat tipuset.



Aurinko oli kuuma! Onneksi olin tajunnut, etten tarvitse takkia tänään. Mutta pelkkä neulekin oli liian kuuma ja hikoilin. Hitto t-paidassako tuonne pitää mennä lokakuussa, kyllä.


Sitten kassi oli hirveän täysi ja menin penkille sitä penkomaan sekä irrottamaan henkareita alkkareista. Juttelin oikean kadunlakaisijan kanssa, siinä oli vieressä tuttu nainen, mieheni vanhoja koulukavereita, joka on töissä kunnan puutarhaosastolla. Tänään hänellä oli syksyn lehti harjattavana kärryyn.  


Matkalla autoon heitin 6 Heman henkaria katuroskikseen. Pääsinpä niistä.



Heheh, töissä oli Ferrari, puutarhureiden Ferrari.




Yhtenä työpäivänä migreeni vaivasi eikä kohtauslääke purrut. Kanttiinista ostin Red Bullin, vanha salainen migreenivinkki, jota voi kokeilla. Kun olin vasta juonut puoli tölkkiä, huomasin koko migreenikohtauksen katoavan ilmaan. Upeaa. Näinkin hyvin voi joskus käydä.



Perskule, pärstäkuvani oli linssiluteena TAAS Kodin Kuvalehdessä kirjapalstalla, eri henkilön tekstin kuvituksena. Siellä ovat kuvat sekoittuneet. Tämä oli yksi vaihtoehtoisista valokuvista, joita meilasin kesän juttua varten. Nyt olen näköjään Susa Turusta. Oikea Susa varmaan ilahtuu, kun ei saanutkaan omaa kuvaa juttunsa ylle. Minua nolottaa vaikken ole tehnyt mitään väärää. Voi apina.




maanantai 10. lokakuuta 2022

Aamun ajatuksia

Minun lohtutaloni on muuten kerrostalo. Jos olisi ihan eri elämä ja pitäisi vaikka pärjätä yksin, niin valitsisin kerrostalon omaksi sopekseni, jossa voisin löytää mielenrauhan. Enhän minä halua mitään omakotitaloa! En halua enkä jaksa huolehtia kokonaisesta tontista ja pihasta siinä joka puolella. Ei se ole minulle mikään unelma. Minun paras kotini on kerrostalo. Siitä tulee lämpimät fiilikset. 

Miehelläni (talon digitekniikkavastaava) on nyt joku kauhea mittarilaite ja äppi, jolla hän voi seurata minuuteittain, kuinka paljon kulutamme sähköä tai kaasua. ”Tänään ruokapöydän lamppuihin kului 5 senttiä”. ”Lämmitys on maksanut tänään jo 1 euroa 70 senttiä.” -”Näetkö sä siitä sen, kun mä laitoin vedenkeittimen päälle teetä varten? -”Joo, tossa se on, kello 10.20.” ”Uuni kuluttaa paljon sähköä.” Joo, tiedetään, pitäisikö lakata laittamasta ruokaa?


Onko snäkkibaari vaihtis?


Kävin optikolla vääntelemässä silmälasien sankoja paremmin, painoivat hitusen korvan takaa. Sitten jumituin ruuhkaan. Liikenneympyrässä sinivalot. Liikenneonnettomuus, poliisi poikittain, ambulanssi tuli just, liikenteenohjaajat viittomassa. En saanut ajaa kodin suuntaan. Täyskäännös ja kiertotie ihan hirveän kaukaa aseman kautta, koska siinä välissä oleva valtaväylä on edelleen täyssulussa tietyömaana, huhtikuusta marraskuuhun. Olin jo melkein kotona siinä kohdassa, jossa minut käännytettiin, ja ainoana vaihtoehtona oli oikeasti kiertää puoli kuntaa takakautta.


Nettiuutisissa luki, että sinä päivänä oli kolme onnettomuutta siinä samassa liikenneympyrässä. Aamulla auto törmäsi pyörään, iltapäivällä auto törmäsi pyörään, ja siitä syntyneessä ruuhkassa vielä kaksi autoa törmäsi toisiinsa. Kannattaa autoilijana katsoa noita pyöriä ihan silmä kovana joka suunnasta.



Hei, koostin vihdoin videon heinäkuun automatkaltamme Hollannista Suomeen ja takaisin. Sen voi katsoa Youtubesta, tässä linkki: https://www.youtube.com/watch?v=PGA7USPloKY




Videolla mm. kauniita näkymiä Silja Linen kannelta sekä Tukholman saaristoon että Helsinkiin, Tukholman kaupunkilautta, Paradox Museum, ruotsalainen lasinpuhaltamo, Juutinrauman silta Tanskasta Ruotsiin, Scandlinesin lautta Saksasta Tanskaan ym.



Joku selitti netissä kunnolla, mitä ovat ”aamusivut”. Alitajuntatyöskentelyä, tajunnanvirtaa jota on tarkoitus suoltaa 3 arkkia heti herätessä, sensuroimatta mitään. Kaikki ulos päästä lajittelematta ja tuomitsematta, eikä mitään tavoitetta tehdä sillä jotain. Voi auttaa saamaan oivalluksia ja käsittelemään hankalia tunteita.


En kyllä tiedä, irtoaisiko minusta 3 arkkia mitään siinä hetkessä, se on paljon. Ja saako ensin edes käydä pissalla vai onko peli sitten jo menetetty? Se olis sitten siinä.


Tarkoitus on, että ”sivuihin ei palata”. Mutta en minä semmoiseen pysty. Kaikki teksti on minulle materiaalia, jota haluan käyttää ja jatkojalostaa. Eli lähtökohtaisesti en osaa aamusivuja.


Mutta aika usein minulla on jokin yhden lauseen kreisi toteamus päässä kun herään ja olen vielä puoliksi unimaailmassa. Niitä varten laitoin vihon valmiiksi. Usein ne näköjään kommentoivat ja arvostelevat juuri nähtyjä unia.


Yksi aamun lause: ”Voisko joku poistaa mun unista 150 henkilöä.” Tämä on ihan totta. Siellä on niin paljon porukkaa, että rasittaa.


Toinen: ”Pitää minut ajan tasalla sisäisistä kukkopilli-asioista.” Okei.


Irtokarkki.


Ne unet niin. Juttelin joidenkin kissojen kansa mutta... en muista mitä me sovittiin. Eläimet puhuvat kuin ihmiset ihmisen aivoilla minulle usein unissa, tasavertaisina kumppaneina.


Eräässä unessa olin käymässä lääkärin talossa (jossa oli yövieraana myös noin 150 muuta ihmistä liikaa) ja aloin siivota keittiön yläkaappeja, joissa oli leipää. Olimme jossain Groningenissa. Kaapissa makasi pussi tuoreita suomalaisia ruispuikuloita merkkiä Valio. Tuijotin logoa. Ensin ilahduin, sitten olin järkyttynyt. Ei voi olla totta. Aloin itkeä ruisleivän kaipauksesta. Säntäsin parkumaan lääkärin rinnuksille tunnekuohussa: ”Tietsä mitä tää on! Tää on suomalaista leipää! Mistä te ootte tätä saanu! Myydäänks tätä täällä kaupassa! Missä? Miks mä oon asunu 20 vuotta Hollannissa ilman suomalaista leipää jos sitä saakin täältä! Mä en kestä!!”


Toisena yönä katselin Sokoksen vaateosastolla Duran Duranin esittämää minimusikaalia Hungry like a wolf. Istutimme muovituoleilla ja laulaja loikki lavalla valkoisessa puvussa laulaen kirkkaissa spottivaloissa. Sitten kuljin sukkasillani Helsingin kylmillä kaduilla ja aloin miettiä, mihin ne kenkäni jätin. Ehkä sinne penkin alle. Sokoksen kahvilan vieressä ajoi puupanelinen paternosterhissi huimaa vauhtia rymistellen niin että hirvitti katsoa. Mutta siinä ei ollut ihmisiä kyydissä. Ilmeisesti silloin kun joku pyrki kyytiin, se jarrutti hitaaksi.


Kolmantena yönä olin ajanut päähänpistosta ja kenellekään mainitsematta neljällä pikajunalla Helsingistä Rovaniemelle pyörän kanssa. Siellä rakas polkupyöräni ikävä kyllä varastettiin koulun pihalta. Jumituin myöhään illalla Rovaniemen aseman lippuautomaatille, josta en saanut millään irti paluulippua ROV-HEL, vaan se sylki ulos lipun Savosta Oulaisten kautta Seinäjoelle ja veloitti 60 euroa pankkikortiltani siitä hyvästä. Jäin sinne painamaan infopisteen pientä oranssia puhelunappia ja valittamaan mikrofoniin, että väärän liput möitte, haluun rahat takas. 



Nukkuminen. Parasta, kaikesta huolimatta. Hyvä yöuni parantaa monta asiaa. 


Kaipaan lepoa ja havahdun, että miksi sitten vaan kärsin joistain hirveistä to do -listoista, joita määrään itselleni ja joita ei yhtään huvita tehdä. Suoritan. Lapioin gaggaa. 


Pidä hei tauko. Ylpeänä voin sentään ilmoittaa, että viime viikkoina olen lukenut 4 suomalaista e-kirjaa. Rentouttavasti.


Oli menestyksiäkin. Vasta vähän aikaa sitten huomasin, että nyt uusinkin kirjani on hankittu pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoliittymään. Helsinki calling.




Mutta nyt EI selvästikään ole hyvä aika siihen, että ehtisin kirjoittaa seuraavaa kirjaani. Syksy on tunnetusti sellainen viuhaus, joka kiitää ohi. Kun kesä loppuu, sen jälkeen tulee aina joulu viikossa. Parasta lakata kuvittelemasta, että ehdin kirjan pariin tänä vuonna. Eikö se ollutkin totuus, että tammi-helmikuussa ehtii olla normaalisti ja rauhallisemmin itsensä kanssa.


tiistai 4. lokakuuta 2022

Neuro

Omalääkäri luovutti & sanoi: mee neurologille migreenis kanssa. Sieltä tulee kirje ajanvarauksesta. Tuli. Aika lokakuun lopulla. 

Kahden vuorokauden ajan kirjeessä mainittu neurologin nimi hautui alitajunnassani kunnes tajusin: mähän tunnen ton. Tsekkailin valokuvaa sairaalan sivuilta ja toden totta: sehän on Tohtori Kumivasara. Joka tarkisti pari vuotta sitten naapurikaupungin polilla hermostoni toimivuuden, koska niskassa oli todettu kulumaa. Näpytteli refleksejä eri puolilta kumivasaralla ja teki sellaisia kännitestejä, että kuljehan viivasuoraan ja laita sormi nenään. Suht turha käynti, kaikki oli kunnossa, eikä siellä ollutkaan tarkoitus puhua migreenistä.


Päätin että tällä kertaa tungen niille heti vihkon käteen ja tilastot ja muut printit, kun viimeksi olin niin tyhmä ja epäassertiivinen (= suomeksi nössö) etten edes näyttänyt valmistelemaani paperia koska kukaan ei kysynyt.



Siinä välissä äkkäsin nettivertaistuesta ubikinonin. Miksen ole vielä kokeillut. Ei ole humpuuki-ravintolisä, vaan migreenin Käypä hoito -suosituksessa on referoitu useita tutkimuksia, joissa päivittäiset annokset olivat tehokkaita migreenien vähentämiseen. Solujen energia-asioita ja antioksidanttius. Mulla ainakin on nuutunut hermosolu, joka ei jaxa enää! Sellaiset se lupaa herättää henkiin. Mitokondrio ja sillee.


Ostin purkin, jossa on 100 mg:n kapseleita. Siinä sanotaan, että ota 1 päivässä äläkä ylitä. Kyllä ylitän, koska 300 mg on Suomen lääkäreiden allekirjoittama suositus kokeilla migreeniin monen viikon ajan.


Otin heti ennen iltaruokaa yhden. Illalla vasta luin, että ”saattaa piristää, älä ehkä ota iltaa vasten, ainakaan kuurin alussa”. Hei hei yöunet. Se siis saattaa energisoida ihan konkreettisesti arkielämää, sitä en tiennyt.


Odotan, että ihme-ubikinoni lopettaa nytheti kaikki vaivat ja paratiisi tulee. Mietin jo, mitä sanoa neurologille - että hei, emmä tarttekaan mitään apuja enää koska ubikinoni lopetti koko migreenitaudin sataprosenttisesti. 


Kiva kun nämä utopiat lähtevät aina tällee käsistä.


Olisiko tuolla ratkaisu?

Syyskuun lopussa: No niin. Aamulla oli puhelimessa missattu puhelu. Neurologian poli. Josko voisinkin tulla huomenna, kun tuli peruutusaika klo 11. Noo... oikeastaan mulla on työpäivä, mutta järjestän sen jotenkin. Osaston sihteeri: ”En tiedä mikä se oiretilanne siellä on, mutta tällainen olis tarjolla...” ”Joo, tilanne on kyllä ihan tarpeeksi paha.”


Sitten parakkiin, eiku kerrostaloon. Venrayn sairaala alkaa olla arkkitehtonisesti ruma & kulunut ja tiensä päässä, kokonaan uuden rakentamisesta on olemassa jotain teoreettisia suunnitelmia. 




Meillä saa sairaalasta reittinumeron, jota seurata. Ei tarvitse edes vastaanottoon ilmoittautua eikä kysellä suuntia, senkun vaan seuraa numerokoodia käytävien kylteistä ja kulkee sen mukaan kerroksiin ja ilmansuuntiin. 22 ja tadaa, olet neurologiassa. 


Käytävillä oli muuten hiljaista, verikoepistekin kiinni ja sen odotusaula autiona, mutta reumatologian kohdalla penkit pursusivat väkeä molemmin puolin käytävää. Reumasairaudet olivat tänään in. Joko puoli kuntaa on reumassa tai sitten osastolla oli juuri silloin erityisen monta lääkäriä paikalla ja sovittu kaikki tapaamiset ryppäänä.


Neurologian vastaanotossa latasin kutsupaperit tiskiin; ensimmäiset sanat: ”Sun sairaalan asiakaskortti on vanhentunut kuukausi sitten.” Öh, en edes tiennyt, että sillä on parasta ennen -päiväys. Kävin sitten lähtiessä tekaisemassa uuden pääaulan vastaanotossa.



Puhuin ensin pääkipuhoitajan kanssa, joka oli kiva nainen. Hän oli haltioissaan, kun latasin hänelle täytetyt kyselyvihot, tilastot ja kalenterit ja kerroin tiivistetysti, mitä kaikkea on jo kokeiltu. ”Kuinka selkeää ja kaikki tarvittavat informaatiot, saisipa kaikilta tiedot näin, sähän voisit vaikka alkaa työt täällä pääkipupolilla. Mikäs sun ammatti olikaan, ai toimistotyöntekijä, niinpä.” 



Hän valmisteli lausunnot koneelle ja odotin käytävällä. Tohtori Kumivasara tällä kertaa ilman maskia. Osasin keskittyä siihen, mitä sanon. Ja kuunnellakin, jopas nyt. Selvää on, että tilanteelle täytyy tehdä jotain. 


Kerroin sivulauseessa tulkitsevani niskakivut nykyään niin, että ne ovat ennen kaikkea migreenin oire, ja hän sanoi, että ”täällä meillä ilmenee usein että potilaan niskaproblematiikka paranee sillä kun saadaan migreeni hallintaan”. No ni. Muna ja kana -kysymys selviää. Aika usein alkusyy niskan eskaloitumiselle on migreeni eikä niskalihaksen ongelma. 


Käynnin tulos oli melko epäspektakulääri, ei mitään nerokkaita uusia ideoita vielä. Ensimmäinen askel on vain nostaa jo käyttämäni estolääkkeen annostusta. Sinänsä hyvä idea, koska sillä on vaste, vaan ei tarpeeksi tuntuva. Käyttämäni päiväannostus ”on kyllä jo ihan... niinku annos” (sitaatti: neurologi), mutta suurempaakin saa kokeilla. Jos ei vaikuta, katsotaan joulukuussa muunlaisia lääkkeitä.


Sisäpihakin on tosi kaunis... Otetaan uusiksi: Sisäpihakin on olemassa.

Minulla vain menevät ubikinonin kokeilut mönkään kun samalla tehdään lääkemuutos. Pitäisi testata keinoja yksittäin. Olin tuntevinani positiivisia vaikutuksia heti kun aloin ottaa sitä. Parempaa energisyyttä ja vähemmän päiväväsymystä. Saamme nähdä mitä kokeilut tuovat.




perjantai 30. syyskuuta 2022

Päikkärit pliis!

Minua toistuvasti raivostuttavat lehtien ajanhallinta/unettomuusjuttujen ne oletukset, että ihminen voisi valita ottaa päiväunet. Että ”jos yö menee plörinäksi niin voihan lohduttautua sillä, että voi vetää päikkärit päivällä”. Miten niin! Nukupa perkele työpaikallas!! Juu ”kätevä keino iltapäiväväsymykseen - voithan aina ottaa pienet nokoset”. Missä hitossa, työpaikan vessanpöntön päällä piilossa vai? Minä siis välillä yritän tätä, mutta ei voi kovin rentouttavaksi syväksi uneksi sanoa. 

Viimeksi luin tällaisen, että ”usein yli 60-vuotiailla unen määrä ja laatu huononee, mutta yöuniahan voi täydentää päiväunilla.” Se 60-vuotiaskin tekee helkkari soikoon TÖITÄ vielä melkein 10 vuotta ennen kuin pääsee eläkkeelle nukkumaan niitä päiväuniaan. 


Tai siis kaikki tämä päiväuni voisi korkeintaan olla toteutettavissa alkuillasta, kun on päässyt kotiin (ja syönytkin, jos vastassa on heti ekaksi nälkäinen perhe tai itsellä vatsa kurnii). Mutta ei keski- eikä iltapäivän tunteina, jolloin sitä eniten kaipaa, siis ainakaan yleisimpien päivätöiden työaikoina. Tai sitten vain viikonloppuina ja lomilla. 


Ihan kuin kaikki toimittajat kirjoittaisivat jonkun oloneuvoksen ja vapaaherran näkökulmasta, joka saa aina itse päättää tekemisensä joka päivä! Olettaisivat, että se on standardi! Ettei ole sidottu työaikoihin. Jos se on niin, että enemmistö saa ihan itse päättää päiviensä kulun, niin miksiköhän minä raadan niska limassa voimatta lopettaa? Miksi minä olen sitten se ainoa, joka ei saakaan itsestäänselvästi ottaa päikkäreitä klo 14?


Herkkyyteni tämän aiheen epäoikeudenmukaisuuteen ja oletusten TYHMYYTEEN osoittaa vain sen, kuinka epätoivoinen ja turhautunut olen omaan jatkuvaan työntekooni ja palautumisen ja levon puutteeseen, joka johtuu sekä stressistä että sairauksista. Kuinka vihainen olen siitä, että minulla ei ole mahdollisuutta ottaa päikkäreitä silloin kun väsyttää.



Yksi yö en nukkunut ollenkaan. Makasin vain. Ja ahdistuin. Velvollisuudet kasautuivat. Keksin yhä vain lisää asioita, jotka ovat rempallaan ja pitäisi järjestää. Siivota, raivata, tsekata, suunnitella. Aamulla kirjoitin niistä 20 kohdan listan ja ahdistuin lisää.


Onneksi olin nukkunut monta yötä oikein hyvin sitä ennen. Ja onneksi olen sisäistänyt sen totuuden, että pystyn toimimaan, vaikka jonain yönä en nukkuisi sekuntiakaan. Ikävää se on, mutta pystyn siihen.


Turhautuminen: pakko silti vaan aina mennä töihin. Ei sitä lasketa sairaudeksi, että ei ole nukkunut yhtään. Pitää painaa vaan. Maissa, joissa vaaditaan lääkärintodistus poissaoloon, se ei myöskään olisi hyväksyttävä syy. Ei armoa.



Iltapäivällä iski odotetusti se hetki, että silmät lupsuvat. Mitä teen, jos työpöydän ääressä silmät painuvat kiinni enkä muuta voi? En minä voi tahdonvoimalla taikoa fyysistä väsymystilaa kokonaan pois! En vaikka olisin kuinka mallikansalainen, ahkera ja tunnollinen. Mitä minun on sitten tarkoitus tehdä? Kahvi tai kofeiinijuoma auttaa vasta viiveellä myöhemmin.


Ainoa keinoni on sulkeutua vessaan ja ottaa sekunnin mikrounet. Voin pöntöllä istuen vajota muutaman minuutin sisään vaikka kolme kertaa sellaiseen 1-2 sekunnin unitilaan, ja kun sen päästää tapahtumaan, sen jälkeen pystyy taas heräämään ja väsymys poistuu. Luulen, että on tärkeää päästää aivot vajoamaan pois käytöstä hetkeksi, päästää se sähkökäyrän kurvi alas, antaa ajattelun mennä. Käväistä syvärentoudessa ja antaa signaali, että otan aivojeni tilan vakavasti ja annan niille, mitä ne tarvitsevat. Yhden kerran kun siellä syvällä käy ihan silmänräpäyksenkin verran, pääsee vireystaso taas nousuun sen jälkeen. 


Muistan, että nuorena kesätöissä jo käytin tätä keinoa epätoivoisessa iltapäiväväsymyksessä. Vessaan nukkumaan. Ehkä olisi helpppo sanoa, että mitä olin nuorena niin hölmö, etten ilmeisesti nukkunut tarpeeksi monta tuntia yöllä, jos kerran sellainen väsymys tuli. Mutta ehkäpä nukuinkin. 


Se vain on ollut niin koko ikäni, että varhainen herääminen on aina väärin rytmilleni. Vaikka miten olisin nukkunut yöllä hyvin, kun kello soi seitsemältä, se tulee aina kesken parhaiden unien ja on aina väärin ajoitettu. Ja keskeyttää sen unen, jota tarvitsisin. Aikuisena päälle tulee lisäksi unettomuuden mahdollisuus. Se ei ole kokonaan omassa kädessä, pystyykö nukkumaan, vaikka menisi kiltisti ajoissa sänkyyn.



Kateuden aiheeni on myös se, että Saksassa työssäkäyvä, jolla on sairauksia, uupumusta tai toipuminen menossa, voidaan lähettää parantolaan lepuuttamaan ja parantamaan itseään kokopäiväkuntoutukseen, jonka vanha nimi on ”Kur”. Nytkin yksi nuori työkaverini on 3 viikon ”Kurilla” 


Ikivanha Saksan systeemi, mutta edelleen aktiivinen. Oikea käsite on Reha nykyään (sama kuin englannin rehab, rehabilitaatio). Tiedän useita kesi-ikäisiä, jotka ovat olleet Kurilla, joku oli saanut määräyksellä jopa 6 viikkoa, mikä saattaa olla jakson maksimipituus.


Onpa syvän inhimillinen systeemi. Tarkoitus on työikäisillä säilyttää jaksaminen ja työkyky. Ehkäistä sairauksien paheneminen. Eli nähdään se, ettei aina voi vain painaa tauotta.


Joku diagnoosi tarvitaan taustalle ja sitten voi parannella itseään vaikka syöpäleikkauksen jälkeen tai jos on sydänhäikkää tai parkinson tai nivelsairaus tai burnout, ja on olemassa myös äiti-lapsi-Kureja, ja eläkeläiset pääsevät myös. Valtio ja sairausvakuutus maksaa. Parantola voi olla vaikka satojen kilsojen päässä kotoa, meren rannalla tai vuoristossa, luonnonkauniilla paikalla, ja oleskelusta saa nauttia ihan yksin.



Olisipa Suomessa tai Hollannissa tällaista. Mutta ei, on vain armottomuus. Paina paina, ja vain jos et oikeasti kykene ollenkaan, menet sairaslomalle. Varmaan minäkin olisin melkein kroonisessa migreenissä saanut Saksassa Kurille lähetteen. Olisipa ihanaa. Siellä pääsee psykologin vastaanotolle ja ravintoneuvojan luo ja askarteluterapiaan ja voi uida altaassa, ja ehtii myös olla ja rentoutua ja lukea ja käydä kävelyllä luonnossa.


Jep jep. Yritän sitten vaan itse pysyä järjissäni ja määrätä itselleni vaikka 500 palan palapelin. Ja nukkua viikonloppuisin tarpeeksi. Ja muistan olla kiitollinen siitä, että emme sentään ole Amerikan Yhdysvalloissa, jossa ei saa edes kunnolla vuosilomapäiviä.



tiistai 27. syyskuuta 2022

Tapahtuu runsaasti

Muutamille punarinnoille olen jutellut, niitä on taas näkynyt pihassa ja ulkona puskissa. Silloinkin näin yhden, kun kävin kävelyllä päivänä, jolloin ison kadun työmaa laajentui meillepäin. Asfaltti oli kaivettu pois myös vikalta pätkältä pyörätietä skeittiparkin vieressä ja siihen oli laitettu poikittain raskas puomi, jossa kiellettiin sekä kävely että pyöräily isolla liikennemerkillä.

Pyörätie päättyy.


Siihen parveili rouvia ja kotiäitejä pyörällä ja miehiäkin, joista osa ei ollenkaan uskonut kieltokylttejä ja paineli nurmikon kautta puomin vierestä eteenpäin pyörätietä. Naureskelin, että tyypillistä hollantilaista, kiellot eivät aina koske yksilöä ja niitä sovelletaan. Mutta siellä sitten lyhyen matkan päässä oikeasti asfaltti loppui ja reunan pudotuksen jälkeen muta/hiekkakenttä tuli vastaan. 


Havainnekuva "hollantilainen tottelee määräyksiä".

Tämä oli ennen valtaväylä keskustaan.


Jotkut ilmeisesti kahlasivat sen työmaa-alueen läpi, jossa siis nyt hurisevat myös tiejyrät ja raskaat kuorma-autot, koska he eivät tulleet takaisin. Osa palasi minuutin sisään nolona pyörää taluttaen sillä ilmeellä, että ”no ei tästä oikeesti pääsekään enää läpi.” Puomin luona pysähdeltiin ja keskusteltiin, että ”mistäs mä nyt pääsen Antoniusveldiin.” ”Ne lupas että tuolta kaukaa vasemmalta pääsee vielä puiston läpi, mutta sinne pitää ensin ajaa useampi kortteli tosta asuinalueen läpi.” ”Hankalaa on.” ”Eikä keskustaankaan pääse.”


Työmaan vieressä on yhdistetty kanapiha ja lammasniitty, jolla asuu vain yksi pariskunta lampaita. Nyt huomasin, että emon alla oli karitsa juomassa. Syksyllä?


Emolampaan alla karitsa.


Yksi perjantai-ilta kävimme syömässä suuressa aasialaisessa buffettiravintolassa. Hellekesän aikana ei tehnyt mieli liekkejä puhkuvan kuuman wokin ääreen, mutta nyt esitin kysymyksen: ”Miksei me hei olla syömässä buffettiravintolassa? Nyt? Tai huomenna?” Mentiin sitten huomenna.


Aulassa seisoi robotti, joka ohjelmoitiin viemään meidät pöytään. Pömpeli rullasi ja sillä oli näytössä kissan naama ja se soitti musiikkia, ja seurasimme sitä. Se toi myöhemmin useita seurueita musiikin kanssa sisään. 



Välissä se rullasi pöytien välissä ja siinä oli laskutasoja, joille sai laittaa likaisia astioitaan, jotka se vei tiskille lajiteltavaksi. Jollain keinolla sen sai pysähtymään paikalle siksi aikaa, mutta sitä eivät oikein vieraat tajunneet, mitä piti tehdä. Jotkut tunkivat lautasia vauhdissa siihen ja joku painoi vahingossa oikeaa hätäpysäytysnappia ja henkilökunta tuli katsomaan, miten sen saa taas liikkeelle. 


Mutta kumminkin, kissarobotti hei. The future is here.



Kaiken lisäksi tiskiltä sai namupurkista ”Väyrysen naama” -samiakkeja (virallinen suomalainen nimitys.)


Pari viikkoa sitten lauantaina pääsimme vihdoin isoon kukkataloon hankkimaan etupihan neliömetrin kokoiseen aukkoon uudet pysyvät kasvit. Siitä oli poistettu pallonmuotoinen havupensas, joka leveili liikaa ja oli sisältä kuiva ruskea kökkö. Monta viikkoa odotin, että päivittäinen 30 astetta ja auringonpaiste loppuisi, ja vihdoin luvattiin sateiden alkavan, joten hommiin.


Halusin tilalle kukkivia kasveja, jotka kestävät paahdetta ja kuivuutta kesäajan. Minulla oli netistä valikoitu lista kandidaatteja, ja niistä löytyi osa. Sitten kaivoin pihaan sinikukkaista roikkuvaa laaksosinikkoa ja nahkeaa isomaksaruohoa, joka on täynnä nuppuja ja kukkii vasta lokakuussa punertavana. Ja pari iisoa hempeänä kukkana, joka tekisi sinisen kukkavarren ensi kesänä jos luoja suo. Osa kasveista kestää -15 pakkasen ja toivomme nyt, että kaikki ne pysyvät.


Kukkakaupan ostoskärryt.



Kaivoin siis maahan 7 kasvia lapiolla etupihaan, ja istutin 3 ruukkuun asteria ja krysanteemia syyskoristukseksi. Sormet mullassa ja kunnon työrupeama ja hiki, dsiisös. 


Näyttävät pärjäävän, laaksosinikot vetävät kimalaisia, ja juurtumiseen ne ovat kaikki saaneet ilmaista sadevettä runsaasti monena päivänä.







Mieheni kävi konevuokraamossa hankkimassa mattopesurin viikonlopuksi. Olimme puhuneet, että olohuoneen tiivis nukkamatto on varmasti kurainen, kun sen yli kävellään joskus kengilläkin. Ja se iso matto on hirveän painava jo kuivana ja vaikea raahata mihinkään pesupaikkaan edes takaisin, eihän se rulla mahdu edes autoon.


Saatiin imurin tapainen märkäpesuri, jossa suutin truuttaa mattoon pesuainetta ja imee heti perään likavedet putkea pitkin säiliöön. Saimme sen toimimaan, mutta letkujen liitokset vähän vuotivat alkuun. Levittelimme remonttilakanoita lattian suojaksi ja hurruutimme. 



Voi hyvänen aika.


Kauhea likavesihän siitä irtosi. Pesimme 3 isoa olohuoneen mattoa ja 3 pientä ympyrää, jotka ovat keittiössä ja eteisessä. Oli aurinkoinen hellepäivä, joten raahasimme niitä pihalle pöydille ja telineille kuivumaan, vaikka pesuri lupasikin, että 90% vedestä poistuu matosta saman tien.


Kyllä raitamaton värit kirkastuivat.



Välissä oli myös työbileet, tiistai-iltana grillibileet parkkipaikalla. Ensin piti kärsiä tunnin kokoustilaisuus seisten sisähallissa ja jalat alkoivat väsyä. Ulkona oli laitettu telttakatoksia pystyyn ja ruokatiskit. Tiskeiltä sai kivoja ja kauniita pikku annoksia: burgeria, thaikanacurryä, tulisesti maustettua ranskista, pulled pork bapao, kalatortillaa. 


Thaicurry ja rapea krupuk-rapuleipä.

Graavilohitorilla.


Hengasin tuttujen kanssa ja viihdyimme viralliseen loppuun saakka klo 19. Sää oli täydellinen ajoitus, oli viimeinen kesän oikeasti lämmin +21 ilta, ja vaikka oli tulossa sadetta, se alkoi vasta 19-20 välillä eli juuri tilaisuuden loputtua. Sinne jäi iso joukko vielä sen jälkeenkin viihtymään eli oli kyllä onnistunut ja kiva juttu.




Mies käytti auton vuosihuollossa ja sai korjaamolta korvaavana ajoneuvona mummopyörän, jolla ajaa kotiin ja takaisin. Siinä on trendikäs puukori edessä, ja korissa juomapidike. ”Jos ajat, et ota”?



Juomapidike.


Minulla kasvaa nyt vasta pihassa ekaa kertaa oikein iso auringonkukka, 160-senttinen. Toivottavasti se ehtii viedä hommansa loppuun ennen kuin ihan talvi tulee. Hassua, että se vasta elokuussa keksi alkaa ylipäätään itää.




Lämpötilat alkoivat nyt laskea tosissaan. Yläkerrassa alkaa olla kylmä, kun syystuuli puhaltaa yksinkertaisiin ikkunalaseihin ja huonoista karmeista sisään. Siellä on enää 19 astetta. Pakko oli alkaa laittaa lämmitystä päälle ainakin ajoittain.


Ryömin myöskin vaatekaappiin ja reippaasti sain tehtyä talvi-kesävaatteiden vaihdon. Löysin kaikki villatakit ja neuleet. 


Yhden villakangastakin taivaansininen väri loisti isosta vaatekaupasta silmään kadulle saakka, kiireisenä ohi kulkiessani. Se jäi sen verran vaivaamaan, että päätin mennä tsekkaamaan sen heti kun ehdin, jos se olisi tsaanssi. 


Oli niin kaunis ja lämmin auringonpaiste, että menin pyörällä. Takki oli niin kauniin värinen ja minulle sopiva, että otin. Miinuksena on vain V-kaula-aukko, joka on pitkälle auki ja ylempänä ei ole nappia. Aukko täytyy aina täyttää kaulaliinalla hyvin.



Ostokset tarakalle.


Töissä siivosin osastonkaapin muuttoa varten ja se oli hauskaa. Meni aamupäivä mukavasti. Muutamme noin kymmenen metrin päähän eri puolelle salia. Sitten siellä laitettiin screenille Queenin hautajaiset päälle ja sain kuunnella anglikaanista messua ja säkkipillimarsseja. Halusin tai en.


Pari päivää myöhemmin löysin pöytäni uudelta paikalta ja mikä parasta, kaikki saavat säädettävät pöydät, jotka voi nostaa ylös, jotta niiden ääressä voi vaihtoehtoisesti seistä. Heti seisoin seisomapöydän ääressä. Tuntuipa hyvältä seistä osan aikaa.



TNT:n tyypit toimittavat toisilleen kirjettä loputtomana kehänä.

Söpöä oli kun opiskelijaharjoittelijat piirsivät minunkin kuvani galleriaan magneettitaululle, jossa ovat jo pari vuotta komeilleet monen työkaverin naamapiirrokset. Nyt siihen lisäillään uusia tyyppejä reunoille mihin mahtuu.