Kulttuuria kansalle

Palataan nyt linjoille vaikka euroviisukommentilla ensimmäisestä semifinaalista. Päivät kiitävät töissä niin nopeasti ohi etten ehdi muotoilla matkakertomusta kevätlomastani vielä ollenkaan. Samalla uutta tapahtumaa pukkaa päälle. No, vähitellen ja joskus myöhemmin.

Hassua, että Belgia putosi jatkosta. Sitä ennustettiin koko kisassa aika korkealle, ja live meni hyvin. Sen sijaan taas Portugalin piti ehdottomasti pudota tilastojen mukaan, mutta se pääsi jatkoon. 

No Hollanti on jatkossa ja Ruotsi, ja monen muunkin menestykseen voin olla tyytyväinen. Kuten Viron ja Puolan. 

Hollannin esityksessä en vain ymmärrä modernin nykivien tanssijoiden yhteyttä kappaleeseen ja tarinaan ja miten se ilmaisumuoto sitä tukee. Viro on lopulta ihan vaan hauska, ja parempi että Tommy vähän osaa hymyilläkin haastatteluissa, koska on ollut pelkkää vakavaa linjaa vetäessään melkein pelottava hahmo. Puola on tietysti ihan överi draamaesitys, mutta tykkään kappaleen mahtipontisuudesta, ja ihailen laulajan fyysistä kestävyyttä pyöriä ja hyppiä ja silti vetää minuutin pitkää nuottia.

San Marinon jatkoonpääsyä en ymmärrä, koska siinä on karismaton tyyppi DJ:nä (vaikka onkin superkuuluisa tuottaja/säveltäjä), hän ei osaa laulaa ja lisäksi ne erilliset laulajat laulavat ihan amatöörimäisesti pieleen kuin joku kotikaraoke, onko se tahallista? Laulajat peittävät kasvonsa maskilla, mikä on minusta aina typerä ja epämiellyttävä taiteellinen ratkaisu - miksi ei saa katsoa esiintyjän kasvoja? Se etäännyttää kovasti. Ja rallatus on liian simppeli. Esityksessä ei ole mitään kaunista katsottavaakaan, hirveä ilmeilevä animoitu patsas oli luotaantyöntävä. Silti se sitten meni jatkoon. Ehkä, koska Italia äänesti sitä tässä semissä.

Ukraina on ns. taidetta mutta aika karsean kuuloinen lopulta tai siis liian outo, mutta pääsi jatkoon yllättävästi, mitä ei oletettu.

Olisin siis itse jättänyt rannalle Portugalin, San Marinon ja ehkä Ukrainan ja ottanut tilalle Kyproksen ja Azerbaidžanin, joissa oli mielestäni hyvät musiikilliset ansiot. Näissä kuitenkin ymmärrän putoamisen sillä, että jotenkin ne artistit eivät tuoneet itseään tutuiksi vaan jäivät etäiseksi, ja laulun sanoma sekä jokin yhteinen tunnistettavuus tai samaistumispinta jäi puuttumaan. Teknisesti päteviä, mutta eivät vain herättäneet fanittamaan. Kyproksella oli myös turhan levoton jumppatemppurata. Oli hengästyttävää katsoa, kuinka hän joutui koko ajan kiipeilemään.

Ihan oikeutetusti mielestäni putosi Slovenia (koskettavasta tarinasta huolimatta liian tylsä) ja Kroatia (hyvä konsepti idean tasolla, mutta silti jotenkin huono toteutettuna).

Toka semi on sikäli mielenkiintoinen, että lasken sieltä nopeasti sellaiset 8 -10 kappaletta, jotka voisin itse lähettää samantien kotiin. Jotenkin huono kattaus ilmeisesti. Muutama hyvä jää jäljelle. 

Oimme lauantaina paikallisessa Venrayn Cultuurnachtissa eli Kulttuuriyössä. Vertaa Suomen Taiteiden yöhön. Se järjestettiin ensimmäistä kertaa. Sen pääohjelma tosin kesti vain kello 19 - 22. Hassua sanoa yöksi sellaista, joka pidetään suurimmaksi osaksi kirkkaassa auringonpaisteessa. 

Menimme pyörällä. Oli ihanan lämmin. Kevyin takki riitti. Lämpö veti ainakin ihmisiä kaikkien aukioiden terasseille istuksimaan, oli sitten taidetta tai ei. Rock-kuoro lauloi muutaman klassikon aukiolla.

Kirjastossa esitettiin lavalla runojen lukua ja siellä oli työpaja Blackout poetry. Sehän on sellainen idea, että otetaan vanhan kirjan tai lehden sivu ja mustataan siitä pois kaikki muut sanat paitsi sellaiset pätkät, jotka ovat itsestä spontaanisti mielenkiintosia ja joista ehkä saa jotain yhteen sopivaa. Jäljelle jäävät sanat ja lauseet muodostavat sitten uuden runon.

Sivut tulivat kirjaston tarjoamista poistokirjoista, joista sai repiä. Otin hyvin summamutikassa yhden isotekstisen ja koska sillä sivulla mainittiin lentokoneen tuoli, niin se sopi lomani matkustustunnelmiin. Siellä oli kaksi nuorta naista ohjaamassa ja opastamassa, ja siellä kävi eri ikäisiä pistäytymässä ja oli yllättävän paljon lapsiakin tekemässä runoja. Värittelin tusseilla sivuani kunnolla, kun olin hahmotellut jäljelle jäävät palat.

Siit tuli oikein kiva ja filosofinen.

antaa impulssin helistä  

hyvin muodollisen rouvan ja  

Ahdistavan tunteen välissä. 

Tämä on mahdollista 

lentokoneen tuolista käsin 

haukoitellen. 

Kuinka raikasta 

hänen loput matkatavaransa

loiskaus vettä

ja annos Starbucksia

karamellin makuisena

Teatteriaukiolla oli periaatteessa sellainen telttamainen muovinen kupla, johon voi mennä sisään ja siellä olisi DJ ja Silent disco eli kuulokkeilla kuunneltava. Olisin mennyt, mutta  siellä seisoi jono ulos asti, ja se kupla oli yllättävän pieni, ei sinne mahtunutkaan kuin pari ihmistä kerralla. 

Halusin nähdä liikkuvat valoa hohtavat lintuveistokset, joita ohjailivat puujaloilla kulkevat ihmiset. Niiden pää liikkui ja ne kävivät terassien pöydissä pelottelemassa ja nokkimassa. Niiden valaistuksen väri muuttui, välillä ne olivat punaisia ja välillä sinisiä, ja niistä lähti avaruusääniä. Ne olivatkin parhaimmillaan hämärässä kun näimme ne pois lähtiessä.

Lisäksi olisi ollut konsertteja teatterissa sisällä, ja museossa hauska ”arvottomien esineiden kauppa”, jossa voi vaihtaa erikoisvaluuttaan jotain jämiä ja roskia ja ostaa uusia. Mitä huonompi sen enemmän pisteitä. Kadulla oli romuraudasta tehtyjä eläinveistoksia, ja oli iso plyysisammakko jonka sylissä voi poseerata, ja vielä muita taideinstallaatioita ja performansseja. 

Järjestäjät olivat jälkikäteen tyytyväisiä kävijämääriin.

Maanantaina juhlimme kissojen 2-vuotissynttäreitä. Kissaa ei paljon kiinnostanut hymyillä kameraan. Poseerasivat tavallisen vakavailmeisinä ja tuimasti tuijottaen.

Kissan herkkuja niille annettiin vähän ylimääräistä. Ja ne ovat onnenpoikia sikäli, että mieheni kävi lemmikkieläintarvikkeiden messuilla ja sai sieltä ilmaiseksi ylijääneen kissojen ruoka-joulukalenterin. 

Sain siitä ensin valokuvan ja luulin, että se on joku pieni jossa on joku raksukarkki joka luukussa. Mutta se onkin valtava laitos ja täynnään ihan kunnon ruokatölkkejä, kaikki eri lajeja. No nyt on maisteltavaa välipalana.

Joulu on taas...

Jip lähtövalmiina. Sanoiko joku ”ruoka?”

Pieni tappelu vain.

Hillitty vappuretki

On tämä ulkomaan vappu vähän sellainen umpisurkea. Se, että ”no olisi tuolla jääkapissa joku kuohujuomakin varastossa, muttei sitä nyt voi juoda, kun huomenna on työpäivä aikaisin.” Ehkä säästetään se euroviisuihin. Hollanti sattuu olemaan niitä todella harvoja maita, joissa 1. toukokuuta ei ole yleinen vapaapäivä.

Suorastaan kuuma. 25 ja 27 astetta eri päivinä. Koko viikon.

Yritin vahvistaa violettia tukkaväriä jo omallakin violetilla kotona, ja turhautti, kun se oli edelleen liian haalea sekä enemmän sellainen sininen ellei melkein harmaa tylsä. Halusin hehkuvan. Pinkkiä päälle sitten? No nyt se on hyvä.

Tukka on kukan värinen.

Vapun aattona minulla sentään oli vapaapäiväni. Uhkasin meneväni terassille, koska tulee niin loistava sää. No jonkin verran peräännyin suunnitelmasta, kun edellisenä iltana migreeni koveni ja tuntui, että se ehkä tuli siitä paahteesta ja kirkkaasta auringosta, jossa kävelin työpaikan tauoilla. Että kestääkö pääni sitä aurinkoa ja kuumuutta yhtään, ja tekeekö mieli ulos aurinkoon vapaaehtoisesti ollenkaan, jos terveyteni suuttuu siitä.

Mutta menin nyt sitten pyörällä keskustaan. Nukuin niin pitkään, että en ottanut aamupalaa ollenkaan, vaan siirryin suoraan kahvilan lounaalle. 

Olin ihan trooppisesti liikkeellä lyhythihaisessa hawaiipaidassa. Ihan on helle tuolla.

Olin kyllä päättänyt, että ihan varmasti en mene istumaan suoraan aurinkoon, koska ihoni palaisi siitä saman tien kipeästi. Minun on välteltävä aurinkoa suht hysteerisesti, koska sen efektit vain pahenevat vuosi vuodelta. Tulee ihan sairas olo ja vielä pääkipu ja migreeni ja iho palaa ja kaikkialle sattuu, jos saan liikaa aurinkoa. Varsinkin nyt kun ekaa kertaa vähän paljastelee ihoaan valolle, niin ei auta olla kovin pitkään. Pyöräilyn aikana saatu paiste saa riittää.

Kahvilan katupaikat olivatkin aivan paahteessa tai varattuja, joten menin sisälle. Ikkunat ja terassiovet olivat kuitenkin auki ulos lämpimään ja aurinko paistoi ikkunankin läpi kirkkaasti. Sain ruokani ja juomani.

Mansikka-matcha latte

Tonnikalaleipä aamiaiseksi.

Siitä istumapaikalta näin kenkäkaupan, ja mietin, että pitäisikö kurkistaa sandaaleja nyt sattumalta. Minulta ovat viime vuosina hajonneet kahdet punaiset ja yhdet pinkit sandaalit, joita käytin tosi paljon, joten siinä on vähän aukko. 

Olen hyvin nirso, joten helppoa ei ole löytää hyväksyttäviä. Ensinnäkin haluan kenkiinkin aina värejä, ja mieluiten sitten vielä ihan tiettyjä harvinaisempia värejä. Sandaalien tulisi olla mukavat jalassa. Ne saavat olla osin sporttisen näköiset, mutta silti jotenkin nätit. En halua ihan sellaisia vain-käytännöllisiä remmisiä ja solkisia vaellussandaalejakaan, vaan vähäsen estetiikkaa saa olla. Ja silti mukavuus on ykkösasia, ettei mistään paina ja hierrä. Ja! Siedän vain hyvin vähän korkoa, ihan anatomisesti ja jalkaongelmia välttääkseni. Kaikenlaiset valtaisat kiilakorot ovat heti poissa laskuista.

Näin ensimmäisessä kaupassa aivan hirvittävän paljon sellaisia sandaaleja, joissa oli kimalletta ja kultaa. Haluaako oikeasti JOKAINEN muka jotain kiiltävää kultaa kenkiinsä? Nirsoilen siinäkin, en halua. Sitten katsoin kokonaista seinällistä sandaaleja ja ne olivat kaikki pelkästään vaaleanruskeita tai mustia. Missä värit? 100% ruskeaa, mitä pelleilyä tämä on? Ei oikeasti yhtäkään väriä. Menin pettyneenä pois.

Toisessa kaupassa oli vähän parempia sekä joku kevyt hyvännäköinen malli, mutta ikävä kyllä sielläkin värit puuttuivat pitkälti. En halunnut mustaa, harmaata tai tummansinistä.

Kolmannesta löytyi kirkkaanpunanen mukavan näköinen kevyt malli. Tosin siinä on hitusen korotusta kantapäässä ja toivon kovasti, ettei se haittaa käytössä. Paras viedä alta pois ennen kuin näiden amerikkalaisten Skechersien hinta nousee kauppasodassa...

Minulle ovat muutoin paljasjalkakengät ihan täydelliset. Jos minulle on tullut jotain jalkakipuja ja vaivoja jostain ylirasituksesta tai vähemmän optimaalisilla kengillä kulkemisesta, niin kaikki kivut poistuvat, kun laitan yhdeksi päiväksi paljasjalkakengät. Jos huonosti käy, minulle voi tulla rasituskipua jalkapöytään vain siksi, että kengissä on pienen pieni korko. Ihan lättänät ovat parhaat. 

Minulle on tullut jopa polvikipua aivan pehmeistä joustavista lenkkitossuista, eli sellainen paksu iskunvaimennuskaan ei ole paras minulle.

Kenkäkauppojen jälkeen menin vielä toiselle terassille, jossa oli katupaikka juuri puun varjossa vielä jäljellä. Sain siellä toisen haaveeni eli karkkikahvin, jossa saa kupposen oheen pienen valikoiman suklaata, marmeladimakeisia ja macaronsin. Ja olihan siinä höpsykin, senttilitra pähkinälikööriä.

Kun katsoin kadulla kulkijoita, totesin, että tällä hetkellä siis lähes jokainen käyttää jotain tennareita tai lenkkitossuja. Naiset ennen kaikkea. Joka sukupolven naiset. Vaikka olisi perhe, jossa on nelikymppinen äiti, kaksikymppinen nuori ja 11-vuotias tytär: kaikilla heillä on lenkkitossut. Myös eläkeikäisillä on nykyään kaikilla mukavat lenkkitossut. Kesämekon kanssa, housujen kanssa, shortsien kanssa, farkkujen kanssa, ihan minkä vaan kanssa. Mukavuus kai valloittaa alaa, ja on muodikasta. 

Hyvin harvinaisuutena kulki ohitse myös huoliteltu nainen korkokengissä. Hienothan ne ovat, jos itse niitä sietää ja on tottunut eikä satu. Mutta trendi vie yhä enemmän prosenttia väestöstä pois korkokengistä.

Tuijottelin vielä karkkikahviini kuuluvia kokosuklaisia kahvipapukarkkeja ja muistelin 80-lukua vai milloin se viimeksi oli, kun sai sellaisia kahvipapusuklaita, joiden sisällä sokerikuoressa oli liraus makeaa kahvinmakuista nestettä. Ne olivat aivan yli-ihania. Sen jälkeen en ole niitä enää missään tavannut. En tiedä, saiko niitä silloin ihan tavallisista Suomen kaupoista vai olivatko ne joku ulkomaan tuliainen. Kertokaa jos sellaisia on edelleen olemassa jossain maassa. Matkustan ihan sitä varten sinne mistä niitä saa, eheh.

Otetaan tämä kiireetön terdeily ja shoppailu vaikka sitten vapun viettona.

Lämpöaallosta oli se ilo, että pystyin päiväksi avaamaan kissoille ikkunan kissanverkkoineen. Kovasti niitä kiinnosti nuuskutella ulkoilmaa ja tuijottaa lähellä lehahtelevia lintuja.

Helle kävi voimille.

Jip esittää taas "surullista hyljettä".

Janneke sen sijaan pelaa jalkapalloa reippaasti.

Pihassa talitiainen tulee kylpemään meiän vesikippoomme, vaikka istun siellä ja ihan näkyvästi vastapäätä.

Nyt tuolla todellakin huutavat pääskyset! Valtavaa!

Tosiaan useanakin päivänä vähän migreeni pyrki. Luulen, että kroppani ei ole tottunut kirkkauteen ja lämmön paahteeseen. Mutta se meni myös osin ohi ihan ilman lääkettäkin. Yhden yön kärsin vähän, mutta aamulla se oli poissa.

No ei se kesä täälläkään kestä. Kohta mennään 28:sta asteesta kerralla 11:een asteeseen. 

Iloitsen sitten siitä, kun pääsen inventoimaan koko vaatekaapin ja vaihtamaan kesäiset vaatteet (ns. ”hepenet”) esiin ja paksut villapaidat alahyllylle piiloon. Puolivuotissiivouksessani saan aina karsittua jotain turhaa pois, ja se on mukavaa. Kaappi on vieläkin vähän liian täynnä. Mutta ihan vielä ei ole sen aika. 

Seuraavaksi käväisen pienellä kevätlomamatkalla, joten kuullaan taas sen jälkeen!