Sateenkaaren värisiä visioita

Nyt kun oli niin kivaa tehdä palapeliä pitkästä aikaa, vannoin itselleni, että ryhdyn siihen taas useammin. Se on minulle optimaalista rentoutusta. Se rauhoittaa täysin. 

Ja jos joku pieni ääni väittää, ettei minulla ole sellaiseen aikaa, niin kröhöm, näköjään minulla on kyllä usein aikaa selata päämäärättömästi internettiä A:sta Z:taan. Kai siitä liikenee jokunen hetki palapelille. Ei sitä tarvitse paahtaa kerralla valmiiksi eikä käyttää siihen tunteja joka ilta, vaan voi istahtaa vartiksi sen ääreen laittamaan vaikka viisi palaa paikalleen. Mutta siihen on myös helppo koukuttua ja sitten vain etsii paloja usean tunnin ajan ja nollaa aivot.

Facebookissa alkoikin tulla ehdotuksia palapeliharrastajien ryhmistä. Liityin yhteen englanninkieliseen kansainväliseen; joka näkyykin olevan täynnä jotain kanadalaisia, saa nähdä olenko siellä oikeassa paikassa ollenkaan. (Kanadalaisethan ovat kuulemma aina niin kohteliaita, joten järkytyin, kun yksi jäsen lähes kiroili siellä, että sai vihdoin tämän ison haastavan ”f**king puzzlen” tehtyä - hän olikin nimestä päätellen hollantilainen nainen! Ehe ehe!) 

Huomasin, että siinä palapeliryhmässä on 125 tuhatta jäsentä! Ja on siellä muunkin maalaisia kuin pohjoisamerikkalaisia. No, sillä määrällä sinne tuleekin päivittäin paljon uutta.

Ehdin nähdä siellä heti ensialkuun aivan upeita inspiroivia palapelejä, sateenkaaren värisiä, loistavan liukuvärisiä, oli se sitten maalaus kierreportaista tai pöllöstä fantasiaväreissä ja neonväreissä. 

Jotka saivat minut tajuamaan, että haluan tuijottaa juuri tuollaisia kuvia esim. pimeässä talvella, jolloin kärsin väri- ja kauneusvajeesta ikuisesti mustaharmaan maiseman takia. Jos ostan uutta palapeliä niin pliis, sen pitää olla juuri tuollainen väri-ilotulitus, maksimaalisen täynnä kirkasta väriä tai makeaa pastelliväriä. Se on terapiaa talvella, kun sellaisen kokoan.

Nukahtaessani näinkin jo kauniita visioita päässäni, yhä uudestaan erilaisia kirjavia sateenkaaren värisiä palapelikuvia ja ihastelin värejä niissä.

Sitten päästiin iltaretkelle katsomaan, kun kermis-markkinoita isoine tivolilaitteineen rakennetaan. Rakennustyömaat on hauska nähdä, kun laitetta nousee vähitellen. Vähän absurdistista, outoja rakenteita keskellä keskustaa.

Ankeriasta.

Turskapalaa.

Siellä on kyllä ihan uskomaton melutaso, huomasin heti kun kävimme syömässä kalakojulla. Miksi jo päivällä huvilaitteidenkin omat ämyrit pitää vääntää niin kovalle, ettei koko alueella voi puhua kaverinsa kanssa normaaliäänellä? Iltaa kohden yleensä ne laitetaan vieläkin lujemmalle, ja lisäksi DJ:t soittavat baarien edessä aivan hirveän lujaa, toinen toisensa päälle kilpaillen kakofoniassa. 

Ja jos nyt kokonaan jätetään erityisherkkyys pois laskuista, niin mikä on normaalin ihmisenkään intressi siihen, että joutuu HUUTAMAAN koko illan muille koko alueella? Tai intressi saada kuulovaurio? Miksi kaikki konsertit, festarit ja DJ:t ovat nykyään kuulovaurio-tasolla? Kuka sitä haluaa oikeasti?

Maanantaina siellä alkoi Kroegentocht keskipäivällä. Eli baarikierros. Se tehdään niin, että ensin jonotetaan lähtöpaikkaan, maksetaan osallistumismaksu, joka oikeuttaa yhteen juomaan jokaisessa osallistuvassa kapakassa, saadaan leimakortti sekä t-paita, jossa on selässä lista baareista. 

Sitten aletaan t-paita päällä kulkea keskustan baarista toiseen. Niitä on noin 10-15. Leimakorttiin kerätään leimat todisteeksi, että on ottanut juoman kaikissa. Voihan siellä ottaa limunkin, mutta kyllä pääasia tässä kaikille on kaljan kittaus. Ja parin tunnin päästä on juonut noin 12 kaljaa ja toikkaroi pitkin markkinoita siinä kunnossa, maanantaina iltapäivällä.

Me hyödynsimme markkinoita lähinnä syömiseen. Illallisen kokkaamisen sijaan kävelimme tai ajoimme keskustaan ja söimme jotain törkeää roskaruokaa markkinakojusta.

Poffertjes-letut olivat erinomaisia. Valkoinen vuori on kaikki tomusokeria.

Olipa helle, illallakin vielä hikoilutti kun oli edelleen 28 astetta. 

Lasten autoradan äärellä totesimme, että ilmeisesti lähes kaikkia on huijattu lapsena samalla tavalla: laitettu autoradan pikku ajoneuvoon ja käsketty kääntämään ratista kunnolla mutkissa, jotta ”auto pysyy tiellä”. Ja sitten on lapsi tarkalleen ja vakavana ”ohjannut”. (Kunnes on ehkä joku kerta uskaltanut olla ohjaamatta ja todennut, että eihän se olekaan totta, että auto tottelisi kuskia.) Näin on käynyt ainakin miehelleni, minulle ja pomolleni, kaikki eri maissa.

Olisin myös halunnut syödä meksikolaista kojusta, vaikka quesadillan, mutta huomasimme, että se koju olikin kiinni jo toisena päivänä. Kolmantena päivänä meksikolainen oli kokonaan hinattu pois. 

Minulla on vain se teoria, että he eivät saaneet yhtään mitään myytyä ja luovuttivat. Meinaan ekana iltana näin, että siellä istui tyttö täysin tylsistyneenä eikä yksikään asiakas lähestynyt kojua. Silti minusta on outoa, kun he ovat maksaneet kalliit osallistumismaksut kuudeksi päiväksi, että he laittavat laput luukulle jo toisena päivänä. Ei sieltä kukaan muu yrittäjä poistu kesken.

Innostuin täysin niistä kirkkaanvärisistä palapeleistä ja rupesin selaamaan nettiä läpi, että mitä meiltä saa ja saako niitä upeimpia kaunistuksia, joita läähätän. Paikallisessa lelukaupassa riitti yksi katsaus hyllyyn todetakseni, että livekaupasta en saa mitä haluan.

Listasin palapeliryhmästä pari merkin nimeä, jotka mainittiin erityisen kauniiden kohdalla, ja katselin tyylejä. Löysin yhden erityisen kirkasvärisiä tekevän merkin, Enjoy Puzzles.

Homma lähti sitten vähän lapasesta ja tilasin kuusi erilaista, kaikki upean värikkäitä. Ne ovat niin hienoja. Niitä tulee olemaan hauska tehdä. 

Yksi on jopa puinen, en edes tiennyt ennen tuota facebook-ryhmää, että puisiakin on. Kolme on 500 palan ja kolme 1000 palan.

Ohjasin lähetykset postin pakettiautomaattiin, koska ne olivat tietysti muutoin tulossa ovelle aina aikoina, jolloin kukaan ei ole kotona. Sujuvasti toimi automaatti. Ne eivät ole Hollannissa vielä niin yleisiä kuin Suomessa.

Ensin tuli tämä karkkiaiheinen väri-ilottelu. Melkein mahtui pyörälaukkuun.

Sitten seurasivat kaikki muut upeudet.

Kissat tykkäsivät pahvilaatikoista tietysti.

Ja palapelitkin tuli nuuskittua ja hyväksyttyä hännän heilautuksella. Jip varmaan jo odottaa, että alamme koota niitä yhdessä.

Enempää en nyt tästä manioidu kuitenkaan eli en osta enempiä uusia ennen kuin olen koonnut nämä kaikki!

Olen jo päättänyt, että ensimmäisenä otan käsittelyyn Latte Art Kittens -palapelin. Sen saan tehdä jo ennen talvea. 

Ja no, jos muita tulee jo tehtyä ennen kuin se talvi varsinaisesti alkaa, niin sitten aloitan kierroksen alusta talvikuukausina. Minua ei ole koskaan haitannut koota yhä uudestaan samoja palapelejä. 

Vanhoja autoja, rata-autoja ja kissa-palapeli-testi

Piirtelen pitkästä aikaa vihkooni Päivän piirustuksia, ja mustekynä alkoi vuotaa, musta piirroskynä. Miksi joku muovinen kynä alkaa vuotaa? Mitä tapahtuu?

Aloin tehdä pyöreää 500 palan palapeliä, vanhaa tuttua. Tämähän oli sinällään jännä testi, että miten kissat suhtautuvat palapeliin. Voiko niiden kanssa tehdä palapeliä vai tuleeko täystuho? Pitääkö minun luopua harrastuksestani?

Jotkut kissat menevät pelin laatikkoon tietysti istumaan, ja monet tykkäävät maata pitkällään kaikkien irtopalojen päällä ja kiehnäävät siinä niin, ettei voi lajitella ja paloja putoilee pitkin kämppää.

Sen mietin valmiiksi, että voin asettaa puuulevyn yön ajaksi irtopalojen päälle niin etteivät ne ole kissojen leikkien kohteena ilman valvontaa. Ties kuinka moni niistä silloin katoaa. Leikkeihin kun kuuluu mm. päätön rynnistäminen juoksulaukkaa pöytien ja tavaroiden yli.

Ensin ei ketään kiinnostanut. Myöhemmin Jip tuli katsomaan ja nuuskimaan. Piti vähän töniä paloja tassulla. Kynnelläkin vähän napata. Oho, pari irrottaa puolivalmiin kentän reunasta. 

”Haiseepa hyvälle, voisivatko nämä maistua? Pureskellaan...” Sillon keskeytin sen hommat, ettei se syö paloja eikä järsi niihin koloja. Tunnustella ja haistella saa, muttei järsiä! 

Siihen saakka se pääsi tihutöissään, että irrotti jo kootusta Hollannin tuulimyllystä paloja ja pureskeli niitä. Onneksi se jätti pureskelun sikseen kun kerran estin.

Yhteensä näytti siltä, ettei suuria kissakatastrofeja tapahdu, vaikka teenkin palapelejä.

Yksi lauantai juhlittiin mieheni siskontytön 16-v. synttärit. Ensin kivasti kakkukahvia pihassa koirien kanssa, joista saatiin hassuja kuvia myös. Jollain oli vanhaa Polaroidia imitoiva nykyajan instantkamera, jolla otettiin 90-lukulaisia kuvia. 

Sitten lähdettiin yllätyskeikalle kartingia ajamaan Swalmeniin, missä Max Verstappen on kasvanut ja ajanut. 

Rouvat kieltäytyivät kunniasta, mutta miehet ja synttärisankari ajoivat. Miehenikin osasi ensikertalaisena - ja mahtui autoon, kun siitä sai penkin siirrettyä taaksepäin. Niissä on oikeasti joku ruohonleikkurin moottori, avustaja käynnisti autot vetämällä narusta. Päähän kuskit saivat hassun suojahupun ja kypärän. 

Me katsojat jäimme lasin taakse baarin puolelle. Näyttihän se ihan hauskalta. Varsinkin nyt kun oli niin rauhallista ja radalla sai kaasutella aika lailla omaan tahtiin. Siinä mentiin jopa mäki ylöspäin parvelle ja alas, se varsinkin näytti coolilta. Ehkä ensi kerralla, jos koskaan mennään vielä, uskaltaisin ajaa itsekin.

Sunnuntaina sen jälkeen autoteema jatkui, sillä Venrayssa oli vanhojen autojen kokoontumisajot. Aurinko paahtoi ja musiikki soi. Teltassa bändi soitti amerikanrautoihin sopivaa fiftarirokkia.

Saksalainen Goggomobil-miniauto.

Jatkoin palapelin tekemistä. Se oli vanha tuttu Unicefin palapeli, jossa on ympyrässä maailman nähtävyysrakennuksia. ”Nerokasta, että tähän on piirretty vierekkäin Taj Mahal ja Sacre Coeur; se alleviivaa sitä, että ne näyttävät ihan samalta!”

Ymmärtääkseni prosessia paremmin selostin itsekseni ääneen rallienglannilla ja -ranskalla kaikki paikat, joihin etsin paloja. Nimet lausuin aivan tökerösti suomeksi, kirjain kirjaimelta. ”Mä en niinku osaa ranskaa, mutta ilmeisesti tiedän sittenkin kaikkien Pariisin paikkojen ranskalaiset nimet. Tossahan on toi Arc de triomphe. Ja Sacre Coeur.” ”Ja tossa Sydneyn oopperatalon kaaret.” Jopa Sydneyn lausuin kuten se kirjoitetaan, kahdella y:llä.

Muutaman viime päivän ajan sairastin lievää flunssaa, joka ei vie toimintakykyä, mutta räkäisyys tietysti ärsytti. Tunsin lämmön nousevan ja aivojen paakkuuntuvan. 

Aivoni alkoivat toden totta heti viruksen iskiessä tuottaa ihan outoja ajatuksia, sumuisia ja summittaisia. Ne vajoavat johonkin ihme tilaan kun vähänkään ruumiinlämpö nousee. Siihen kuuluvat puskan takaa tulevat sana-assosiaatiot ja se, että joku lauselma tai sana jää toistamaan itseään, jumittuu.

Viime aikoina olenkin huomannut mediassa monta kertaa englannin käsitteen ”fever dream” ja ymmärrän, mitä sillä tarkoitetaan; absurdeja unia, joita sairaana näkee; usein sillä viitataan johonkin psykedeelisen näköiseen kuvaan tai maisemaan, että tuo on ihan kuin mitä näen kuumeisena. Nyt vasta käänsin sen oikein suomeksi mielessäni. Ei, ei ole mitään ”kuumeunia”, vaan suomeksihan se on kuumehoure! Hourailua. No, se kertookin sisällöstä paljon. Siis, että ei ole päätä eikä häntää, ja käytetään paljon mielikuvitusta.

No, minulla alkavat kuumehoureet jo 37,0 ruumiinlämmössä. Ja valveilla, töissä istuessa, eikä vain nukkuessa.

Myös nukahtaessa, kurkkukivussa puolivalveilla junnatessa, oli oudohkoa aivotoimintaa. Loin nimittäin koko ajan tekstiä englanniksi. Kuulin mielessäni englantia; keskustelin jonkun kanssa englanniksi; selitin asioita englanniksi. 

Ihmettelin sitä ja tyydyin kohtalooni olan kohautuksella: olen ilmeisesti lukenut viime aikoina niin paljon nettisisältöjä englanniksi ja kuunnellut jotain videoita, että englantia tunkee systeemistäni ulos; minkäs voit, jos aivojeni uusi sääntö on sen, että tänään ne puhuvat vain englantia. 

Se oli vieläpä hyvin kaunista ja selkeää ja hyvin muotoiltua englantia, korkeatasoista. Suunnilleen henkisesti taputtelin siinä itseäni olalle, että osaanpas hyvin.

Hitto mikä kahjo. Laittakaa minut vaikka eristysselliin niin minulla on edelleen kivaa keskenäni. Käyn keskusteluja omien aivojeni kanssa.

Käämit kärähtää - Hollantilainen vs. suomalainen lounas

Minulla on joitakin niin voimakkaita mielipiteitä, että ihmettelen itsekin, miten ne aina herättävät minussa niin suurta tunnetta. Ja saatan olla ilkeä, kun leimaan väärät mielipiteet vääriksi ja niiden esittäjät tyhmiksi. Tai tulen mollanneeksi maata ja kulttuuria, mitä hollantilaiset eivät sitten ollenkaan hyväksy; on huonoja kokemuksia ulkosuomalaisilla, jos uskaltaa arvostella heidän tekotapojaan. Tosin suomalaisetkin triggeröityvät aika pian, jos heidän kulttuuriinsa juurtuneita tottumuksia kyseenalaistaa edes teoreettisesti pohtimalla. 

Yhä uudestaan minua ärsyttää tämä työkavereideni ateriamallirajoittuneisuus. Että olen suunnilleen ainoa, joka ottaa ruokalassa oikein lämpimän ruoan, koska ainakin kaikki hollantilaiset puputtavat 90-prosenttisesti eväsleipäänsä lounaaksi. 

Tämä: ”Jos syön lounaaksi lämpimän ruoan, niin sitten en saa syödä illalla enää lämmintä ruokaa.” ”Ei voi syödä kahta monipuolista, lämmintä ateriaa päivässä.” ”Ei kun illalla meillä on lämmin ruoka, niin enhän minä nyt lounaalla voi syödä kuin leipää.” 

No, hollantilaiset ovat tottuneet elämään sen leipänsä kanssa, siihen he kasvavat koulusta saakka, että leipä on se ainoa mahdollinen lounas. Saahan sitä itse tehdä miten haluaa. 

Mutta että suunnilleen moraalisesti paheksutaan sellaista, joka syökin lounaalla aterian: ”Miten sinä voit, en minä pystyisi, sehän on ihan liikaa ruokaa päivässä, eihän tuo ole mahdollista! Ei minulla ainakaan olisi illalla enää nälkä, jos syön päivällä noin.” Tuota noin, ruoka sulaa pois mahasta 3-4 tunnissa täysin ja sitten se maha on uudestaan TYHJÄ eli kyllä sinne mahtuu se ateria illalla 6 tunnin päästä tästä ajankohdasta! Mikä heidän elimistössään tikittää väärin, jos he ovat sitä mieltä, että päivällä syöty ateria estää syömästä seuraavaa ateriaa 6 tunnin päästä?? 

Ehkä minua ärsyttää se, että tämä saa minussa alitajuisesti huonon omatunnon aikaan, tuntuu kuin minua syytettäisiin aivan liiallisesta syömisestä sen johdosta, että teen kuten olen ikäni tehnyt ja mitä meillä pidetään normaalina ja terveellisenä.

Ja sitten tämä, ravintoaineet. Jos he pitävät epäterveellisenä syödä lautasmallin ateriaa päivällä, niin mitä se heidän valkoinen puppuleipänsä sitten on? Vehnäleipää ja juustosiivu, siinäpä mainio monipuolinen ateriakoostumus. Tai vielä pahempi, mitä paljon myös harrastetaan: vehnäpuppuleipä, jonka välissä on suklaahippuja tai hilloa. Pelkkää sokeria ja hiilihydraattia. Great. Minun ateriassani on vihanneksia ja salaattia mukana! Siinä leivässä ei!

Ja väittävät sitä eväsleipää terveelliseksi kevyeksi ateriaksi! Kyllä Hollannissakin tunnetaan lautasmalli ja ravintopyramidit.

Tajusin silti vasta nyt, mistä minun ateriamallini tulee. YPI 3+4 -kirjasta. Siitä, josta olen sanonut: ”Kaiken, mitä minun tulee tietää elämästä, olen oppinut YPI 3+4 -kirjasta”. (Ympäristöoppi, kansalaistaito, oppilaanohjaus). Toki myös sen seuraajasta, YPI 5+6:sta.

Tai no, laajemmin kouluruokailusta esimerkin kautta. Meillehän Suomessa syötetään koko peruskoulun ajan lämmin ateria salaatteineen tai raasteineen päivällä joka päivä. Ja kuule, skandaali: silti syödään illalla kotona äidin laittama lämmin ateria. Myös YPI-kirja korostaa riittävän ravinnon saamista ja monipuolisuutta joka aterialla. Siinä on kuvia lämpimistä lounaista. Ja väliin kuule vielä välipalat ja illalla iltapala.

Tottakai suomalainen oppii lämpimään lounaaseen. En jaksa kuunnella pöyristelyjä siitä, kuinka kauheaa se on. Itse olette ihan pervoja sen leipäintoilunne kanssa.

Jos perustaisin hollanninkielisen blogin ja sanoisin tämän, niin minut heitettäisiin maasta heti. Olisin paluujunassa jo. Ei tätä saa kritisoida.

Tällaisissa kulttuurieroissa on parasta vain vähin äänin toteuttaa omaa toimintatapaansa mainostamatta sitä suuresti. Eikä väitellä siitä mielipiteen tasolla ääneen. Se on kiista, jossa ei ulkopuolinen voi voittaa valtakulttuuria.

Käytännössä tämä ei silti tarkoita, että tekisin itselleni lämmintä lounasta päivinä jolloin olen kotona. Otan yleensä jotain yksinkertaista, välipalatyyppistä. Joskus edellispäivän illallisen jämän. En jaksa kokata kahta kertaa päivässä. Mutta silloin, jos minulle ruokala kokkaa, niin tartun mielelläni tilaisuuteen. Pointti on se, että lämmin lounas on minulle ajatuksena normi ja mahdollinen, enkä halua, että sitä kauhistellaan tai kritisoidaan. 

Hollantilaiset ovat muuten vähintään yhtä saitoja kuin suomalaiset. Moni argumentoi lisäksi, että ruokalan lounaaseen kuluisi tuhottomasti rahaa, ja sillä eväsleivällä säästää selvästi. No, se on fakta. Työnantaja tukee ruokailumme kuluja eli aterian saa kanttiinistamme kuitenkin hyvin kohtuullisella alehinnalla, ja olen valmis maksamaan lautasmallin ateriasta viitisen euroa. Jotkut sitten ehdottavat, että jos haluaa oikeaa ruokaa, niin senkin voisi tehdä etukäteen itse kotona halvemmalla ja ottaa mukaan. Totta. Tässä puhuu laiskuuteni ja priorisointini; maksan mielelläni palvelusta pari euroa, kun en jaksa itse kokata yhtään enempää kotona tai käyttää siihen aikaa.

Syömällä kunnollisesti lounaalla estän myös itseäni tarttumasta epäterveelliseen välipalaan, esim. suklaapatukkaan, iltapäivällä jos nälkä iskee pari tuntia ennen työpäivän päättymistä. Se tapahtuisi, jos söisin vain leipää lounaalla. Lukuisat myöskin kalliit, epäterveelliset ja elintasosairauksia edistävät makeat välipalat olen estänyt syömällä kunnon lounaan. 

En ole periaatteellinen leipävihaaja. Leivän päälle ja väliin voi laittaa vaikka mitä kivaa. Jos ruokalan lämmin ateria ei joku päivä miellytä, ostan sieltä itsekin välillä täytetyn lounasleivän. Joissa on kylläkin enemmän mielikuvitusta kuin pelkkä juustosiivu.

Jos itselle riittää leipä lounaaksi, niin siitä vaan. Se säästää tosiaan rahoja. Jos sillä nälkä pysyy poissa iltaan saakka, niin hyvä. On siinä varmaan vähemmän energiaa kuin lounasateriassa. Jos sillä kokee pärjäävänsä, saattaahan se auttaa painonhallinnassakin. 

Toinen asia, josta olen paasannut muunmaalaisille suuttuneena, on Hollannin leipien tila. Kun ei tunneta mitään kauraleipiä eikä oikeita sekaleipiä eikä mistään saa hapanjuurileipää. Kaikki samaa vehnäpullaa, siis myös leipomoliikkeissä, ei niistäkään saa mitään muuta. Myös saksalaiset haukkuvat Hollannin leipätilannetta, koska heillä on todellakin paljon laajempi leipäkulttuuri. Tosin taas erilainen kuin Suomessa, mutta paljon parempi kuin Hollannissa.

Meillä on lähikaupassa vitriinissä lasin takaa erikseen pyydettävissä noin 4 hapanjuurileipää per päivä, ja ne myydään aamupäivällä pois. Tulemme illalla kauppaan ja ne on aina loppuun myyty. 

Muutaman kerran mieheni on tilannut hapanleipää joko leipomosta tai kaupasta. Ja sitten kaupassa ihmetellään siellä tiskillä, että miksi tilaat tätä edes erikseen. No, koska leipä on aina loppu kun yritän ostaa sitä; siksi ehkä, tyhmä?? Hankkisitte vähän enemmän varastoa niin ei tarvitsisi tilata?

Nyt tulee huippu: tällä kertaa sitä ei saa markettiin edes tilaamalla! ”Tuottajalla on vaikeuksia... joskus toimitus ei vaan tule... voi käydä niin, että tilaat mutta, me ei saada sitä...” No, mieheni yritti onneaan, meni leipää hakemaan sovittuna päivänä - ei ollut leipää. ”Sitä ei nyt saa.” Tässä maassa ei JUMALAUTA saa YHTÄ hapanleipää edes ENNAKKOTILAUKSELLA! Tässä vaiheessa minulla vain kärähti käämi, että mikä leipäkehitysmaa tämä onkaan. Surkeista surkein.

No, täällä istun ja valitan. Jotenkin se on luovittava ja sopeuduttava, tai löydettävä erikoisliikkeistä ne paremmat elintarvikkeensa. ”Jos ei leipää ole, syökööt kakkuja!”