lauantai 19. marraskuuta 2022

Aruban amerikkalaisuus ja hintataso

Kulttuurianalyysi kirjeenvaihtajaltanne Aruban Palm Beachilta. 

Moni palveluammattilainen ei edes osaa hollantia täällä, vain amerikkaa. Yhdysvaltalaisia turisteja on niin paljon, 80-90%, että palveluilmasto on rakennettu heitä varten. Curaçaolla oli selvästi hollantilaisempaa. 


Säännöllisesti kuuluu myös espanjaa puhuvia turisteja, arvelin että jostain tuosta Etelä-Amerikan mantereelta varmaan. Näin, että Aruban lentokentälle laskeutuu useita lentoja päivässä Kolumbiasta. Kolumbialaiset ovat tosiaan eteläamerikkalaisista suurin turistiryhmä Aruballa. 




Joka baarissa katsotaan amerikkalaiskanavalta basketballia, baseballia tai American footballia. Koko meininki on niin amerikkalaista, että muututaan kohta itsekin amerikkalaisiksi. Dollareita haettiin ison hotellin automaatista.


Tarjoilijat small talkkaavat, how are you guys doing, ja turistit ovat huomaavaisia. Kun vähänkään hipaisee tungoksessa jotain niin ”excuse me”. Kaikki kohteliaisuudet, thank you dear, sweetheart could you give me your room number again. Pitää yrittää itsekin olla olematta tyly.


Meille tottumattomille kaikki tämä näyttäytyy amerikkalaisena kulttuurina: Kuitteihin kirjoitellaan allekirjoituksia, myös hotellin sisäisesti aamiaisella kuitataan kulut vaikka ne on jo maksettu osana pakettimatkaa. Ravintolat olettavat juomarahaa laskun päälle. Doggy bag on yleinen käytäntö eli joka kuppilassa näkee, että ihmiset pyytävät jämiä pakattavan mukaan ja saavat rasian. Mikä on minusta käytännöllistä; oliko se ennen vanhaan vai onko se Suomessa vieläkin niin, että koetaan nolona pyytää ravintolassa loppuja mukaan? Vaikka sen pitäisi olla neutraali asia; suomalaisethan rakastavat käytännöllisyyttä ja säästäväisyyttä; siitä ruoasta on kuitenkin kokonaan maksanut.




Palm Beachin keskusbulevardia, isojen hotellien vieressä.

Amerikkalaiset tekevät paljolti verovapaita ostoksia Aruballa ja siksi turistipaikoissa ja pääkaupunki Oranjestadissa on runsaasti luksustavaroiden kauppoja: kosmetiikkaa, kelloja, muotia, koruja, kultaa ja timantteja. Jos amerikkalaiset asuvat Hiltonissa ja ostelevat täällä timantteja, niin se ikävä kyllä nostaa esim. Palm Beachin ravintolakeskittymän hintatasoa huomattavasti.


Joissain muka normaaleissa ravintoloissa maksaa halvin pasta 22 dollaria ja pihviateria 34 dollaria, se on suht sama euroissa. Italialaiset ravintolat Palm Beachissä ovat kaikki kalliin hintaluokan. Tällä saarella ei ole simppeliä halpaa spagetti bolognesea. 


Joillain ravintoloilla on oikeasti törkeät hinnat. Niiden välistä yritämme löytää kansanomaisempia ja halvempia. Otsikkokuvan värikäs meksikolainen oli esim. kohtuuhintaisen näköinen; aukeaa illlallisaikaan (suurin osa syö suht myöhään, 19-20).



Äyriäinen on yleensä kallista.

Hollantilainen juustopannukakku oli edullinen.

On siis tärkeää selvittää hinnat etukäteen eli lukea ruokalistaa, mutta turistimaisesti terassin portilla on yleensä henkilökunta vastassa ja vain niiden nenän edessä telineessä voi lukea hintoja, valmiina vastaamaan small talkiin ja houkutteluihin. 


Parhaat edulliset ravintolat vetävät väkeä, joten niistä ei aina löydy tilaa spontaanisti, eli seuraavaksi pitää varmistaa, onko pöytää vapaana. Juuri tällä hetkellä marraskuussa oli menossa hiljaisempi kausi, mutta pian alkamassa taas ”high season” ja täydemmät paikat.


Pizzatkin ovat hirveän kalliita, alkaen 28 dollaria, miksi. Mutta kun näimme niitä kuljetettavan pöytiin, ne olivat valtavia. Me söisimme sellaisen kaksistaan. Jos ne ovat siis tuollaisia pöydän kokoisia niin ymmärrän hinnan, mutta eihän kukaan jaksa syödä sellaista. Tässä tulee tietty kuvaan se doggy bag, ota loput mukaan. Mutta sitten on hotellissa kylmä pizzan puolikas, milloin sen muka syö, no jaa.


Menyyssä oli myös amerikkalaisia erikoisoluita tölkeissä, 14 dollaria tölkki! Paikassa jossa muutoin sai vaikka 16 dollarilla periamerikkalaisen arkijuustomakaronin ”mac&cheese”.



Tämä veti väkeä illalla hyvin.


Nachopaikka Salt & Pepper, jossa oli hollantilaiset tarjoilijat.

Halvemmat niksit on kulkea autotien laitaa hieman pidemmälle sisämaahan, ulos luksuksen keskuksesta, niin liikenneympyrän tienoilla alkaa tulla vastaan kansainvälisiä ketjuja sekä normaalihintaisia ruokapaikkoja. 


Tosin sinne pitäisi jaksaa kävellä kilsa. Moni tulee taksilla ihan tavisruokalaankin. Moni turisti myös hommaa vuokra-auton ja tekee kuten paikalliset: mukavasti ilmastoidulla autolla mihin vain, koska kuka hullu sitä tarpoo pitkiä matkoja helteessä.


Ketjuja ja ”German restaurant Bavaria”

Bingo-ravintola oli kohtuuhintainen ja laadukas, mutta kaukana hotelleista. Työkaverini vaimo on ollut täällä töissä.

Paikan kissa oli hieman nyrpeä, kun menin istumaan sen paikalle.

Juomalistoissa lukee usein vain alkoholijuomat, muut pitää selvittää kysymällä. Limsat ja hyvät hedelmämehut kyllä löytyvät (tai vaikka karpalomehu, nam), mutta niitä ei aina listata. Useissa ravintoloissa tuodaan hanavettä automaattisesti oheen ja tarjoilija saattaa kulkea kannun kanssa täyttämässä laseja jäävedellä. Kai se on pakko tässä ilmastossa tarjota. Lasit hikoilevat helteessä niin että pöytä ui aina puoliksi vedessä.



Kävimme hulppeassa Riu Palacessa TUI:n tiedotustilaisuudessa.

Meidän perushotellissamme oli oikein hyvä aamupala. Kaurapuuro!

Yleismusiikki, joka soi kaikkialla, on sellaista amerikkalaisten artistien geneeristä r&b:tä, joka ei sano minulle mitään. Jossain vaiheessa alkaa tulla myös espanjankielinen hiphop /r&b / latinomusiikki korvista, ja lisäksi se soi niin kovalla kaikkialla, ettei kuule puhua. Ohi ajaa autoja, joista jyrää musiikki niin kovalla, ettei sen luulisi edes olevan teknisesti mahdollista. Sitä alkaa kaivata edes jotain kappaletta, jonka tuntee eurooppalaisista radioista.


Ja sitten on karibialaiset ikkunattomat diskobussit, joissa DJ soittaa, ihmiset tanssivat, vilkkuvalot välkkyvät ja äänitorvi tuuttaa la cucarachaa. On isot banaanit katolla tai porsas takatasanteella ja sisällä diskovalot ja hurraavat ihmiset.





Tästä bussista sain talteen vain 4 sekunnin videon ja siitä epäselvän still-kuvan siasta.

Saatan myös arvostaa Euroopassa sitä sääntöä, että tavaroiden hinnat on pakko olla esillä. Täällä saa kaupoissa käännellä lappuja vaatteista, eikä löydy hintaa. On kaikenlaisia myyntikojuja ja souvenirkauppoja ja joutuu joskus kysymään, että siis mitähän tämä maksaa, jos oikeasti kiinnostaa.


Amerikkalaisten tuoma haitta: kaupoissa roikkuu 120 USD maksavia bikinejä. Amerikkalaisten tuoma etu: vaatteita löytyy oikeissa plussakooissa eli myös minulle mukavasti sopivia kokouimapukuja. Hankin sellaisen kivan tätimallin, jossa on helma. Tätä yritin Thaimaassa jo eli ostin siellä pöksyt, joissa oli uikkariminihame päällä ja se oli muuten erinomainen, mutta niin piukka ettei sitä voinut käyttää enää kotioloissa, ihan törkeä makkarapuristus mahassa. Nyt löytyi hyvä koko. Kuten pieni myyjä sanoi (täällä on sellaisia 150 cm tätejä myyjinä), tällainen dress-uimapuku on niin siisti että siinä voi suoraan marssia myös beach barin puolelle. Se on ihan totta. Ei tarvitse ihme sarong-huivivirityksiä tai päällismekkoja.



Palm Beachin hiekkarannan mukavasta Bugaloe-laiturikuppilasta sai normaalihintaista lounasta, välipalaa ja ruokaa. Ja siellä oli tipuja.









torstai 17. marraskuuta 2022

Aruban saarikierros jeepin kyydissä

Lentokenttäbussissa puhistiin: TUI:n matkaoppaan tiedotustilaisuus olisi heti seuraavana aamuna turhan aikaisin naapurihotellissa, mitä se oli, 8.30. Kun piti rasittavasta lentopäivästä selvitä ja nukkua kunnolla väsymystä pois. 

Miksi ne on aina niin aikaisin aamulla? Kannattaakohan sinne ylipäätään mennä? Aruban saari ei ole järin iso ja nähtävyyksiä vain muutama hassu. Mitäköhän retkiä ne edes tarjoaa?


Jätettiin asia avoimeksi ja joskus aamuyöllä totesin, että jetlag vähän häiritsee ja uni alkaa jo loppua. Yhtä hyvin voidaan syödä varhainen aamiainen ja mennä kuuntelemaan.


Saihan sieltä muutaman käytännön vinkin, ja yksi retki oli kompaktin kuuloinen, jeeppisafari ”Coast to coast”, jolla näkee kerralla koko saaren kaikki olennaiset: pohjoisen majakan, kallioisen itärannikon, luonnonsuojelualueen ja siellä uimapaikan ”natural pool”, ja etelän Baby Beachin. Saa lounaan. 


Otettiin se sitten. ”Hö, retkipäivä on vain huomenna tarjolla. Se on menoo sit heti. Ja taas varhain aamulla.” ”Ja meidän kun piti relata pääasiassa.” ”No sittenpähän on tehty. Tänään rannalle ja huomenna retkelle.”



Koska tämä oli oman TUI:n kautta varattu, ryhmässä oli vain hollantilaisia ja belgialaisia turisteja, ja kuski puhui hollantia. Vastaavia retkiä saa varattua pitkin Arubaa turistipaikosta ja hotelleista eri järjestäjien kautta. 


Hotellilta haettiin. Ensin meiltä selvitettiin lounaan menyytoive, oli oikein valittavana monta eri ateriaa, ja kuski kirjasi. Istuttiin penkeissä peräkkäin katetulla avolavalla brasilialaisvalmisteisessa Agrale-merkkisessä ryhmäjeepissä. Turvavyöt siinä oli sentään. 




Ensin etelään kohti Baby Beachia, joka on matala uintilahdelma saaren eteläkärjessä. Aika lailla tyhjällä maaseudulla, jonne ei pääse kuin vuokra-autolla tai tällaisella retkellä. Palveluita ei ole, eli jos tulee tänne itsekseen, on otettava vedet ja eväät mukaan.


Baby Beach on saanut nimensä siitä, että matalassa vedessä on turvallista viedä pikkulapsiakin kahlaamaan. Ei tule äkkisyvää. Vesi on kaunista ja kirkasta ja ranta valkoinen.



Kuski kaahasi jo normaalimaantiellä, tuuli vaan repi naamaa ja tukkaa ja pelkäsin, että aurinkolasit irtautuvat päästä, ihan väkivaltainen tuuli siinä avolavalla. Näin, että edessä istuvan korvalehdet oikeasti lepattivat tuulessa. Onneksi oli aurinkolasit, niin ettei lentänyt mitään hiekanjyviä silmään, se olisi sattunut.



Ajoimme läpi San Nicolaasin kylän, jossa näkyi muutamia kauniita seinämaalauksia, kuten oli kerrottu. Niistä olisi sinällään kiva saada valokuvia, mutta tämä retki ei pysähtynyt siellä. Ihan mini kylä, turha sinne olisi erikseen sitä varten ajaa vuokra-autolla. 


Baby Beach oli turkoosin upea kahluuranta. Jaettiin snorkkelit ja sanottiin, että kilpikonnaa voi näkyä. Opas: ”Pysytelkää tässä lähellä ettette joudu tonne merivirtoihin ja ajaudu Venezuelaan, sitä mä en haluu.” 


Kelluin vähän aikaa kasviston/korallin päällä ja näkyi keltaista kalaa ja siniviolettia kalaa, kiekkomaista. Mieheni näkikin ison kilpikonnan pienen etäisyyden päästä.





Irokeesia pystyyn Baby Beachillä.


Täällä ilmastossa kaikki kuivuu ihan itsestään. Voi jättää ne uikkarit saman tien päälle, ei ainakaan ala paleltaa. Kun ajaa avojeepillä 5 boforin tuulessa kaktusmetsän läpi niin siinä se uintipaita kuivuu itsekseen. Ja täällä on vain siedettävä sitä ajatusta, että istuu märillä pöksyillä milloin aurinkotuolissa, milloin rantakahvilan tuolilla ja milloin jeepin penkillä - ne on yleensä tehty sellaisiksi, että ne kestävät märän.


Jatkettiin Arikok-kansallispuistoon, jonne maksetaan pääsymaksu ja jossa on vaikeita mutkittelevia teitä kukkuloilla. Osa teistä on avoinna vain nelivetoisille maastureille.



Ajettiin kuoppaista hiekkatietä ja välillä tuli mutalätäkkö, josta roiskui laidoille, tästä oli toki varoitettu retkeä varatessa. Oli varoitettu myös, että ei kai ole selkävaivoja, koska tämä voi olla kova juttu selälle. 


Niin, millähän siitä hyppimisestä ja pomppimisesta parhaiten selviäisi, olemalla rento ja joustava ja taipumalla mukana, vai jotenkin yrittämällä lihaksilla tukea ja suojella selkänikamiaan? Pidimme aika tiukastikin tangoista kiinni.

 

Se oli villiä ajoa. Hiekkateitä, ylämäkiä, alamäkiä, mutkia. Parempien tieosuuksien poikki kulki syviä kivettyjä vesikouruja, jotka ilmeisesti rankkasateella ovat välttämättömiä kuljettamaan vesipurot rinteiltä alas. Ja yhden kukkulan juurella kuski ilmoitti, että ”nyt se hauska alkaa”, ja silloin tie muuttui kivenlohkareiksi ja kuopiksi.




Oli kukkuloita ja kiviaavikkoa, kaktusmetsää jonka keskellä olikin jonkun yksittäinen kotimökki. ”Täällä asuu piikikkäitä ihmisiä”. ”Jos asuu täällä, täytyy sietää piikittelyä”, ja muita kaktusvitsejä.


Kävimme luolassa, jossa oli alkuperäiskansojen tuhatvuotisia kalliopiirroksia ja lepakoita. Kuumaa ja kosteaa. Luolan vieressä oli pusikossa lammikko, jonka takana vuohet kiipeilivät, ja purossa asui kaloja, jotka tekevät jalkapedikyyriä eli nyppivät ihoa. Siihen laitettiin turistit istumaan. Me olimme nämä jo jossain turistipaikassa kokeilleet, joten jätimme kokemuksen muille.



Aruban sinivhreä sisilisko, jossa on täpliä.

Oli kalliorannikkoa, kauniit siniset aaltokuohut löivät ja roiskuivat lahdelmissa päin kiviä. 




Nousimme korkealle kukkulalle ja jeeppi pysähtyi hetkeksi näköalapaikalle valokuvia varten. Sieltä näkyi pitkälti yli saaren.



Natural pool oli meren lahdelma kallioiden välissä ja sinne laskeuduttiin monia portaita. 



Voi, se oli ihana. Meri tyrskysi ympärillä ja heitti roiskeita ja maininkeja sinne kuppiin, joka oli matalahko ja melko rauhallinen vesialue terävien kiviseinien ympäröimänä. Piti kiivetä varovasti kivien välistä veteen ja vesikengät olivat tässä hyvät.




Siellä oli hauskaa. Aaltoja vyöryi sinne ja vesi kuohui. Näin myös 2 sinistä kalaa allani nyppimässä kiviä. Nämä ovat ihan parhaita nähtävyyksiä, luonnonpaikat.


Pikkutauko vielä ”natural bridgen” luona, josta oli nähtävyys romahtanut muutama vuosi sitten. Eli kalliosta muodostunut silta merenlahden yli. Sen vieressä oli enää pienempi kaari ”baby natural bridge”. Mutta olipa siellä vessa, kahvila ja souvenir shop.



Lounas lasinpuhaltamossa. Joo, siellä oli tosiaan joku emigroitunut italialainen puhaltamassa ”Muranon lasia” keskellä Aruban maaseutua, kuka olisi arvannut. Istuttiin aurinkovarjojen alla ja oli hyvää.



Sitten ajettiin pohjoiskärjen valkoiselle majakalle, California Lighthouse. Päätimme kiivetä ja maksaa pääsymaksun. Puuportaat ja hyvä tuoksu. Kierreportaat pienenivät. Hengitys puhisi. Kardioliikunta. Uuh, sydän tykytti, oli sentään 30 astetta. 






Nättejä puukarmisia ikkunoita välissä. 




Tasanteella turvaverkon takana tuuli niin vimmatusti, huh huh. Sieltä näkyi kuulemma 60% koko saaresta. Muutama kuva ja takaisin alas. Lihas liikkui. 





Majakan alla oli snäkkibussi, jossa oli häkissä iso arapapukaija jolle ihmiset juttelivat.




Lopuksi meitä kuskattiin takaisin rannikkoa pitkin ja näytettiin miljonäärien villa-aluetta ja pohjoisen pikkubiitsejä.


Jeeppiretki oli monipuolinen ja kiva, seikkailu. Siinä oli vauhtia tarpeekseen ja näki pitkälti koko saaren. Välilevytkin kai pysyivät paikallaan pompuista huolimatta.