Ryppyjä matkassa

Nillityspostaus. Tähän kokoan kaikki lento-junamatkan epämukavuudet. Ehkä joku voi samaistua. Ja pari hyvääkin hetkeä. Kokemukset toukokuun alun matkalta Amsterdamista Helsinkiin, sieltä Riikaan ja sama takaisin.

Matka oli oikein kiva, tässä matkakertomus kahdessa osassa:

Riika osa 1 - Pipo päässä mukulakivikujilla

Riika osa 2 - Sumuisen siilin majatalo

Suunnittelin pakkaukseni minimalistisesti niin, että pärjäisin pelkällä käsimatkatavaralla: annettuihin mittoihin ja painoon mahtuvalla pienellä rullalaukulla, jonka yleensä laitan ongelmitta lentokoneen tuolin alle, sekä minireppu-käsilaukulla. Näin säästyisi odotusaika matkalaukkuhihnalla mennen tullen.

Oli tiedossa Ilmailualan Unionin maapalvelujen lakkoilua Helsinki-Vantaalla. Ei siinä auta kuin mennä vaan ja toivoa parasta, että Riikaan pääsee. Finnair perui lentoja, muut eivät. 

Lensin sentään tälläkin kertaa jokaisen matkan muulla kuin Finnairilla, ja se oli taaskin viisas päätös! Nämä ikuiset työtaistelut vievät siltä ainakin minut asiakkaana. Ei voi luottaa. Tämä ei edes ollut Finnairin oma lakko, mutta silti se on näissä kohteena.

Tein lähtöselvityksen netissä, mutta jostain syystä KLM sanoi, ettei voi antaa minulle online boarding passia, vaan minun pitää mennä tiskille. Mitäh. No sitten jonotin pakosta Schipholin tiskillä, vaikkei muuten olisi tarvinnut. Pelkillä käsimatkatavaroilla olisin voinut marssia suoraan turvatarkastukseen. 

No, tiskillä KLM pakotti minulta pois käsimatkatavarani ja otti sen ruumaan, sen pienen rullalaukun, ”koska lento on täynnä”. 

Viimeiset 20 vuotta ihan kaikki lentoni ovat aina olleet viimeistä paikkaa myöten täynnä, ja silti olen aina saanut ottaa rullalaukun penkin alle. 

Uutena argumenttina oli myös yhtäkkiä, että ”kyllä nämä painavammat laukut on tarkoitettu sinne ylähyllylle, ja siellä loppuu tila täysillä lennoilla. Jalkatila on pienille kevyille laukuille.” Miksi sitten olen viimeiset 20 vuotta kuullut kaikilta lentoyhtiöiltä ohjeistuksen, että ”pyydämme sijoittamaan painavammat laukut penkin alle”? 

Enkä ymmärrä, mitä se muuttaa, että minulla on tyhjä jalkatila sen sijaan että se sallittu laukkuni olisi siellä?

Sanoin, että otan ainakin kahden tonnin läppärini ulos laukusta, koska sitä en riskeeraa. En ehtinyt ajatella, että siellä olivat myös viidensadan euron aurinkolasini. Pelkäsin sen jälkeen koko ajan, että he murjovat sen pienen kuuden kilon laukun ruumassa niin, että siitä joko irtoavat pyörät tai ne aurinkolasit hajoavat.

Näytin selvästi tiskihenkilölle, että tämä läppäri ei mahdu käsilaukkuuni, vaan kurkkii puoliksi ulos minirepusta nyt sitten. Kuljenko läppäri irrallisena kainalossa läpi koko lentokentän vai? Juu kyllä, ilmeisesti. 

Se oli oikeasti hankalaa. Koska läppäri tunki ulos reilusti eikä repun vetoketju mennyt kiinni, en voinut laittaa reppua selkääni, koska sieltä olisi avonaisena ammottanut otettavaksi sekä läppäri, lompakko että passi. Mikä sitoi minut siihen, että on koko ajan roikotettava käsilaukkua yhdessä kädessä ja handlattava samalla ostokset, muut toiminnot ja ruokailut. Oli hankala pestä käsiäkään vessan lavuaarissa, kun yksi käsi on koko ajan laukun kahvassa kiinni. Lattiat ovat siellä likaiset ja yritin etsiä kuivaa kohtaa, johon asettaa laukun hetkeksi nojaamaan jalkoihin. Hirveän rasitteen he antoivat minulle sillä.

Miksi on säännöt, jos niillä ei ole mitään väliä? Noudatan sääntöjä ja sitten lentoyhtiö rikkoo ne naurettavilla väitteillä ja ottaa minulta vastustuksestani huolimatta laukkuni pois.

Ostoskasseja myynnissä.

Muutenkin matkustus on rasittavaa. 

Pikajunassa etsin vapaata paikkaa ja eksyin ensin kaksi kertaa ykkösluokkaan, jossa en tietenkään saa matkustaa. Poistakaa se älytön ykkösluokka Hollannin junista heti! Siellä ei istu ketään, kukaan ei osta sinne erikseen kalliimpaa lippua, ja samalla loput junasta hukkuu tungokseen ja mummot eivät saa istumapaikkaa ja opiskelijat seisovat aamuruuhkissa vieri vieressä. Ykkösluokat ammottavat samalla tyhjänä. Niin turhaa kuin olla voi. Vapauttakaa se tila kaikille! 

Uusimman uutisen mukaan Hollannin rautatieyhtiö aikookin nyt pian poistaa ykkösluokan lähes kahdestasadasta keskimatkan junasta, juuri siksi, että ykkösluokan käyttöaste on noin 10% ja samalla kakkosluokka pullistelee. Mutta Intercity-pikajuniin muutosta ei tule.

Junassa en saanut ikkunapaikkaa. Jos vieressäni ikkunapaikalla istuu joku, joka selaa intensiivisesti kännykkää, niin tuntuu siltä kuin yrittäisin urkkia hänen kännykkänsä ruutua, jos katson sinne päin eli yritän katsoa ikkunasta henkilön yli ja ohi. Ja se on hirveän epäkohteliasta ja vaikken katsokaan kännykkää, tiedostan, että se voi antaa sen vaikutelman. Joten katseellani ei ole oikeutta toisen reviirille, joten tuijotan eteeni harmaata selkänojaa. 

Tällainen minä olen julkisissa tiloissa. Ahdistunut. Matkustajan reviiri on todella pieni. Jo se on melkoinen rasite, että koko päivän joutuu istumaan kylki kyljessä vieraan ihmisen vieressä junassa tai lentokoneessa, tai odotusaulan penkillä. Ei ole henkilökohtaista tilaa ollenkaan. 

Junan ikkunasta näkymä sitten kun ikkunapaikkalainen poistui.

Schipholissa loputon tungos, vaeltavat massat, vastaan ja ristiin tunkevat ihmiset, ja jatkuva suuri taustahälinä. Jonotin ruokaa puoli tuntia. Sotkuista, sekavaa, kovaäänistä, likaista ja täyttä. 

Vaikka Helsinki-Vantaalla on myös välillä tungosta ja ruuhkaisia käytäviä, akustiikka on siellä ihanan hiljainen ja lepoa korville. Uskomattomalla tavalla eri tasoa kuin Schipholissa.

Ja kuuma. Koko ajan matkustaessa on joko kylmä tai kuuma. Kiiruhdat junasta toiseen hikoillen, junassa onkin ilmastointi puhaltamassa jääkaappilämpötilaa. Lentokentällä on kuuma ja lentokoneessa vielä enemmän. Hikoilukohtaus tulee myös siitä stressistä, kun he ottavat sinulta väkisin laukun pois. Koneessa on ennen lähtöä oikeasti jotain 27 astetta ja yrität säätää puhallusta päähän. 

Sitten portti muuttui kun pääsin D-terminaalin viimeiseen nurkkaan. Oikealla portilla disinformaatio: iso kyltti portaiden yllä, että ”portti on vielä suljettu, odota tässä”. Sillaikaa kun alakerta on jo täyttynyt sadasta matkustajasta ja ihmisiä jo lastataan koneeseen. Samalla ylhäällä on vieläkin kieltokyltti, että älä vain mene sinne. 

Amatöörit.

On ällöttävää yhä uudestaan oppia, että annettu tieto ei pidä paikkaansa. Että mihinkään neuvoon ja ohjeeseen ei voi luottaa. Että on parasta ylittää kaikki kiellot ja jättää ohjeet huomioimatta, jos haluaa esim. päästä lentokoneeseensa.

KLM Hollannin yllä.

KLM Suomen yllä.

Seuraavana päivänä KLM teki sen virheen, että meilasi asiakaskyselyn, että olettekos tyytyväinen matkaan. Joopa... oletteko varma, että haluatte kuulla. 

Avoimeen tekstikenttään mahtui 5000 merkkiä ja kirjoitin siihen 3000 valitusta, koska he laittoivat minut kärsimään kentällä avonaisen arvoesinekäsilaukun kanssa ja argumentit laukkuni viemiseen olivat älyttömiä. Parannusehdotuksena lyhyesti, että jos säännöt ovat kokonaisuudessaan muuttuneet eikä mittoihin ja painoon hyvin sopivaa käsimatkatavaraa saakaan ottaa matkustamoon nykyään, niin ilmoittakaa siitä etukäteen ja selkeästi tekstimuodossa nettisivulla. Ja jos viette laukkuni niin antakaa siihen edes uskottava, oikea selitys.

Lento Riikaan. Hyvin meni lakosta huolimatta. Hki-Vantaa oli rauhallinen eikä kaaoksessa. Eikä kukaan valittanut rullalaukustani AirBalticilla. Turvatarkastus oli nopea. Juotiin matcha lattea kahvilassa. 

Oli hauska kokea itselleni uusi lentoyhtiö AirBaltic, ja aivan uusi eksoottinen konetyyppi A220, joka on kapearunkoisempi kuin peruskoneet B737 tai A320. Siinä oli 2 istuinta ja käytävä ja 3 istuinta.

Tarjoiluna oli vain ostojuomia. Lennon kesto olikin toki vain vajaa tunti. Sehän laskeutuikin heti kun se oli noussut pilvien yläpuolelle hetkeksi.

Kun A220 alkaa liikuskella, jotain kimeää kirskuntaa kuuluu. Ensin kun moottorit käynnistetään, hetken ne vinkuvat vähän resonoiden vriiiihhh. Ja kun mennään kiitorataa kohti ja se kurvissa jarruttaa, niin jarrut rutisevat. Nooh, luotettavaa. Silti se on hieno ja moderni lentokone. Joka rivin edessä kattopaneelissa on minikokoinen ruutu, jolla näkyy turvavideo ja lentotietoja ja kartta. 

Olin lukenut pienestä matkavarauksen tekstistämme, että miten ja missä kohdataan se etukäteen varattu taksikuski. Hän on kuulemma lentokentän aulassa vastassa nimikyltin kanssa! Kuin jossain (huonossa) leffassa. Nauratti. Ja todellakin hän oli siellä nimikyltin kanssa.

Riian lentokentällä muutama AirBaltic.

Kun palatessa tehtiin lähtöselvitykset, perhanan AirBaltic ei antanut meille vieläkään ikkunapaikkaa, vaan keski- ja käytäväpaikat taas. Halusivat rahaa siitä, jos vaihtaisi paikkansa itse. 

KLM:ltä taas sain tällä kertaa jopa boarding passin online, joten kukaan ei saisi tilaisuutta ottaa laukkujani pois, koska minun ei tarvitse mennä millekään tiskille. Tai niin luulin!

Aamulla hotellilla mietimme, milloinkohan kuski oikeasti tulee, kun paperissa lukee ”noin 3 tuntia ennen lentoa”. Laukut oli pakattu siinä kolmen tunnin kohdalla. Laitoimme juuri kenkiä jalkaan ja olimme lähdössä aulaan, kun puhelin soi ja vastaanotto sanoi, että kuski tuli. Täsmällinen.

Lentokenttärakennuksessa katselimme kauppoja ja löysimme lähtöporttimme (kellarissa, tai no alakerrassa). Naureskelin kentällä seisovaa Ryanairia, että ”Ryanair-shaming, kato köyhät seisoo takaportailla jonossa vaikka kuinka kauan koska Ryanair säästää eikä koskaan ota lastaussiltaa käyttöön.” Lopulta tajusin siellä meidän kellarissamme, että eihän meilläkään ole matkustajaputkea, vaan rappusiin joudumme mekin, eheh.

Lento Riiasta ei ollut täynnä. Harvinaista. Meidän viereisellemme ikkunapaikalle ei tullutkaan kukaan. Siirryin sinne. Mieti, jos olisin maksanut erikseen ikkunapaikasta, ja sitten sainkin sen ilmaiseksi.

Riika ylhäältä.

Lento oli nopea ja rauhallinen ja jäin suoraan hengaamaan kentälle odottamaan Amsterdamin lentoa. Kävin ostoksilla ja söin lounasta ja järkytyin, kun ruokapaikan soittolistalta tuli Modern Talkingia monta kappaletta peräkkäin. 

Porontaljaa Helsinki-Vantaalla.

Sitten tuli tieto, että KLM on puoli tuntia myöhässä. No, kai minulle vielä junayhteys löytyy vähän myöhemminkin illalla.

Mutta ei tässä vielä kaikki. KLM osaa yllättää.

Portilla alkoivat kuulutukset, että tarvitsemme lisää käsimatkatavaroita ruumaan, koska ne eivät kaikki mahdu matkustamon hyllyihin. Sama nillitys. Taas mennään. 

Sitäkin seliteltiin, että haluamme vain pienemmät pussukat penkin alle. En tiedä, mikä siinä politiikassa on muuttunut. Yhteensä perusteltiin pyyntöä sillä, että päästään nopeammin lähtemään, jos matkustamossa on vähemmän laukkuja. No sen voin jotenkin ymmärtää. Vaikka itse olenkin aina megatehokas ja nopea laukun asettelussa.

Sitten KLM teki tempun eli lähetti minulle henkilökohtaisen tekstarin, että hei menepäs portin lähtötiskille tarkistamaan asioitasi. Se oli todellakin juoni. 

Siellä oli sitten kuulustelu, että kuulkaas onkos tämä Teidän käsimatkalaukkunne. Ja onko Amsterdam päämääränne eli ei ole jatkolentoa. No ei ole, mutta junamatka kyllä olisi. Olin siis kandidaatti, jolta ottaa laukku pois.

Hyväksyin kohtaloni heti. Mitä sitä enää riidellä. Olin nyt varautunut pahimpaan tyhjällä ostoskassilla, johon voin laittaa läppärin. Pyysin vielä jotain narua, jolla sitoa vetoketjun vetimet yhteen, ettei laukku aukea ruumakäsittelyssä. Henkilö askarteli jotain kumilenkkiä siihen ja no jaa, se oli kyllä lentänyt sieltä ulos lennon ensi vaiheessa, muttei laukku silti auennut. ”Kyllä ne pojat sitä hellästi käsittelee”, vakuutettiin. Uskoisiko tuon.

Paluukone saapuu.

Tiedotin miehelleni, että ensinnäkin lento myöhästyy ja toisekseen joudun odottamaan laukkuani hihnalla. Mieheni varmisti, pitääkö tulla autolla hakemaan. Sanoin, että kyllä minä johonkin pääsen junilla ensialkuun, katsotaan sitten. Automatka meiltä Schipholiin on kaksi tuntia pitkä yhteen suuntaan ja rasittava.

Lennolla oli monia, joilla oli piukka jatkolento Amsterdamista. Heille kuuluteltiin ohjeita, mille portille pitää kiitää vaihtoon. Kaksi kohdetta ei enää tulisi onnistumaan ja matkustajat siirrettäisiin myöhemmälle lennolle. Aika niukka aikataulu, jos (reilun) puolen tunnin myöhästymisestä missaa jatkolennon.

Kieltäydyin molemmilla KLM-lennoilla siitä heidän kauhean makuisesta sandwich-leivästään. Juomaa otin ja kakunpalan.

Matka portilta (olipa se sitten D tai C) matkalaukku- ja uloskäyntihalliin on Schipholissa kertakaikkiaan ihan törkeän pitkä maratoni kävellä. Ihan loputon matka. Mutta meidän hihnamme oli onneksi aika alussa hallia, laukkuja alkoi tulla pian, ja minun laukkuni tuli ihan ensimmäisten joukossa, niinku top-10. 

Ensimmäinen junani lähti jo hetimiten enkä olisi ehtinyt siihen, vaikka olisin ollut pelkillä käsimatkatavaroilla. Laukun nyysiminen ruumaan ei siis onneksi myöhästyttänyt junamahdollisuuksiani. 

Junan aikatauluja Schipholin kellarissa.

Hankin vielä juoman aulasta. Junassa söin Helsinki-Vantaan korvapuustin ja join sen pullon. Olihan se aika pitkä matka Venloon, yli kaksi tuntia kuitenkin istuin siinä ja ilta pimeni. 

Olin alakerrassa ja sinne tuli ja meni porukoita ja kuuntelin heidän juttujaan. Kuulin esim. helmondilaisen rekkamiehen elämäntarinan. Eipä muutakaan viihdykettä ollut. Ei ollut enää lehteä luettavana, ja kännykkä oli puoliksi tyhjä niin että pelkäsin akun loppuvan ennen aikojaan, jos selaan sitä liikaa. Tärkeintä oli saada miehelleni viestiä, että mikä aikataulu ja onnistuuko vielä paikallisjuna Venrayhin saakka. Onnistui se. 

Junaliput piippasin varmuuden vuoksi pankkkikortilla enkä puhelimen lähimaksulla, koska pelkäsin, että jos puhelin tyhjenee enkä voi piipata sillä matkaani päättyneeksi, kaikki menee pieleen maksutapahtumassa silloin.

Konduktööri tuli iltayhdeltätoista ja kelasin, millä minä kuittasinkaan sen junan lähtömaksun. Ai niin, pankkikortilla. Eli missä on minun matkalippuni? Pankkikortissa! Konduktööri lukee laitteellaan pankkikortin ja näkee siitä, että maksu juoksee. Sanoin naiselle: ”Tämä on kyllä ihme”, ja tarkoitin sitä vilpittömästi.

Korvapuustia yöjunassa.

Olin keskiyöllä kotona. Matka alko hotellilta ennen kello kymmentä aamulla. Eli matkantekoa oli 14 tuntia. Joo, olipa päivä.

Taistelin ja riitelin kovasti sen asian kanssa, että suunnitellut käsimatkatavarat eivät päde. Nyt ehkä pystyn hyväksymään sen uutena totuutena, johon on varauduttava aina. Jos käsimatkatavara on vähänkään isompi kuin joku pehmeä kassi tai käsilaukkumainen olkalaukku, niin varaudu siihen, että se viedään väkipakolla. Älä laita sinne mitään herkästi hajovaa ja kallista. Se voi milloin tahansa joutua ruumaan varoittamatta.

Riika osa 2 - Sumuisen siilin majatalo

Kolmantena päivänä kävelimme Riiassa vähän pidemmän reitin. Ensin katsottiin kissatalon kissapatsaat ja ruutitorni, ”pulvertornis”. (Matkan ensimmäinen osa löytyy tästä linkistä!)

Kissatalon kissapatsas.

Ruutitorni.

Käveltiin vanhan vallihaudan puiston läpi vihreydessä. Kävin siellä yleisen puiston yleisessä vessassa maan alla, raput alas, ja siellä istui täti, joka halusi 50 senttiä. Oli ihan siistiä, tosin siellä piti laittaa paperi roskikseen. Myös osassa ravintoloista on vessoja, joissa pyydetään laittamaan vessapaperit roskikseen eikä pönttöön. Ne vanhat putket. 

Puiston patsas.

Polkuveneellä pääsee, tosin tämä entisen vallihaudan vesistö on vain lyhyehkö suljettu pätkä.

Kaarrettiin puistosta kauppahalleille eli keskustorille, ”centrāltirgus”. Nähtiin, että Riiassa on myös Stockmann ja Hesburger.

Kauppahallin rakennukset ovat korkeita halleja, joissa on myös pysäköity ilmalaivoja, mikä pitäisi taas googlettaa, miten niin ilmalaivat käytössä milloin muka. Ai jaa, ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaisia ilmalaivoja.

Kuten Tallinnassakin, torimyyjät ovat useimmiten venäjänkielisiä, sukkamummot myös, vihannesmyyjät, antiikin ja krääsän myyjät myös, kuin Balti jaama turgin yläkerrassa Tallinnassa. 

Ulkona oli paljon vaatekojuja, mutta paljolti vanhanaikaista muotia, ylisöpöjä yömekkoja ruseteilla ja urheilukenkiä, joiden laatua epäilee. Myös emalikattiloita kukkakuvioilla myytiin ja hauskoja pilkullisia vedenkeittimiä.

Komeita emalikattiloita ja -kannuja.

Ulkotorin lokki.

Yksi halli oli lihatiskiä pelkästään, ja toinen oli kalahalli. Niissä oli melko sietämätön haju. Yksi halli oli luokatonta antiikkia ja krääsää ja meripihkakoruja. Ja oli neuvostoliittolaisen näköisiä isoja karkkeja käärittynä värikkäisiin papereihin. Välissä oli viinanmyyjiä ja vihdoin paras halli olivat herkkutiskit.

Oli leipomoita, leipiä, kondiittoreja leivoksineen, oli pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Oli muutamia ruokabaareja, espanjalaista kinkkua, pelmeneitä, ja yhdellä oli vitriini täynnä hyvän näköisiä pasteijoita taikinakuoressa eli kaalipiirakkaa ja kaikkia piirakoita voitaikinassa. Isosta limpusta sai ostaa siivuittain. 

Vanhoja julisteita koristeena kauppahallissa.

Kuivatut hedelmät.

Öh, tuo sienipiirakka onkin kuvan mukaan latviaksi ”pīrāgs ar sēnēm”. En muistanut, että sienikin on balttilaina suomen kielessä.

Paras oli makeistiski, jolla näkyi aivan outoja makkarapötkilöitä, jotka olivatkin pähkinöillä kuorrutettua makeaa ainetta. Pistaasia ja kuivattuja marjoja päällä, ja ihanan kiiltävää punaista marmeladimaista sitkasta kuorta. Metripötköistä myytiin siivuja rasioissa. Ah, nämä ovatkin turkkilaisia makeisia eli lokumin variaatioita. Niin ihmeellisen näköisiä. Täydellinen pikku tuliainen ihmetellä mieheni kanssa.

Makeispötköt.

Käväisimme kaupungin modernin keskustan puolella. Trolleybussit eli johdinautot ajelivat ja isosta risteyksestä pääsi toiselle puolelle tunnelikompleksin kautta jalankulkijana. Ei ollut kovin kiinnostava se keskusta enkä nähnyt kartalla tiettyä ostoskatua, jolla olisi helposti kaikki kaupat lähekkäin. Korkeita kerrostaloja ja liikerakennuksia massiivisina.

Hyviä lounaskahviloita täälläkin. Trendikäs avokadoleipä lohella. 

Palasimme vanhaankaupunkiin ja löysimme parhaan baarin. Ihan hotellin takana oli paikka, jonka siililogon olin nähnyt ihan toisella kadullakin. Nimi ”Ezītis miglā” oli käännettynä Sumuinen siili ja se oli selvästi nuorison paikka. Opiskelijoille halvalla kivaa ruokaa ja kahvilakahvit sekä illalla alkoholit ja cocktailit. 

Siellä oli ränsistynyt taiteellinen rebel-tunelma, oikeaa modernia taidetta seinillä, hassuja kylttejä, seiniin maalattu mottoja ja filosofiaa ja kannustavia lauseita (latviaksi), neonkirjaimia ja silkkikukkia, sohvaryhmiä ja parvi, jolla oli lisää pikkupöytiä.

Tilauksen voi tehdä puhelimella QR-koodilla tai tiskiltä. Edulliset hinnat. Täydellisen herkullinen iso pasta-annos maksoi noin 7 euroa. Oli snäkkilajitelmia ja salaatteja ja basmatiriisiä vihanneksilla ja vaikka mitä.

Oli viihtyisää. Otettiin kuvia taiteista ja käännettiin seinien lauseita kännykällä englanniksi ja yllätyttiin.

Siilibaarin taidetta.

Siilibaarin huumoria.

Käänsin seinäkirjoituksen.

Täällä ovat piilossa tuollaiset helmet. Varsinkin nyt kun on kylmä (kova hyytävä tuuli ja ihan pakko käyttää pipoa) ja terassit eivät vielä toimi, niin nuo baarit ja kahvilat ovat  näkymättömiä ulkotilassa. Pitää avata ovi ja mennä sisään ja yllättyä, mikä siellä on. Onneksi on silti löytynyt jo monta kivaa, ja siili.

Viimeisenä päivänä kurkistettiin kaduille Pietarinkirkon takana. Löydettiin sieltä yhtäkkiä paljon matkamuistokauppoja. Halusin pellavaisen kissapussukan ja halusin kissamagneetit, ja oli hyvä etten ottanut heti ensimmäistä mahdollista kissaa, koska seuraavassa kaupassa oli Riika-kissamagneetit, jotka näyttivät aivan tasan Jipiltä ja Jannekelta ja ne piti ehdottomasti saada.

Pietarinkirkon takana.

Leipomon ikkuna.

Löysin luksuspaperitavarakaupasta kauniit kirjanmerkit ja piirustusvihon, paksua mageeta käsintehtyä paperia. Ja vannoin itselleni, että minä niin piirrän siihen jotain tosi usein ja täytän sen mageilla piirroksilla. 

Etsimme Siilibaarin toisen toimipaikan, jonka tiesin olevan lähellä, ja se oli enemmän pubimainen baari. Otettiin siellä lounas ja juomaa. Siellä oli taas erilaiset modernit taiteet seinillä.

Paikan nimi oli käännetty ikkunaan eri kielille. Suomeksi luki ”Siili sumussa” ja viroksi ”siil udus”.

Lada-taidetta.

Ranskikset cheddarkastikkeella on uusi lempparini.

Aurinko paistoi nyt vihdoin täysillä ja huomasimme kaduilla, että yhtäkkiä a) turistimäärät ovat lisääntyneet ja heitä kulkee ryhminä ja opasryhminä ja tulee hotelleista kadulle ja b) rohkeimmat alkavat nyt istua auringossa terdellä juomassa, mahdollisesti vilttien alla, joita talo tarjoaa. Ja toppatakeissa. Ehkä jokainen päivä kesää kohti lisää nyt turistien määrää.

Muutenkin monella kadulla joku baari tai kahvila oli juuri alkanut rakentaa laudoista kesäterassiaan mukulakiven päälle, eli valmistella kesäsesonkia akkuporakoneen kanssa. 

Tuomiokirkon aukion terassit vielä tyhjänä.

Palasimme kantis-teesalonkiimme takaisin teelle. Olemme pölisseet siellä tuntikausia ja nyt vasta käänsimme sen kahvilan nimen ”Parunāsim”, ja se on joku ”jutelkaamme”, let’s talk. Kuinka ironista tai siis uskomatonta kohtalon huumoria.

Loppuilta roikuttiin Siilissä, jossa oli nyt hiljasempi ja rauhallisempi musiikki. Se oli kaupungin paras ja rennoin paikka. Viihtyisä. 

Siilibaarin online-menyyssä oli siiliaiheisia drinkkejä.

Lähtöpäivänä sopivasti aamupalan jälkeen ehti pakata kaiken ja sitten tuli kuski lentokentälle. En ottanut yhtään kuvaa trolleybusseista, mutta niitä ja normaaleja ajoi taas matkan varrella lentokentälle. Niitä on muuten myös Hollannin yhdessä kaupungissa, Arnhemissa.

Ylipäätään ainakin vanhassakaupungissa oli minulla sellainen tunne, että olemme Skandinaviassa, tai Pohjoismaissa. Hansakaupunki. Vanhassa kaupungissa oli myös tosi rauhallinen, tukeva, juureva fiilis. Se voi tulla niistä ikivanhoista muureista sekä kirkoista, joiden takapuolessa me paljolti olimme. Hotellinkin talo oli kiinni tuomiokirkon sivurakennuksissa eli käytännössä osa kirkkoa.

Mikään ei siinä huokunut sitä, että olisimme todella itäisessä Euroopassa, itäblokissa ja melkein Venäjällä. Tosin kauppahalleilla oli juuri se neuvostofiiis, koska kaikki myyjät papattivat venäjää ja tavarat olivat osin surkeaa itäkrääsää.

Mietimme, että emme tietenkään nähneet Riian kokonaisuudesta mitään. Totta kai siellä on erilaisia lähiöitä, koska se on iso kaupunki, ja osa niistä on varmasti neuvostoaikaisia. Niitä ei näe, kun ei ole autolla tai julkisilla liikkeellä. 

Ilmasta lentokoneesta näkyi pari lähiötä eli suuria harmaita kerrostaloja ryhminä eri suuntiin, mutta niissä oli se hyvä, että väliin oli jätetty tilaa ja metsikköjä, vehreyttä. Eikö Suomessakin ollut lähiösuunnittelu niin, että kerrostalot eivät tule vieri viereen, vaan metsää jätetään avarasti alueiden väliin ja tuomaan hyvinvointia. Myös siirtolapuutarha-alue möksineen oli suuri lentokoneen noususuunnan alla.

Kokonaisuudessaan siis hyvin mielenkiintoinen reissu uuteen maahan. Meillä oli vielä hyvin rauhallinen talviloman tuntu tänä ajankohtana ja kylmänä viikkona ja sekin oli mukava loma, mutta selvää on, että kesäaikana Riiassa on paljon enemmän actionia ja tapahtumia ja katuhuvittelua, sekä terassit kivasti täynnä.

Jip tutustuu tuliaisiin - ja erityisesti naruun.

Onneksi sain Helsinki-Vantaalta karjalanpiirakoita mukaan.