Eräskin kohtaus

Yksi päivä oli hektiikkaa ja väsytti. Hyvä kombo. Yöllä oli tullut jäätävää tihkua, joka oli kuorruttanut koko autoni jääkerrokseen, joka piti ensin murtaa auton päältä. Omituisesti. Ikkunoihin pystyi vetämään jääraapan kulmalla ristikkäisiä railoja, joiden välissä jääruudut alkoivat liukua irrallisina laattoina pitkin ikkunan pintaa. 

Näyttää siltä kuin auton ikkuna olisi tuhannen palasina, mutta tämä on vain sitä jäätä.

Teillä oli liukkausvaroitus ja näin kaiken sen vaivan ja ajoin töihin silti - vain todetakseni, että jumalauta, olen jättänyt tietokonelaukkuni kotiin etätöiden jälkeen enkä voi tehdä toimistolla siis yhtään mitään. Huomasin tämän vasta saavuttuani töihin parkkipaikalle. Menin lannistuneena sisään kertomaan esimiehelle, että minun pitää palata kotiin, koska en näköjään osaa elää enää. Ensimmäistä kertaa unohdin sen laukun kokonaan kotiin. Nolotti.

Konkreettinen todiste siitä, että minulla alkaa olla liikaa stressiä eli liikaa kanavia auki yhtaikaa päässäni. Minähän olen edelleen keskellä migreenin estolääkekokeiluja ja samalla kuitenkin keskellä migreenejä ilman että tilanne on yhtään sen parempi. Päinvastoin minulla on sivuvaikutuksia päällä kaiken lisäksi ja yritän silti hallita ihan kaiken, vaikka olosuhteet vain vaikeutuvat vaikeutumistaan.

Lähikuvaa hermosoluista.

Viimeksi alkoikin sellainen perinteinen monen vuorokauden jomotus, joka ei paljon lääkkeitä kuunnellut. 

Estolääkkeen sivareista. On tämä aika kauhea aine. Kun ei auta vielä mitään ja pääni on niin levoton, vielä kahta kauheampi. Ei ollenkaan off-nappulaa. 

Migreenikohtaukseen yhdistettynä yö oli yhtä painajaista. Sekuntiakaan en saanut unta, mutta koko ajan jotain visioita vilisi. Musiikkikappaleita ja sävellyksiä pyöri päässä. Myös sävelsin uusia kappaleita. Eri instrumentit soivat niissä. Näin ihmishahmoja animaatioina. Kuvioita. Värejä ja maisemia. Ja päähän sattui ja sattui ja sattui. Nenä oli tukossa ja vinkui. Migreenin oireena oli hajuhallusinaatioita. Haistoin välillä ihan tiettyjä hajuja. Tai jotkut valot välkkyivät. Tunneliin vajosin: tasot lähestyivät, tai loittonivat.

Ja estolääkkeen uutena sivuvaikutuksena oli lihasten värinää. Kiva niinku carne tremula. Pedro Almodóvarin leffa oli sen niminen ja naurettiin sitä pienessä indieleffateatterin julisteessa Hesassa 90-luvulla. Lihan värinä, Carne trémula. Oli. (Almodóvarilla muuten on kunnioitettavan kreisejä leffoja, joista olen pari nähnyt.) Tämä tärinä on pakkausselosteessa mainittu virallinen sivuvaikutus. Suunnittelin tekeväni siitä kuvataideteoksen. Että pitää kirjoittaa sellaisilla goottikirjaimilla mustalla ja valkoisella, vähän kuin hevibändin nimi, Carne tremula paperille mustien läikkien keskelle.

Että semmonen yö. Mä oon niinku joku laitoksesta karannut vapiseva ihmisraunio. Kyllä musta alkaa tuntua että mä sekoan. Mutta tämä on ehdottomasti väliaikaista. Sivuvaikutukset kyllä loppuvat, tai sitten lopetetaan koko aine jos se ei hyödytä mitään.

Klassinen taideteos kultakaudelta.

Lääkäri koski niskalihaksiini ja totesi, että ”nää on betonia”. Useimmiten migreenilläni ei ole lihasten kanssa tekemistä, vaan se alkaa ihan muista syistä. Mutta harvoissa tapauksissa jumittuneet niskalihakset provosoivat ja pitävät yllä kohtausta erityisen pahana ja nyt oli sellainen tapaus.

Teorioita on aina monia, mutta saattaa olla, että tämän takana oli sitä puhdasta fysiikkaa, että jumitin kroppaani ihan itse koko edellisviikon ajan kylmyyden takia. Minulla oli subjektiivisesti erityisen paleleva olo kylmässä talvisäässä ja lämmönsäästö kotona ja toimistolla, eli viileää kaikkialla ja palelin sikana runsaista vaatekerroksista huolimatta. Kuljin ihan tönkkönä hartiat korvissa koko ajan. Ehkä se jäykkyys oikeasti kumuloitui ja jäi päälle lapoihin ja takaraivoon, kaikkialle.

 

Tämä on vain valtava magnesiumtabletti.

Sain akuuttiin hätään ja kohtauksen lopettamiseen lihasrelaksanttia. Se oli muuten miellyttävä, mutta ei vienyt migreenikipua pois. Se alkoi vaikuttaa sillä hetkellä nukahtaessa, kun tajusin olevani pääni sisällä Kiinan Harbinin jääveistosfestivaaleilla, joista on ollut Hollannin telkkarissa edllisvuosina katsaus. Tänä talvena ei ole sitä näytetty, mutta muistan sen silti elävästi.

Nukuin siis sikeästi koko yön. Myös pää oli vihdoin rauhallinen. Kaikki paniikki oli kumottu rauhoittavalla aineella. Ja se tuntui mentaalisesti todella tarpeelliselta ja tervetulleelta tauolta siihen sirkukseen.

Iltapäivällä migreenikin alkoi hiljalleen laantua. Halusin vapaaehtoisesti kävelylle ruokakauppaan katselemaan herkkuja. Ekaa kertaa moneen päivään alkoi maistua oikeasti ruoka. Ja olipa tyyni mieli siellä kaupassakin. Jopa ongelmatilanteessa, kun viivakoodi ei toiminut itsepalvelukassalla, pyysin niin zeninä apua.

Löysin juustokierteitä (aina naurattaa ”olen kierteessä” -vitsit) ja euron erikoisjuustoa ja halpaa emmentalia. Ensinnäkin olen rikollinen, koska emmental on mielestäni parasta juustoa, vaikka olen pyhän goudan maassa, jossa ei paljon muuta myydäkään kuin goudaa. Toinen rikos on se, että miten täällä edes saa myydä etiketin mukaan ”ranskalaista emmentalia”, kun se on lähtökohtaisesti suojeltu sveitsiläinen alkuperäisnimi? 

Ostin myös donitseja itelleni, ja siinä mieheni on paras, että häntä eivät hirveästi juuri donitsit kiinnosta ja hän luovuttaa ne vapaaehtoisesti minulle. ”En mä tartte, ota sä vaan.” Se on parasta mitä voi kuulla, jos on kolme päivää syönyt niukasti ja sitten tekee mieli herkkua.

Jos lasken pahimman loppuneen alkuillasta niin minulla oli 100 tuntia migreenikipua. Kyllä sellaisessakin jaksossa ajautuu melkoiseen painajaiseen. Kun mitään ei pysty tekemään elämällään.

Se on sellaista, että mietin aamulla teemaa, josta haluaisin kertoa miehelleni, mutta kipu jäytää päätä ja on liian monimutkaista puhua niin monta lausetta, että jätän asian sikseen. Joskus illalla asia tulee uudestaan mieleen, että olisi oikeastaan ollut kiva aihe, mutta kun ei pysty ei jaksa. Että 8 tuntia hautoo asiaa eikä simppelisti voi puhua yhtä juttua siksi, kun on vaan liikaa kipuja. Niin onko se elämää. Se kipu vaientaa mykäksi, edes puhumaan ei pysty.

Koko tammikuun valitan pimeää, ja sitten siellä pitää vihdoin paistaa auringonsäde juuri silloin kun en kestä yhtään valoa. En pysty vilkaisemaankaan ulos, kun silmissä sattuu.

Nettiä selaan välillä varovasti yhdellä silmällä ja näen, että muut käyvät messuilla, kaupungeissa, ulkona. Kävelyllä, luonnossa. Kadulla. Muut pystyvät kävelemään. Katsomaan. Retkeilemään. Viettävät viikonloppua. Minä mietin, että miksiköhän minulla ei ole migreenikohtauksessa oikein kunnollista hengitysimpulssia eli en osaa edes hengittää, ellen erikseen muistuta itseäni tekemään niin. Muut elävät, minä tuskin hengitän. Kateushan siinä iskee. Että muut pystyvät. Itseltä jää ihan kaikki tekemättä. 

Saan olla kiitollinen, että mieheni hoitaa minulle ruuat sillä välin. Käy kaupat, kokkaa, kattaa ja korjaa pöydän ja tiskaa. Minä syön pieniä puolikkaita aterioita.

Kai tuo niskajumppa olisi aika tärkeä muistaa joka päivä. Otin esiin viimeisimmät fysion ohjeeni ja yhdistän siihen kaikki muut ohjeet, jotka olen oppinut eri lähteistä. Ja lämpötyyny ja tämä Pers. geeli voi auttaa myös jotain.