Jääkökön valloitus ja herkkuja Hesassa

Joulupäivänä kävimme pakkaskävelyllä. 8 astetta oli meille ihan tarpeeksi pureva kokemus. Kökön valloitus; ohuen lumen peittämät pariin kertaan sulaneet ja jäätyneet jääpalat olivat kivikovassa kunnossa kadun reunoilla.

Kökkö-kasa.

Idyllistä Hyvinkäätä.

Tapanina karkasimme Willa-ostoskeskukseen. Löysin olohousuja eli kotiverkkareita, joiden haaste Hollannin kaupoissa on lahkeiden liiallinen pituus. Suomesta saa helposti tönkköjalkaisempien housuja. 

Kahvit keskusaukiolla. Aina pitää kuitenkin syödä herkkuja Suomessa joka vitriinistä, vaikka tunkisi napaansa täyteen muutenkin koko joulun; kun kerran niin harvoin saa jotain hyvää pohjoismaista tuotetta.

Isä oli löytänyt komerosta ihanat 50-60-luvun keräilyvihkonsa, joihin oli liimattu tulitikkuaskin etikettejä, kiiltokuvia ja autojen kuvia. Aitoa historiaa. Kiiltokuvissa oli hienoa lentokonesarjaa, jonka alle isä oli tarkalleen tekstannut tiedot takapuolelta, minkä tyypin kone lentää minkä kaupungin yllä.

Vielä viimeisen päivän pyrähdys Helsingissä junalla. Kaduilla oli loskaa ja lätäkköä, enemmän plussan puolella kuin Hyvinkäällä. Klassiset sössöt. Jääkerrosta ja sulavaa lunta kaikissa muodoissaan.

Kauppatroilla oli turistikojuja turisteille.

Tuttu sössö. Kotoisa.

Mukulakivet puoliksi jään alla. Haastavaa.

Stokkan jouluikkunat, kauppatori ja kaupat. 

Vähän kyllä naurattaa nykyinen ”villahousut on in” -trendi.

Myös Lindexin jouluikkunan koira nauratti.

Miehen siskontytöllä oli toive saada Starbucksin paikallismukisarjasta vain Suomesta saatava Suomi-muki. Se onkin oikein kaunis ja värikäs. En edes tiennyt, että ketjun paikallisesta kuppilasta voi keräillä kunkin kaupungin tai maan oman ison posliinimukin ympäri maailmaa. 

Fazerin kahvi. Fazerilla ei ollut kinuskikakkua edes Kluuvikadulla! Poistuukohan se kokonaan? Sitä saa yhä harvemmin. Apua, mitä tapahtuu?

Lopuksi söimme taas Santa Fessä, siellä on jotenkin aina kivaa. Niiden pihakyltistä tein klassisen vitsin.

Ja sinne hurahti se loma, kun piti olla jo väliviikolla takaisin tekemässä työpäivää.

Helsinki-Vantaalla käytimme automaattia, josta tuli matkalaukun tarrat, ja tungimme laukut itse hihnalle. Oli tullut muka varoitusmeili, että meidän lähtöpäivänämme on ”ruuhkaa”, mutta eipä paljon ollut. Ainakin uudessa lähtöaulassa tuntuu olevan suht väljästi tilaa eikä sellainen sumppunurkkaus kuin vanhassa.

Uudessa turvatarkastuksessa oli ylihienot skanneriputket, johon ne laukku- ja takkilaarit menivät: lentokoneen suihkumoottorin muotoiset pöntöt. Ihan tahallaan moottorin muotoiseksi designatut. Ihailimme niitä, mutta turvatarkastuksissahan ei saa ottaa kuvia.

Uudet kaupat uusissa paikoissa. Kukaan ei myynyt tuoreita ruisleipiä tai karjalanpiirakoita, ja perinteiset Lapponian marjaliköörit olivat lopussa molemmista taxfreistä. Fazerin viiden lajin boksia ei myöskään ollut enää olemassa, eikä Da Capoa konvehtimuodossa.

Torikahvilan takapuolessa oli remontti käynnissä ja siitä oli jämät jäljellä. Amsterdam lähti keskeltä terminaalia, mutta Düsseldorf hevon kuusesta, minne se oli tullutkin, kotimaanlentojen takaa. Alkoi pyryttää räntää ja lumiaurat ajoivat kolonnana pitkin kiitoteitä.

 

Siellä päin oli Gourmet Hot Dogs ja päätimme vihdoin kokea sen eikä vain naureskella sille. Hyvä oli. Lisäksi ostin kioskilta itselleni stressilelun, sellaisen kumisen never ending kuplamuovin, jota voi painella edes takaisin. Olen katsellut vierestä monta kertaa ja nyt oli pakko saada.

Meidänkin koneemme sai jäänestosuihkun. Laskeutuessa oli sivutuulta ja kone heilui pitkään koko lähestymisen ajan. Mutisin, etten yhtään tykkää vuoristoradoista enkä halua tällaisia ilmakuoppia. Stressilelu tuli heti käyttöön. Poks poks.

Vastaanottokomitea kävi tarkastamassa laukun.