keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Mitä opin The Beatles Get Back -dokumentista

Äskettäin julkaistiin kolmioisainen dokumenttifilmi Beatlesien studiotyöskentelystä vuodelta 1969. Jäljelle jää noin 7 tuntia katsottavaa materiaalia, joka on leikattu kasaan alkuperäisistä 60 tunnista. Dokumentti ilmestyi Disney+ -striimauspalvelussa, joten mieheni otti paketin kuukaudeksi, jotta voimme nähdä sen. 

The Beatles: Get Back -dokumentin aikana syntyy ja harjoitellaan kappaleita, jotka lopulta julkaistiin albumeilla Let It Be ja Abbey Road. Dokumenttiin kuuluu myös kuuluisa yllätyskonsertti studion katolla Lontoossa ja poliisin väliintulo, koska metelöintiin ja katurauhan rikkomiseen ei ole haettu lupia. 


Estetiikkavaroitus: tässä filmissä Paul McCartneyllä on koko ajan musta parta. (Artikkelin kuvituskuvat ovat Sinisen albumin CD-version lehtisestä ja hollantilaisesta musiikkikirjasta, niissä Paulilla ei näy partaa.) Itse en ole mikään megafani, joka tietää kaiken, vaan ihan perus popmusiikista kiinnostunut. En ole edes tietoinen jokaisesta Beatlesien kirjoittamasta kappaleesta. Yritän kuitenkin saada faktat pysymään kasassa tässä jutussa.



Hollantilainen tv-huumorishow mainitsi sivulauseessa vertauksena johonkin muuhun asiaan, että ”samoin kuin kehuttu Beatles-dokumentti, joka on todellisuudessa hirvittävän tylsä”. Eikä ole! Ovatko normaalin ihmisen odotukset tällaisia? Että koko ajan pitäisi olla joku suursensaatio, hollywoodfilmi, action ja ilotulitukset päällä joka produktiossa? Minusta se on hirvittävän mielenkiintoinen dokumentti, ja symppiskin vielä.


Jos joku sanoo mielipiteen, joka ei ole minulle totta ollenkaan, silloin minusta irtoaa vastalauseen argumenttien tulva, jolla perustelen, miksi asia on todellisuudessa aivan toisin. Jos kukaan ei sano mitään hölmöä, en ehkä koskaan tule analysoineeksi, miksi pidän vaikkapa tästäkin dokumentista. Tässä siis argumentit, miksi se on mielestäni hyvä:


1. En ole paljon nähnyt materiaalia Beatleseistä siviilissä. Nyt saa käsityksen persoonista, luonteista. En todellakaan tiennyt, että John Lennon oli sellainen näyttelijä, hassuttelija, absurdisti. Hän ottaa jatkuvasti rooleja päälle, siteeraa leffoja, puhuu teeskennellyllä äänellä, matkii kuuluisuuksien puhetapoja ja esittää Martin Lutheri Kingin I have a dream -puhetta, tai heittää falsettina typeriä huomautuksia. Kameralle hän vetää showta, pitää täysin sekopäisiä puheita. 


John on edellisvuonna osallistunut Rolling Stonesin järjestämään Rock and Roll Circus -tv-konserttiin, ja uudessa studiossa hän heittää joka väliin kuin olisi konsertin alkujuontaja, että ”saanko esitellä teille illan isäntänne, the Rolling Stones!” Aivan joka oton alussa, kunnes muut huudahtavat, että ”lopeta jo toi vitsi” tai ”onks pakko joka kerta”. Tai Beatles-nimen sijaan: ”Here are the Bottles!”


Vetävät vanhoja Beatles-hittejään ihme humppaversiona ironisena, tai hitaan tunnelmakappaleen nopeutettuna. Muistelevat Intian-matkaansa ja Hampurin klubeja uransa alkuhetkiltä, puhuvat saksaa.



2. On mielenkiintoista nähdä, kuinka ja että Beatlesit kommentoivat muita bändejä ja musiikin kenttää. ”Näitsä Eric Claptonin kitaransoiton, se vetää tosta tollee nopeasti tilulii, mä en kyllä osais”. Lopulta he haluavat korvata hetkeksi irtisanoutuneen George Harrisonin Eric Claptonilla, mitä ei sentään tapahdu, vaikka yhteistyötä onkin ennen ollut oikeasti. Paul: ”Canned Heat on tosi hyvä! Ne laulaa aina ihan eleettömästi tällee näin: (laulaa Canned Heatin kappaletta).” Monta vanhaa 50-luvun rokki- tai kantrikappaletta soitetaan huvikseen. Paul matkii Elviksen laulutapaa harjoittelujameissa.


Myöhemmin uuteen studioon haetaan soul-muusikko Billy Preston soittamaan sähköpianoa. Billy on vanha tuttu Hampurista ja mielellään sitoutuu Let It Be -albumin äänityksiin improvisoimaan pianolla täydennystä eri kappaleisiin päiväkaudet. Billyllä on mukavaa, Billy nauraa Beatlesien huonoille vitseille. Billy nimetään ”viidenneksi Beatlesiksi”.


3. Sitten on tosi mielenkiintoista nähdä, kuinka maailmankuulut kappaleet syntyvät siinä katsojan silmien edessä. Kokeillaan erilaisia yhdistelmiä, rytmejä, tästäkö tämä kertosäe alkaa, tuohon tarvitaan joku rumpufylli väliin. Paul aloittelee pianolla Let It Betä. Get Backiä tapaillaan kohdalleen. George tulee ja sanoo kirjoittaneensa tällaisen biisiehdotuksen illalla. George sanoo nähneensä telkkarissa leffan, jossa vanhan ajan tanssisali tanssi valssia ja siitä hän keksi valssipätkän ”I me mine”, josta sitten kehitellään biisi. 


Sanoja etsitään, kirjataan nopeasti paperille käsialalla, jota ei osata enää lukea jälkeenpäin, ”mitä tossa lukee?” Get Backin sanoja etsitään ja vaihdetaan monta kertaa. Inspiraatio kappaleeseen tulee Britannian maahanmuuttopolitiikan ajankohtaisista myrskyistä ja muukalaisvastaisista mielenosoituksista, ja ensimmäisissä sanakokeiluissa mainitaan pakistanilaiset maahanmuuttajat, joita mielenosoittajat käskevät painumaan takaisin.


Sävellyksiä ja sanoja hioessa John on kitaroineen isossa osassa. John laulaa yhtä paljon osuuksia kuin Paul. Osa biiseistä taas tulee suoraan Georgelta ja niitä kehitetään yhdessä. Georgella on ainakin omiin biiseihinsä tietysti selvä kuva ja vaatimukset, miten tämä toteutetaan yhdessä. Mutta myös tiettyjä basso-kitara-visioita muihinkin biiseihin, joilla hän haluaa muokata saundia tiettyyn suuntaan. Ehdotuksista keskustellaan ja niitä kokeillaan.



4. Mediamaisema ajankuvana sekä reflektio Beatleseistä kertoviin lehtiartikkeleihin. He puhuvat läpi illan tv-ohjelmaa, ”näitsä sen ku BBC sano, ja sitten tuli joku helvetin tylsä dokumentti, mutta se scifileffa oli ihan härö, joo niin oli”. He seuraavat lehdistöä ja joku juorureportteri kertoo heistä negatiivisia asioita joka päivä, kuinka George olisi lyönyt toimittajaa kadulla ja kuinka yhtyeellä olisi juuri nyt sellaiset riidat, että he olisivat läimineet toisiaan muka. Keksittyjä skandaalijuttuja. Studiossa Paul lukee koko rienaavan jutun Beatlesien romahduksesta hassulla äänellä, typerää toimittajaa matkien, kaikessa rauhassa ääneen ja samalla muut jammailevat jotain päälle soittimilla.


5. Vitsit. Kun ei ole vielä sanoja kappaleisiin, he laittavat niihin vaikka nyrkkeilijöiden tai näyttelijöiden nimiä. Tai tapailevat tavuilla, tsum tsum bom bom. Tai laulavat kukkakaalista kun John ei vielä tiedä, miten menee ”Something in the way she moves... attracts me like a cauliflower”. 


Pitkän päivän iltana he ottavat lasin viiniä ja harjottelevat Let It Betä. Siihen korvataan Mother Maryn sijaan eri hahmoja, jotka ilmestyisivät. Kunnes Paul ottaa huikan juomaa lasistaan ja tokaisee: ”When I find myself in times of trouble, Bloody Mary comes to me.” Ja jatkaa tyynenä soittamista. 


Viimeisessä osassa on Ringon kaapeli väärässä liitännässä ja studioteknikko tulee järjestelemään, kun harjoittelevat kappaletta ”The Long and Winding Road.” Joku toteaa, John ehkä: ”The wrong and winding cord” -  väärä ja kiemurteleva piuha.



6. En myöskään tiennyt, että Liverpoolin murre. John ennen kaikkea, mutta myös Paul, puhuvat jutellessan niin, että höristän korviani, että mitäh. Johnilla on meinaan pitkissä sanoissa jopa sellainen laulava aksentti kuin skottimurretta puhuvilla. Että joku irrelevantti sanan tai lauseen keskellä oleva tavu nostetaankin melodiassa ylemmäksi. Sellaista ei Lontoossa kuule. Sen saundin kautta iski tajuntaan, kuinka pohjoisessa Liverpool on. Hehän todellakin puhuvat jotain pohjoismurretta.


7. Sitten opin, että on edes olemassa Beatlesien kappale ”Two of us”. Se on mainio pikku laulelma, kiva ja nätti. Siinä toistetaan ”we’re on our way home”. Aivan mahtavan hauskaa on, kun Paul ja John soittelevat sitä harjoituksena ja vaihtavat kertosäettä eri murteisiin. Hassu jamaikalainen ääntämys, sitten sivistynyttä korkeakouluenglantia ”ön öya wei höym”, ja lopuksi skottimurretta, rullaava r-kirjain ja vääntyneet vokaalit ”on ooRR wee heim” tms. Ihan mahtavaa.



Muiden luonteet? Paul on vähän kuin yhdistävä pomo, hänellä on struktuuria ja visiota, miten tästä saadaan kokonaisuus ja millainen show olisi kiva ja ”pitäiskö nyt harjoitella oikeasti hetki”. Pyytää Johnia keskittymään, jos hän latelee vain nonsenseä. Paul harkitsee ja selittää selkeästi, että ”musta tämän pitäisi kuulostaa tältä näin... ja jos sitten sä George soittaisit kitaraa tässä rytmissä...” Paul laulaa yllättävän korkealta monen kappaleen ja hänen puheäänensäkin on yllättävän korkea.


George on rauhallinen ja määrätietoinen, haluaa omankin äänensä kuuluviin. Hänellä on omat visionsa ja joskus ne ovat ristiriidassa Paulin visioiden kanssa, mistä syntyy kärhämää: kuka täällä määrää. Riidan jälkeen bändi kuitenkin taas hioutuu yhteen ja Georgen ehdotukset otetaan vakavasti.


Eniten hiljaa taustalla on Ringo Starr, hän katsoo ihme roikkusilmillään ja tarkkailee, eikä hänellä ole tarvetta sanoa mitään. Mutta mitä vain muut sekoilevat, Ringo huomaa signaalit, liittyy kappaleen yritykseen ja antaa rummuilla välttämättömän osuutensa, josta biisi rakentuu. Kuuntelee tarkkaan ja reagoi. Välillä rummutuksetkin hiotaan tietoisesti yhdessä, ”jos sä laittaisit tohon väliin lautaset tsing, tai käännä toi rytmi just toisin päin”. Ja sitten yllättäen Ringo säveltääkin pianon ääressä ja tuo oman kappaleensa valmisteltavaksi. Georgen kanssa tankkaavat sitä pianolla oikeaan melodiaan.



Tässä vaiheessa Ringo ja George ovat aika samannäkösiä. Ihan sama pitkä kampaus, pitkä naama, tummat kulmakarvat, viikset. Helppo sekoittaa toisiinsa. Opin tunnistamaan Ringon kokonaisuudessaan alaspäin roikkuvasta linjasta: silmät roikkuvat surullisessa linjassa samalla lailla kuin viikset roikkuvat yhtä alaspäin kaaressa. Georgen varmistaakseen pitää katsoa leukaperiä, niissä on pystylihaksia ja -juonteita poskissa ja alaleuassa. Sellasia ei Ringolla ole, siellä näkyy vain runsaat pulisongit.


Vaatteet ovat hienot sekä Ringolla että Georgella, on violettia röyhelökauluspaitaa, vaaleanpunaista, kirjavaa kukkaa ja varsinkin pitkävartiset sisätossut, joissa on nahkapohja. Sellaiset tosi kirjavat töpökkäät. Erittäin hippi.



Soinnut ovat Beatleseillä täysin hallussa. Olen katsonut videota, jossa kerrotaan, että alun perin he eivät tienneet mitään musiikin teoriasta eivätkä todellakaan osaa kirjottaa eivätkä lukea nuotteja, mutta että vuosien myötä he oppivat lisää rytmeistä ja soinnuista. Tässä vaiheessa he ovat soinnuissa amattilaisia. George, John ja Paul kommunikoivat sointujen nimillä kitaroiden kanssa, että ”tää menis tästä tonne F, sitten A, mutta eiks sen pitänyt alkaa D:stä.” George pianon ääressä kysyy ammattimaiselta pianistilta Billyltä, ”mikä sointu tässä on kyseessä, jos mä yhdistän E:n tähän päälle...” ”Piano on aika monimutkainen ja niin erilainen kuin kitara, mutta en mä tätä voi kitaralla säveltää, piano on niin paljon joustavampi.” 


Ylipäätään on niin symppistä, kun he hymyilevät ja nauravat ja vitsailevat, silloin kun riidat on selvitetty ja heillä on vain kivaa keskenään.

Vaikka bändi toimii ja säveltää tässä vieläkin hyvin yhdessä, kattoesiintyminen jää Beatlesien viimeiseksi yhteiseksi keikaksi. Sitten on soolourien vuoro.


Jos kiinnostaa englanniksi lukea lisää, tässä NME-lehden jutussa (linkki tässä) kerrotaan yksityiskohtia dokumentissa soitetuista kappaleista ja tilanteista, vitseistäkin (ihan ilmaiseksi, mitä dokumentti ei ole).


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti