maanantai 16. elokuuta 2021

Ja sitten lähdin kanervikkoon


Nyt on olleet astrologisesti merkitykselliset ajat, leijonan portti ja Sirius tulee. Leijonan rohkeus ja itsetunto nousee ja on vuoden parasta aikaa jättää vanhaa nysväystä taakseen, uudistua ja olla valmis tulevaisuuden tekoihin ja valintoihin. Puhdistumista ainakin on tehty spontaanisti jo pelkästään asunnon suurraivauksen muodossa. Ja muutenkin ollut uudistuva olo.


Kirjaprojekti nousee ilona, pulppuaa pinnalle. Haluan saattaa seuraavan teoksen esiin ja valmistaa. Sallin itselleni fiilistellä otsikkovaihtoehtoja ja hioa takakansitekstiä. Tekee mieli tehdä kansitaidetta, jotta siihen tulee hyvä kuva. Testailen, saanko hyvät tähtitaivaat maalattua digitaalisesti vai sittenkin perinteisesti.


Kuu piirustusohjelmalla.


En tiedä, miksi minulla on välillä sellainen raivopäinen energia, että vaadin itselleni ehdotonta vapautta. Vain vapautta. Vapautta valita, milloin teen mitäkin. Lähteä sisäisestä motivaatiosta käsin, en aikataulusta ja ulkopuolisesta käskystä. Ehdottoman vapauden konseptissa työelämä ketuttaa aina jo pelkällä olemassaolollaan ja raameillaan. 


Tähän liittyy myös mielenrauha. Vain vapaudessa saavutan mielenrauhan tai voin edes tavoitella sitä.


Kuinka levottomia muiden ajatukset ovat? Kun jostain uudesta sarjasta tai leffasta sanottiin taas, että ”sillä autistilla on niin rikas sisäinen maailma ja sen ajatukset laukkaavat mieletöntä tahtia asiasta toiseen.” Niin sehän on ihan normaalia minulla. Millä minä sen vertaan, paljonko ne muilla laukkaavat? Kuinka paljon vähemmän kuin minulla?


Pitkä kuuma kesä -leffan se huuto: ”Levotooon!” Just se.


Minulla on sellaisia päiviä, että ne ajatukset pyrkivät lauseina ulos. Että minulla on fyysisesti vaikeaa, jos en pääse näppäilemään niitä ulos. Kirjoittaminen on minulla ihan oikea helpotuskeino sisäiseen stressiin. Hollanniksi sellainen jonkun oloa helpottava harrastus tai toiminta on ”uitlaatklep”. Mikä se on käännettynä, jonkinlainen venttiili, josta pääsee höyryä ulos. 


Kun luon kokonaisia skenarioita ja suunnitelmia ja ideoita ja ratkaisuja ja analysoin ja huomaan uusia ongelmia heti, vaikkapa ensimmäisten 5 minuutin aikana siitä kun olen noussut ylös ja vasta päässyt pesemään hampaita. Niin onko se normaalia? Täys pöhinä päällä.


”Älä stressaa turhasta. Älä ärsyynny pikku yksityiskohdista”, sanoo mies. Olisipa se niin helppoa - jos se on luonteeni ja aivojeni rakenne.



Karsea aamu. Heräsin ja olin järkyttynyt unistani. Miksi näen niin ahdistavia asioita, keksin ihan perverssejä nöyryyttäviä kauheuksia, joita ei elävä ihminen tähän mennessä ole keksinyt vaikka ihmiskunta onkin niin paha kuin on? Mistä alitajunnastani nousee tällaista ja miksi se näytetään minulle? Pitäisikö minun mennä hoitoon? 


Minua masensi painajaiseni jo melkein kyyneliin saakka, sitten avasin kaihtimet ja ensimmäinen mitä näen on että mustarastaan poikanen makaa kuolleena pihassa. Varmaan lentänyt ikkunaa päin. Sitä sitten vaikersin. Voi ei, voi ei, ja miksi meillä. Juuri ollaan ilolla seurattu sen kasvua ja annettu linnuille rauha olla pihassa ja kaikki tuki. Niin miksi sen pitää kokea onnettomuus just meillä. Oliko se ainoa poikanen ja siihen loppui kaikki sen perheen ilo? Se oli jo melkein aikuinen. Melkein onnistunut tehtävä. Miksi sen tuohon piti kuolla.


Otin lapion ja kaivoin sille haudan. Ei tämän päivän pitänyt noin alkaa. 



Tuntui siltä että haluan pois, johonkin luontoon. Jossain veden äärellä kun saisi istua. Keksin Reindersmeerin. Söin banaanin ja valmistauduin lähtemään retkelle. 


Ajoin sinne ja mietin, että halusin a) luontoon ja b) liikkumaan joko pyörällä tai jalan, mutta päädyinpä taas tällaiseen epäekologiseen ratkaisuun kuin ajaa autolla sinne, missä haluan mennä kävelylle. Huomasin kohdan, jossa aiemmin pyöräretkellä päädyimme maantielle ja muistin, kuinka pitkä matka se jo oli. Jos pyörällä olisin mennyt Reindersmeerille, niin olisin siellä matkalla edelleen. Ei vaan voi niin monta kilsaa.




Parkkipaikka oli tupaten täynnä. No niin, olisihan sen voinut arvata, täällä on lomasesonki. Metsä täynnä saksalaisia myöskin, kuten siellä aina. Josko täältä rauhallista paikkaa löytyykään. Yritin silti olla tyynenä ja ylitin salmen saksalaisen isoisän kanssa lautan vaijeria vetäen. Ja hyväksyin kaikki eväitä syövät seurueet ja pikkulapset, jotka olivat kivasti retkellä isovanhempien kanssa ja tarkkailivat sudenkorentoja. 


Kun pääsin lauttapaikoilta, kaiken pulinan välissä tulikin hiljaisia hetkiä. Lahdelman rannalla kuului vain se, kun joku sorsalintu kylpi vastarannalla rantavettä siivillä läpsytellen ja heinäsirkat sirittivät. Kanerva kukki violettina mättäillä.


Alkoi muistuttaa jotain Saharan vaellusta, kun siellä pehmeässä hienossa hiekassa tarpoi 26 asteessa. Onneksi oli aurinkorasvaa naamassa ja mukana huivi, että voin peittää niskaa.





Tämä on pohjavesialuetta ja kansallispuisto, ja järvessä ei saa uida, jotta paikan puhtaus säilyy, mutta kaikki kyllä kahlaavat sekä uittavat koiriaan siellä. Menin pusikoiden välistä hiekkapohjalle ja oli ihanaa. Kaksi joutsenta oli siinä lähistöllä.




Aina toinen katsoi ylös ja toinen näytti vain pebaa.


Jalat kuivattaakseni kävelin jonkun matkaa paljain jaloin tietä pitkin ja olihan sekin kesäinen experience. Hiekkaa ja soraa.




Vihdoin lähestyin metsää ja varjoa. Nälkäkin alkoi tulla ja jano nyt ainakin. Olin vetänyt kaikki ne kilsat ja tunnit pelkällä banaanilla ja kotona juodulla vedellä. Joten onneksi pääsin luontokeskuksen kahvilaan.


Ravintolassa ja terassilla oli useita saattueita, joissa oli eri kokoisia koiria. Aina kun tuli uusi koiratalous, tapahtui nuuskimista ja vähän haukkumistakin. Terassi oli täynnä, mutta istuin ovensuussa sisällä, ja salissa oli mielenkiintoiset pilvilajeja esittelevät lamput.


Söin sekä tonnikalasalaattileivän että marenkikakkua, tosin epäilin, etten ehkä heti jaksa illallista sitten kun mies tulee töistä. Tilaaminen toimi kätevästi sovelluksella.



Kätevä tilaussovellus. Maksu poistuessa kassan kautta.

Mm, kakkulista.



Kuljin sillan yli ja ihmettelin, miten entisessä sulunvartijan betonitornissa oli liikettä. Sitten näkyi, että siinä toimii nykyään jäätelöbaari.



Jäätelötorni.


Vastaan tuli vielä yksi pariskunnan koira, joka näytti uteliaalta, vähän kurotti suuntaani. Ohitin heidät reippaasti enkä tajunnutkaan, kun tunsin kädessäni yhtäkkiä märän kuonon ja lipaisun: koira salaa nuolaisi ohimennessään. Nauratti.


Vettä oli tarjolla kaiken kokoisille koirille.


Vastaan tuli myös lapsiperhe, ja pikkutyttö tuijotti violettia tukkaani niin, että oli kompastua männyn juureen.


Pyöräilevä saksalaispariskunta parkkipaikalla, lähes kahvilaterassin vieressä: ”Ei täällä mitää kahvilaa oo.” ”No onhan täällä.” ”Ei toi kyllä oo mikään kahvila, mikä toi on.” ”Tuolla on jotain (jäätelöbaarin suunnassa), mennään sinne.” Se veden ylittävä ruohokattoinen siltarakennus ei tosiaan näytäkään ulos kahvilalta. Ikkunat on pimennetty ja se on futuristinen.


Tuo kaukainen siiveke sisältää bistron ja terassin.


Tulos: Pääsin tuulettumaan. Olin tyytyväinen retkeen ja siihen, että sain liikuntaa. Ja vapauden tunteeseen, että voin hetkessä keksiä lähteä ja sitten vaan lähden. Eikä se ruuhka niin kauheaa ollut, minulle teki myös hyvää olla lomailevien hyväntuulisten ihmisten välissä.


Kehuin lounastani miehelle niin, että menimme sinne heti tilaisuuden tullen takaisin syömään illallista parin päivän päästä. Saimme parhaan paikan terassilta veden yltä. Oli taas hyvää ruokaa ja kakkukahvit perään.


Metsässä meille lauloi peukaloinen suht hysteerisenä oksalla lakkaamatta, ihan näkyvissä, ei pelännyt.



Törkeän makea marenkikakku.

Pieni suo polun varrella.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti