Kissakahvila Groningenissa

Minulla on vielä kissareportaasin kuvat odottamassa! Kävimme syyskuun lopussa Groningenin kaupungissa, jutun voit lukea tästä linkistä. Vierailuun kuului myös paikallinen kissakahvila nimeltään ”Op z’n kop” (tarkoittaa ”päällään”, ”ylösalaisin”). Tässä kaikki parhaat kissaotokset sieltä.

Kissakahvila Op z'n kop.

Kissakahvila oli kiva, kissat olivat tosi rauhallisia tyyppejä. Kissoja asui kahvilassa 7 kappaletta sillä hetkellä. Useimmitenhan kaikkialla suurin osa kissoista vetää sikeitä, mutta kyllä näitä kulki myöskin aina pari pitkin poikin ja tuli tutustumaan.

Kahvilan kissat ovat löytöeläintalosta adoptoituja, jotka ovat joutuneet eri syistä jättämään edellisen kotinsa. Pari niistä on pelastettu kadulta. Hyvin ovat löytäneet paikkansa kahvilassa ja tuntuvat elävän siellä harmonisen tyytyväisenä. Nukkumapesiä ja korkeita paikkoja on tarpeeksi, jotta tuntevat olonsa kotoisaksi.

Puck vetää sikeitä hyllylaatikossa.

Dotje ojentaa koipea.

Lientje pötköttää.

Tämä Benny on kuuro ja sillä on enää 3 jalkaa jäljellä. Pärjää kuitenkin oikein hyvin.

Thomas O'Malley kerällä.

Pitääks herätä?

Määyh!

Varsinkin iso pitkäkarvainen Maine Coon - maailman suurin kissarotu, 7-kiloinen tämäkin - oli kanssamme pitkään. Bowie makasi tuolilla ja sitä sai aina silittää. Välillä se torkahteli ja sitten taas katseli, ja aina kelpasi silitys. 

Ja taas ramasee...

Tää on hyvä tuoli, ota sä ihminen vaan jakkara...

Silitä vaan.

Valko-oranssi Thomas O’Malley meni yhä uudestaan tietokoneen päälle kassapöydälle istumaan ja henkilökunta sanoi: ”Voi ei, toi istui taas läppärin päällä ja se jumittui, pitää käynnistää uudestaan.” Ja 5 minuutin päästä sama tyyppi hyppäsi siihen taas.

Osaan mä istua tavallisellakin pöydällä.

Tilasimme pikku välipaloja ja jännittäviä juomia. Välillä Bowien piti tarkistaa pöydällä, olisiko jotain herkullisia nuoltavaa jäljellä. Skonssien mukana tullut clotted cream -kulho kiinnosti kovasti.

Onko tämä kissalimu?

Saisko tarjoilua?

Välillä pieni leikkitappelu.

Koipi ilmaan!

Tunnelma oli täällä suuren opiskelijakaupungin kissakahvilassa rauhallinen ja kiireetön. Hyvin miellyttävä kissakahvila. 

Luksemburgia, musiikin teoriaa, Kalevauvaa ja schwyzerdütschiä

Kun töistä lähtiessä huikkaan saksalaisille ”heippa”, kelaan mielessäni, kuinka monta variaatiota tuokin ”Tschüss” tuntee. Voi myös sanoa leikillisesti ”Tschüssi”. Tai on olemassa myös variantti ”Tschö”. Joskus siitä tehdään oikein rimmaava runo ja sanotaan: ”Tschö mit ö!” eli ”Tschö ö:llä”, mikä se tosiasiassa onkin, ei käy kiistäminen. 

Sitten tunnetaan myös puolaiselta nimeltä kuulostava ”Tschüssikowski”. Kuka sanoo, ettei saksalaisilla ole huumorintajua?

 

Aika mahtava on myös pomoni välillä tokaisema hämmästystä tai jonkin asian päivittelyä ilmaiseva historiallinen sanonta ”Himmel, Arsch und zugenäht”. Suoraan käännettynä ”Taivas, perse ja kiinni ommeltu”. Tätä tavallisempi on netin mukaan virallisesti ”Himmel, Arsch und Zwirn” eli ”taivas, perse ja ompelulanka”. Suomen kieli, pistä paremmaksi. 

Selvitysten mukaan tässä on yhdistetty kirouksen tapaan paljon voimakkaita sanoja, taivas uskonnollisena käsitteenä, takapuoli taas on ollut taikavoimainen vanhassa maailmassa kuten Suomessakin tunnettu ”pyllytys” eli takapuolen näyttämisellä aikaansaatu suojelu vaikkapa karhuja vastaan (oikeasti, tästä on kansatieteellisiä artikkeleita), ja sitten vielä vahvalla langalla ompelu, eli kolme voimakasta ilmaisua yhdessä.

Musiikin maailma. Mikä se oli se riipaiseva valssi, jonka Nirvana esitti MTV Unplugged-konsertissa? Se oli ”Where Did you Sleep Last Night”. Se oli riipaiseva. Ja se oli valssi. Se on näköjään yli satavuotias amerikkalainen perinnesävelmä, blues-artistien blues-kontekstissa esittämä jopa. Voiko blues olla valssi? Tai no eihän se ole valssi, ellei sitä tanssita valssina. Mutta 3/4-tahtinen kuitenkin.

Jotkut kappaleet muistuttavat toisiaan. Abban yhden uuden kappaleen alku kuulostaa siltä kuin Sinéad O’Connorin ”Three Babies”. Siis no instrumentaaliset 4 hidasta nuottia siitä. Hollantilaisen vanhan rock-yhtyeen Golden Earringin ”Another 45 Miles” -kappaleen lauluosuus alkaa samalla laulumelodialla, joka on Kansasin ”Dust in the Windin” alussa. Luulen aina, että sieltä tulee ”Dust in the Wind”, kun alkaa Golden Earring soittaa tuota. Aina kun alkaa Princen ”Party Like It’s 1999”, se kuulostaa siltä kuin se olisi The Banglesin ”Manic Monday”. Vocalsien alkukohta molemmista, kun naiset alkavat laulaa. No kato, se on sentään myöskin Princen säveltämä, joten sama tyyppi siinä vain toistaa itseään.

Hollannin marraskuu. Pyöräilen edelleen. Aurinko paistaa. En laittanut käsineitäkään.

Hollannin marraskuu. 9 astetta. Koululaispojat marketin pihalla hihkuvat: ”Mennää ostaan jäätelöt!” -”Joo! Ostetaan jätskit!”

Äijät puhalsivat lehtiä meidän kadullamme. Katson ikkunasta ja sen edestä poikittain löntystelee työhaalarinen oranssiliivinen äijä tupakkaa sauhutellen.

Raivasin pihan lounastauolla. Talveksi herkemmät esineet sisään, jotka eivät kestä pakkasia. Niinku joo, pelakuu kukkii edelleen. Vaihdettiin sinitiaisille uusi pönttö, kun vanha alkoi hajota osiin.

Minulla oli sellainen ruokaidea, että ”mies hei, mikset tekisi taas sun kuuluisaa chili con carnea?” Ehdotus laitettiin listalle. Paras ruokaidea on sellainen, jonka kokkaa joku muu.

Ei hullut, nyt Hollannin hallitus yrittää hillitä koronahuippua laittamalla 3 viikon ajaksi kaupat ja ravintolat klo 19 kiinni. Eli ei saa enää syödä illallista ravintolassa. Ruokakaupat kyllä pysyvät auki, sehän se olisikin. Mutta mitä tämäkin auttaa, ettei saa käydä kemikaliossa ostamassa shampoota klo 19 jälkeen. Minua tosin lohduttaa se, että ainakin meillä ne kemikaliot ja muut menevät muutenkin kiinni klo 18, paitsi ehkä perjantaisin. 

Jaa, nyt se onkin muutettu. Muut kaupat menevät kiinni klo 18, ja ravintolat ja ruokakaupat klo 20. Pystyy siis syömään ravintolassa, jos aloittaa suht ajoissa. Mutta mitä pahaa nuo supermarketit ovat niinku tehneet klo 20 jälkeen? Sehän vain aiheuttaa lisää ruuhkaa, kun sinne ei taaskaan saa mennä rauhassa iltamyöhään. Kerro minulle, mikä yksikään tartunta on koskaan tullut puolityhjästä supermarketista klo 21? Ihan kuin SE olisi se ongelma? 

Se, että nyt ihmisten täytyy kiirehtiä kauppaan ja tunkea kaikkien sinne yhtaikaa ennen varhennettua sulkemisaikaa. Sehän vain lisää kontakteja ja ihmisiä per neliömetri. Tätä ei kukaan pysty loogisesti perustelemaan millään tavalla, ei millään. Epätoivo ja absurditeetti, ei näissä päätöksissä ole mitään järkeä enää. Ei tämä tule auttamaan yhtään mitään.

Ravintoloita on suljettu ja kuritettu koko kriisin ajan täysin suhteettomasti ja nytkin sitten taas. Tartunnat leviävät 10-14 vuotiaissa eniten ja mitä tekee hallitus: koulut pidetään auki mutta ravintolat suljetaan. Tartunnat leviävät perheiden kesken ja tuttavien vierailuilla kotona, ja mitä tekee hallitus: ravintolat kiinni. Ei mitään järkeä. Ja huom, ne ravintolatkin ovat toimineet koronapassilla.

Löysin taas parhaita Youtube-videoita. Joissa esim. puhutaan letzebuergia (luksemburgia) vihdoin ja sitä yrittää tunnistaa itävaltalainen, saksalainen ja sveitsiläinen. Joka puhuu schwyzerdütschiä. Kaksi kiinnostavaa kielivarianttia kerralla. Mahtavaa, germanistin paratiisi. (Linkki tässä.) Toisessa videossa hollantilainen ja belgialainen, jotka eivät ole koskaan lukeneet saksaa, yrittävät ymmärtää saksalaista. Tai saksalaisia lauseita esitellään tunnistettaviksi norjalaiselle, ruotsalaiselle ja hollantilaiselle.

Toiset parhaat Youtube-videot olivat koko sarja taas uusia Kalevauvan kappaleita. Sillä bändillä siis laulun sanat ovat aina yhdistelmä kommentteja suorana sitaattina kansan suusta Vauva-lehden keskustelupalstalta. 

He tekevät myös paikkakunta-sarjaa keskusteluista, joissa arvioidaan aina jotakin kaupunkia. Kalevauvan ”Kouvola” on ihan paras biisi, siinä on sävellyksellisesti jopa sellainen Ultra Bra -ote torvineen. Uhkaava marssimainen intro, runsaasti kuvia kaupungista, hieno video ja paljon sanomaa. Ihana. Linkki tässä. 

Muita hyviä Youtube-videoita on musiikin teoria. Nyt löysin yhden (kanava David Bennett Piano), joka selittää minulle kaiken ja esittelee popmusiikista ne kappaleet, jotka ovat 5/4 tahdissa taikka 7/8. Vaikka nuorimies on klassisesta musiikista kaiken tietävä musiikkitieteilijä, hän esittelee intervallit tällaisin esimerkein kuin ”Rage against the machine”, ”Red hot chili peppers” ja ”Radiohead”.

Sitten hän rupesi latelemaan esimerkkejä, mitkä kaikki pop- ja rock-kappaleet ovat lainanneet jotain klassisen säveltäjän teosta ja huh huh. No vähän ovat lainanneet ja varioineet joo. Jos musiikin teoria ja popmusiikin taustat kiinnostavat hieman musiikkinörttimäisesti, tämä on kiehtova video. Linkki tässä. 

Välillä pitää sisustaa ergonomisessa asennossa.

Kirjan julkkarit Amsterdamissa

Julkkarit! Julkkarit pidetty, aargh! Harvoin mikään on ollut niin jännittävä asia nähdä edessään viikkokaudet ja tietää, että on ihan omissa käsissä tehdä siitä hyvä tilaisuus ja valmistautua. Yleisön edessä ja perkele. Se oli minulle vuosisadan juttu ja suurin tapaus. Yritin pitää jännityksen ja stressin kurissa etukäteen ja se OLI aivan uskomaton saavutus, että nukuin ihan hyvin jopa yön sitä ennen. 

Mutta siellä sitten oli ihan tarpeeksi jännää.

Jotenkin oli sellainen tunto, että pidin kuitenkin etukäteen itseni koossa, että tässä mennään nyt, ja pystyn valmistautumaan hyvin. Mitä huolellisemmin valmistaudun, sitä helpompi on siellä toimia. Niinku järjellä ja nyt vaan astellaan tämä tie, jonka kerta aloitin. 

Silti sellaisella kauhulla odotin sitä esiintymistä ja keskipisteenä olemista, että oli pakko turvautua psykologiseen kikkaan. Annoin itselleni luvan ajatella onnellisena hetkenä sitä vapautusta, kun se on lopulta pidetty. Että se tunti, se päivä, tulee jolloin voin sanoa, että ”noni, se on tehty, se on ohi!” Että tehtäväni on vain selvitä hengissä siihen asti, ja se hetki tulee kyllä. Se tilaisuus pidetään ja ei siinä mene kuin ehkä tunti siinä pahimmassa esiintymistilanteessa, ja sen jälkeen on kaikki hyvin ja sitten saan rentoutua vaikka kymmenen vuotta, koska mitään niin pelottavaa ei ole enää tulossa.

Mieheni videoi, kiitos siitä, ja filmikuvassa näkyy, että aloitan aika jännittyneenä. Mutta loppua kohden vapaudun. Ilahdutti tosi kovasti, kun ihmiset nauroivat ääneenlukupätkilleni, joihin olin valikoinut vitsikohtia.

Pitihän siellä ensin kohdata myöskin suomalaiset järjestelyapuni, joiden kanssa olin lähinnä viestitellyt digitaalisesti. Näin vasta Jarin ekaa kertaa elämässäni livenä ja Maaritin toista kertaa. Se lohdutti myös etukäteen aivan sataprosenttisesti, että minulla on tukijoukko. Että me tehdään tämä yhdessä. Jari oli ihan korvaamaton gastheerinä, piti pikku aloituspuheen, aloitti aplodit, tarjoili juomat. Maarit, niin ihanaa olla haastateltavana mitään pelkäämättä tuttavallisessa seurassa.

Yleisö oli pikkuryhmä, kuten oletettua, mutta sopiva. Uskomatonta, kuinka sain somen ja virtuaalimaailman kautta haalittua järjestelyt kokoon. Nykyaikaa. Löysin Hollannin suomalaiset, löysin tukiverkon, löysin ryhmät joille mainostaa, löysin suomalaisvetoisen hotellin, jonne meilata. Joten jos joku ahdistuneena moittii somea, minä en ole se. Löydän sieltä uusia kavereita, joiden kanssa on hauska jutskata.

Hotel des Arts toimii historiallisessa talossa kanavan varrella osoitteessa Rokin 154-156. Erittäin keskeinen paikka Amsterdamin-turistille.

Erittäin keskeinen paikka.

Katua hotellin edessä.

Hotelli osti itselleenkin kirjan suomalaiselle henkilökunnalle ja otti myyntiin joulushoppiinsa loput Hollanti-kirjat. Siellä voisi nyt Hollannin suomalainen, joka käy hakemassa Fazeria ja pikkujoulupurtavaa, nappaista kirjan mukaansa samalla.

Hotel des Artsin joulukauppa

Vessasta löytyy muuten kassakaappi. Miesten vessasta. Salaa kävin ottamassa kuvan mieheni vihjeestä.

Voi kun oli kamalaa aloittaa se esitelmöinti. Terveiset peruskouluun, muistan kuinka olin kuolla kauhusta, pelkästään kuolla, kun meidän piti koulun kirjastossa ekaa kertaa elämässämme pitää esitelmä: valita joku artikkeli lasten tietosanakirjasta ja kertoa siitä edessä koko luokalle. Luokkakoko oli silloin noin 30 lasta. Tärisin kerta kaikkiaan paniikissa.

Mutta kyllä tämä siitä sitten lähti käyntiin. Edes vähäsen olen oppinut elämässä uskaltamaan vähäsen paremmin. Pidin aika vauhtia päällä, en sellaista rauhaa löytänyt että olisin puhunut sillee suomalaisen tosi hitaasti. Mutta se meni siinä papattaessa ja videostakin tuli ihan hyvä, puheen ymmärtää kyllä oikein hyvin. 

Ihana yleisö kyseli kaikkea ja oli oikeasti kiinnostunut. Belgialaisille naurettiin yhdessä ja sille, kun suomalainen kaipaa Suomen pullia. Ja hollantilaisten etunimianalyysille.

Tässä koko video katsottavana: https://www.youtube.com/watch?v=4UPqVmcy5BY

Amsterdamin ydinkeskustaan pääseminen oli jo suuri stressi, voi vee sentään Amsterdamin liikennettä. Ehkä ensi kerralla sittenkin junalla. (Junalippu meiltä maksaa enemmän kuin autolla ajo ja pysäköinti Amsterdamin keskustassa, sikäli hullua. Lisäksi junia perutaan ja peruttiin sinäkin päivänä, koska liikenteenohjaajista on pulaa eikä kaikkia vuoroja voida ajaa. En olisi uskaltanut mennä junalla, olisin voinut tulla tunteja liian myöhään tämän takia.) 

P-paikkaan, jonka olin varannut ja maksanut etukäteen, tuli erityisohjeet tietöiden takia. Käskettiin lähestymään yksisuuntaista katua tarkoituksella väärästä suunnasta, koska toinen suunta olisi poikki. Niitä ohjeita kun seurattiin, juuri sieltä suunnasta ei sitten päässytkään sinne kadulle, oli puomit edessä. Jotta päästiin takaisin yrittämään samaa risteystä eri suunnasta, jouduttiin tietyömaiden lomasta aivan pohjoiseen ja kiertämään rautatieaseman takaa uusien tietyömaiden ruuhkassa kilsoja ja kilsoja. Joka kadulla oli joko yksisuuntainen liikenne TAI tie katkaistu työmaan takia. Mistään suunnasta ei oikeasti päässyt enää lähellekään. Oli kiertoteiden kiertoteiden kiertoteitä. 40 minuuttia kierrettiin pitkin Amsterdamin keskustaa ennen kuin päästiin takaisin P-talon kadulle. Voi helevata sentään, ajattelin että onneksi tässä on sellainen stressipiikki jo päällä, että kohta ei ole kapasiteettia jäljellä stressata enää julkkareissa. P-paikka oli hyvä kunhan sen löysi, nettisivun napilla aukeni portti nenän edessä.

Olisi ollut kiva Amsterdam sightseeing jos olisin ehtinyt katsoa, mutta kun piti paniikissa tuijottaa Google mapsia ja keksiä, mistä risteyksestä voisi yrittää. Oli siltoja, kanavia, asuntolaivoja, pyöräilijöitä, Heineken experience, Rijksmuseum, Centraal Station, hienot vanhat talot, mutta mitään ei ehtinyt tajuta kuin epätoivoisen liikenneruuhkan.

Julkkareiden jälkeen kävin miehen kanssa vielä pienellä snäkillä katukuppilassa hengähtämässä. Sitten pimeni ja sitten eiku kotiin. Kotiin löytää aina eikä paluumatkalla ole aikataulua niskassa.

Kiva oli jutella suomalaisten kanssa, kaikki pulisivat omia kokemuksiaan jälkikäteen mukavasti ja jäi lämmin fiilis.

Mä oon niin loppu ja mä oon niin tehny tän. Innolla odotan lisää vapaa-aikaa, että pääsen rauhoittumaan. Vielä on viikko kaikenlaista tilaisuutta ekstraa, mutta ehkä se siitä. Puolentoista viikon päästä on 2 lomapäivää ja ne ovat NIIN tarpeen.

Kaikki tiedot kirjoistani ja myyntilinkkejä nettikauppoihin löytää osoitteesta www.liisarauhakoski.net

Joulu yllätti kukkakaupassa kävijän

Perjantai-iltana shoppailtiin kierros. Puutarhakaupasta saa hyvälaatuisia paksuja kynttilöitä pimeää sesonkia varten. Kaupassa oli joulumaailma valmiina, metsällinen tekokuusia valoineen ja nurkassa valkoinen luminen miniatyyrimaisema liikkuvine osineen ja ajavine junineen, ja vuoristoineen ja markkinakojuineen.

Kojussa myydään belgialaisia ranskiksia.

Joululaulut soivat kaupassa. Aloin pelätä, että kohta saadaan kärsiä Last Christmasista ja sanoin, että äkkiä ulos täältä ennenku tulee Geroge Michael. Oli vasta lokakuu, oikeasti. Ja sehän on maailmanlaajuinen vitsikilpailu, että kuka onnistuu olemaan kauimmin kuulematta Last Christmasia aina syksyllä. Mutta mieheni kertoi jo kuulleensa, kun Mariah Carey soitettiin jo radiossa edellisviikolla, All I want for Christmas.

Keskustassa käytiin kemikaliokaupassa ja selailin taskukalenteria ensi vuodeksi. Aukiolla roikkui mukavia tunnelmavaloketjuja ja leivonnaiskoju loisteli vaaleanpunaisena hämärässä. Mutta niiden myymät vohvelit ja tiiviit hollantilaismunkit, oliebollen, eivät ole minun suosikkejani ollenkaan.

Lauantaina käytiin Saksassa, Oberhausenin valtavassa Centro-ostoskeskuksessa, ja mies löysi etsimänsä paksun talvitakin. Minä löysin itselleni taskukalenterin kivasta  kirjakaupasta. Otettiin kahvitauko ja syötiin lopuksi Nordsee-ketjun pikaravintolassa kalaa. Teki yhtäkkiä sattumalta mieli kalaa, kun se haisi siinä paistetulta lohelta. Saksalainen gurmee kai. Taannoin söin mielelläni niiden turskasämpylöitä Bonnissa.

Oberhausenin Centron ravintolatori.

Centrossa ei ole minkäänlaista ruokakauppaa lähistölläkään, ikävä kyllä. Etsittiin erikseen navigaattoriin lähin Kaufland, että päästiin ruokaostoksille. Oberhausenin laitamilla oli rupunen ostoskeskus, rähjäinen, oikein vanha, lähiöromanttinen. Sellainen ”totuus Ruhrin alueesta” -tyylinen, real life. Mutta siellä oli Kaufland, jossa meni liukuhihna oikein yläkertaankin ja oli non-food-osastoja. Sekin oli vanhanaikaisen oloinen, täyteen ahdettu, mutta iso kumminkin. 

Sain muistelemani eines-Knödelit, sellaiset kauheat, joissa on muruset valmiina muovipussukoissa. Niitä keitellään kattilassa, kunnes ne turpoavat ja sitten ne kuoritaan palloina muovista lautaselle. Kuulostaa yhtä hirveältä kuin Suomen roiskeläppäpitsa, ja kaikki itseään arvostavat tietysti sanovat, että näitä on niin helppo pyöräyttää itse. Mutta tiesin juuri nämä einekset 90-luvulta ja halusin maistaa niitä uudelleen. 

Variantteina on Kartoffelknödel eli perunamykyt ja nämä Semmelknödel, jotka koostuvat lähinnä leipäpaloista (ja jos tekee itse, niihin käytetään kätevästi vanha sämpylät). Perunavaihtista ei juuri nyt osunut silmään hyllystä, mutta joku kerta hankitaan sekin.

Joskus tuntuu, että niinhän sitä ”helposti pyöräytät” minkä vaan ruuan, jos et käy töissä. Mä vittu pyöräytä mitään jos olen ollut 10 tuntia poissa kotoa käydäkseni töissä. Kun tulen kotiin kuuden jälkeen, minulla on nälkä ja haluan ruokaa. Ei minulla ole edes niitä sopivia aineksia valmiina odottamassa, mistä pyöräyttää, eikä varsinkaan aikaa. Joten einesknöödeli tänne. Ei minua töiden jälkeen kiinnosta yksinkertainenkaan resepti, vaan jokin todella simppeli ja nopea ateria. Joskus kun ei jaksa paneutua sekuntiakaan edes siihen, että hankkii sopivat aineet.

Ja vanhaa leipää meillä ei (onneksi) ole nurkissa pyörimässä muutenkaan, koska pidämme leipävarastomme pakastimessa, kullekin omat lempilajinsa. Aina tuoretta, senkun sulattaa pikaisesti tarpeen mukaan. Tähän mennessä jokainen leipälaji on kestänyt pakkasessa aivan priimana. Ei tule hävikkiä. 

Näin se alkaa. Kuivat ainekset pusseissa.

Pussit läpäisevät vettä ja sisältö alkaa turvota.

Pieni kyspytys kuumassa vedessä.

Valmis. Ruskea kastike päälle.

Sunnuntaina huomasin, että yhdestä perjantaisesta kynttilästä puuttuu sydän. Jouduin palaamaan kauppaan. Menin pyörällä, koska oli kaunis syyssää. 

Nyt on se aika, kun lehtiä todella irtoaa puista, tuulenpuuska repii niitä irti kymmenittäin, ihan livenä näen niiden lähtevän lentoon edessäni parvena. Kultaisia lehtiä lentää ja pääsin pyöräilemään, takki vielä auki. Oli jotain 13 astetta silloin, mutta sitten alkoi viiletä ja nyt on aamuisin enää 5.

Palvelutiskin nainen nauroi myös, kun sanoin, että tätä kynttilää on hankalahko sytyttää.

Latvassa on naakkojen kokous.

Talviaika laitettiin sunnuntaina ja vaihdoin jo autonkin kellon. Pomoni oli vääntänyt Sitikkaansa, mutta oli vaikeaa. Kysyin ”olikse liian ranskalainen” ja kyllä oli nimenomaan siinä se hankaluus. Onneksi meidän aasialaiset automme ovat tosi yksinkertaisia.

Joo tiesin, että talviaikana tulee varhain illalla pimeä. Mutta oikeasti tosissaan. Kello 16.30 kiinnitin huomiota, kun keltanen valo loisti ulkona alhaaltapäin, laskeva aurinko pilven alta lähes vaakatasosta. 17.00: vaaleanpunaiset pilvet. 17.30: pimeä. Ihan niinku heti ekana päivänä talviaikana vai?

Kun pyöräilin, sen jälkeen oli lonkkakipuja. Rappusissa olen ihmetellyt, miten voi joka toinen askelma narahtaa, mutta se onkin vasen polveni, joka ääntelee. Ja oikeassa polvessa on pistänyt rapuissa siitä saakka kun pyöräilin. Hiton vanhuus.

Väsyttää ja silti nukun huonosti. Menen rättiväsyneenä punkkaan että no nyt, nyt varmaan nukun sikeästi. Niin eikä perkeleessä, pyörin tunnista toiseen hereillä.

Talitiaiset riehuvat pihassa söpöinä. Punarinta kylpi vesikulhossamme. Punarinnat säksättävät pimeässäkin ja saattavat lurittaa laulun. 

Tallinkin Romantika-alus on vuokrattu pois, täällä uutisissa on, että se alkaa huhtikuusta liikennöidä Norjasta Hollantiin. Uuden vastaperustetun varustamon alla. Savupiipussa on vielä Tallinkin raidat, mutta yhtiö maalataan uusiksi valokuvien perusteella. Kumminkin ne säilyttävät laivan nimen; eihän sitä olekaan myyty, vaan charteroitu alkujaan 3 vuodeksi kuulemma.

Kylki on joko jo maalattu tai photoshopattu uutiskuvaa varten.

Nyt saatan mennä kokovartalopaniikkiin, kun tajuan, että sunnuntaina minun on tarkoitus pitää ne järjestämäni kirjanjulkkarit Amsterdamissa. Onneksi kaikki järjestäjät ovat positiivisia, hotelli iloitsee, haastattelija on valmiina, ja sovitaan, että pidetään mukavaa.

Kirjoja tilaavat etukäteen nekin, jotka eivät pääse paikalle. Signeerattuna. Onneksi kysyin vähän aikaa sitten Facebookissa oikeilta kirjailijoilta, miten signeerataan kirja. Omistuskirjoitushan on sitten vielä erikseen, että laitetaanko saajan nimi. Ja keksivätkö jonkun tervehdyksen oheen. Siihen vastasivat kokeneet kirjailijat ja TOMMI KINNUNEN taas, eikä edes ekaa kertaa minun kyselyihini. Istun vieläkin penkillä ja yhtäkkiä muistelen, että TOMMI KINNUNEN, jumaleissön.