Kirjan julkkarit Amsterdamissa

Julkkarit! Julkkarit pidetty, aargh! Harvoin mikään on ollut niin jännittävä asia nähdä edessään viikkokaudet ja tietää, että on ihan omissa käsissä tehdä siitä hyvä tilaisuus ja valmistautua. Yleisön edessä ja perkele. Se oli minulle vuosisadan juttu ja suurin tapaus. Yritin pitää jännityksen ja stressin kurissa etukäteen ja se OLI aivan uskomaton saavutus, että nukuin ihan hyvin jopa yön sitä ennen. 

Mutta siellä sitten oli ihan tarpeeksi jännää.

Jotenkin oli sellainen tunto, että pidin kuitenkin etukäteen itseni koossa, että tässä mennään nyt, ja pystyn valmistautumaan hyvin. Mitä huolellisemmin valmistaudun, sitä helpompi on siellä toimia. Niinku järjellä ja nyt vaan astellaan tämä tie, jonka kerta aloitin. 

Silti sellaisella kauhulla odotin sitä esiintymistä ja keskipisteenä olemista, että oli pakko turvautua psykologiseen kikkaan. Annoin itselleni luvan ajatella onnellisena hetkenä sitä vapautusta, kun se on lopulta pidetty. Että se tunti, se päivä, tulee jolloin voin sanoa, että ”noni, se on tehty, se on ohi!” Että tehtäväni on vain selvitä hengissä siihen asti, ja se hetki tulee kyllä. Se tilaisuus pidetään ja ei siinä mene kuin ehkä tunti siinä pahimmassa esiintymistilanteessa, ja sen jälkeen on kaikki hyvin ja sitten saan rentoutua vaikka kymmenen vuotta, koska mitään niin pelottavaa ei ole enää tulossa.

Mieheni videoi, kiitos siitä, ja filmikuvassa näkyy, että aloitan aika jännittyneenä. Mutta loppua kohden vapaudun. Ilahdutti tosi kovasti, kun ihmiset nauroivat ääneenlukupätkilleni, joihin olin valikoinut vitsikohtia.

Pitihän siellä ensin kohdata myöskin suomalaiset järjestelyapuni, joiden kanssa olin lähinnä viestitellyt digitaalisesti. Näin vasta Jarin ekaa kertaa elämässäni livenä ja Maaritin toista kertaa. Se lohdutti myös etukäteen aivan sataprosenttisesti, että minulla on tukijoukko. Että me tehdään tämä yhdessä. Jari oli ihan korvaamaton gastheerinä, piti pikku aloituspuheen, aloitti aplodit, tarjoili juomat. Maarit, niin ihanaa olla haastateltavana mitään pelkäämättä tuttavallisessa seurassa.

Yleisö oli pikkuryhmä, kuten oletettua, mutta sopiva. Uskomatonta, kuinka sain somen ja virtuaalimaailman kautta haalittua järjestelyt kokoon. Nykyaikaa. Löysin Hollannin suomalaiset, löysin tukiverkon, löysin ryhmät joille mainostaa, löysin suomalaisvetoisen hotellin, jonne meilata. Joten jos joku ahdistuneena moittii somea, minä en ole se. Löydän sieltä uusia kavereita, joiden kanssa on hauska jutskata.

Hotel des Arts toimii historiallisessa talossa kanavan varrella osoitteessa Rokin 154-156. Erittäin keskeinen paikka Amsterdamin-turistille.

Erittäin keskeinen paikka.

Katua hotellin edessä.

Hotelli osti itselleenkin kirjan suomalaiselle henkilökunnalle ja otti myyntiin joulushoppiinsa loput Hollanti-kirjat. Siellä voisi nyt Hollannin suomalainen, joka käy hakemassa Fazeria ja pikkujoulupurtavaa, nappaista kirjan mukaansa samalla.

Hotel des Artsin joulukauppa

Vessasta löytyy muuten kassakaappi. Miesten vessasta. Salaa kävin ottamassa kuvan mieheni vihjeestä.

Voi kun oli kamalaa aloittaa se esitelmöinti. Terveiset peruskouluun, muistan kuinka olin kuolla kauhusta, pelkästään kuolla, kun meidän piti koulun kirjastossa ekaa kertaa elämässämme pitää esitelmä: valita joku artikkeli lasten tietosanakirjasta ja kertoa siitä edessä koko luokalle. Luokkakoko oli silloin noin 30 lasta. Tärisin kerta kaikkiaan paniikissa.

Mutta kyllä tämä siitä sitten lähti käyntiin. Edes vähäsen olen oppinut elämässä uskaltamaan vähäsen paremmin. Pidin aika vauhtia päällä, en sellaista rauhaa löytänyt että olisin puhunut sillee suomalaisen tosi hitaasti. Mutta se meni siinä papattaessa ja videostakin tuli ihan hyvä, puheen ymmärtää kyllä oikein hyvin. 

Ihana yleisö kyseli kaikkea ja oli oikeasti kiinnostunut. Belgialaisille naurettiin yhdessä ja sille, kun suomalainen kaipaa Suomen pullia. Ja hollantilaisten etunimianalyysille.

Tässä koko video katsottavana: https://www.youtube.com/watch?v=4UPqVmcy5BY

Amsterdamin ydinkeskustaan pääseminen oli jo suuri stressi, voi vee sentään Amsterdamin liikennettä. Ehkä ensi kerralla sittenkin junalla. (Junalippu meiltä maksaa enemmän kuin autolla ajo ja pysäköinti Amsterdamin keskustassa, sikäli hullua. Lisäksi junia perutaan ja peruttiin sinäkin päivänä, koska liikenteenohjaajista on pulaa eikä kaikkia vuoroja voida ajaa. En olisi uskaltanut mennä junalla, olisin voinut tulla tunteja liian myöhään tämän takia.) 

P-paikkaan, jonka olin varannut ja maksanut etukäteen, tuli erityisohjeet tietöiden takia. Käskettiin lähestymään yksisuuntaista katua tarkoituksella väärästä suunnasta, koska toinen suunta olisi poikki. Niitä ohjeita kun seurattiin, juuri sieltä suunnasta ei sitten päässytkään sinne kadulle, oli puomit edessä. Jotta päästiin takaisin yrittämään samaa risteystä eri suunnasta, jouduttiin tietyömaiden lomasta aivan pohjoiseen ja kiertämään rautatieaseman takaa uusien tietyömaiden ruuhkassa kilsoja ja kilsoja. Joka kadulla oli joko yksisuuntainen liikenne TAI tie katkaistu työmaan takia. Mistään suunnasta ei oikeasti päässyt enää lähellekään. Oli kiertoteiden kiertoteiden kiertoteitä. 40 minuuttia kierrettiin pitkin Amsterdamin keskustaa ennen kuin päästiin takaisin P-talon kadulle. Voi helevata sentään, ajattelin että onneksi tässä on sellainen stressipiikki jo päällä, että kohta ei ole kapasiteettia jäljellä stressata enää julkkareissa. P-paikka oli hyvä kunhan sen löysi, nettisivun napilla aukeni portti nenän edessä.

Olisi ollut kiva Amsterdam sightseeing jos olisin ehtinyt katsoa, mutta kun piti paniikissa tuijottaa Google mapsia ja keksiä, mistä risteyksestä voisi yrittää. Oli siltoja, kanavia, asuntolaivoja, pyöräilijöitä, Heineken experience, Rijksmuseum, Centraal Station, hienot vanhat talot, mutta mitään ei ehtinyt tajuta kuin epätoivoisen liikenneruuhkan.

Julkkareiden jälkeen kävin miehen kanssa vielä pienellä snäkillä katukuppilassa hengähtämässä. Sitten pimeni ja sitten eiku kotiin. Kotiin löytää aina eikä paluumatkalla ole aikataulua niskassa.

Kiva oli jutella suomalaisten kanssa, kaikki pulisivat omia kokemuksiaan jälkikäteen mukavasti ja jäi lämmin fiilis.

Mä oon niin loppu ja mä oon niin tehny tän. Innolla odotan lisää vapaa-aikaa, että pääsen rauhoittumaan. Vielä on viikko kaikenlaista tilaisuutta ekstraa, mutta ehkä se siitä. Puolentoista viikon päästä on 2 lomapäivää ja ne ovat NIIN tarpeen.

Kaikki tiedot kirjoistani ja myyntilinkkejä nettikauppoihin löytää osoitteesta www.liisarauhakoski.net

Joulu yllätti kukkakaupassa kävijän

Perjantai-iltana shoppailtiin kierros. Puutarhakaupasta saa hyvälaatuisia paksuja kynttilöitä pimeää sesonkia varten. Kaupassa oli joulumaailma valmiina, metsällinen tekokuusia valoineen ja nurkassa valkoinen luminen miniatyyrimaisema liikkuvine osineen ja ajavine junineen, ja vuoristoineen ja markkinakojuineen.

Kojussa myydään belgialaisia ranskiksia.

Joululaulut soivat kaupassa. Aloin pelätä, että kohta saadaan kärsiä Last Christmasista ja sanoin, että äkkiä ulos täältä ennenku tulee Geroge Michael. Oli vasta lokakuu, oikeasti. Ja sehän on maailmanlaajuinen vitsikilpailu, että kuka onnistuu olemaan kauimmin kuulematta Last Christmasia aina syksyllä. Mutta mieheni kertoi jo kuulleensa, kun Mariah Carey soitettiin jo radiossa edellisviikolla, All I want for Christmas.

Keskustassa käytiin kemikaliokaupassa ja selailin taskukalenteria ensi vuodeksi. Aukiolla roikkui mukavia tunnelmavaloketjuja ja leivonnaiskoju loisteli vaaleanpunaisena hämärässä. Mutta niiden myymät vohvelit ja tiiviit hollantilaismunkit, oliebollen, eivät ole minun suosikkejani ollenkaan.

Lauantaina käytiin Saksassa, Oberhausenin valtavassa Centro-ostoskeskuksessa, ja mies löysi etsimänsä paksun talvitakin. Minä löysin itselleni taskukalenterin kivasta  kirjakaupasta. Otettiin kahvitauko ja syötiin lopuksi Nordsee-ketjun pikaravintolassa kalaa. Teki yhtäkkiä sattumalta mieli kalaa, kun se haisi siinä paistetulta lohelta. Saksalainen gurmee kai. Taannoin söin mielelläni niiden turskasämpylöitä Bonnissa.

Oberhausenin Centron ravintolatori.

Centrossa ei ole minkäänlaista ruokakauppaa lähistölläkään, ikävä kyllä. Etsittiin erikseen navigaattoriin lähin Kaufland, että päästiin ruokaostoksille. Oberhausenin laitamilla oli rupunen ostoskeskus, rähjäinen, oikein vanha, lähiöromanttinen. Sellainen ”totuus Ruhrin alueesta” -tyylinen, real life. Mutta siellä oli Kaufland, jossa meni liukuhihna oikein yläkertaankin ja oli non-food-osastoja. Sekin oli vanhanaikaisen oloinen, täyteen ahdettu, mutta iso kumminkin. 

Sain muistelemani eines-Knödelit, sellaiset kauheat, joissa on muruset valmiina muovipussukoissa. Niitä keitellään kattilassa, kunnes ne turpoavat ja sitten ne kuoritaan palloina muovista lautaselle. Kuulostaa yhtä hirveältä kuin Suomen roiskeläppäpitsa, ja kaikki itseään arvostavat tietysti sanovat, että näitä on niin helppo pyöräyttää itse. Mutta tiesin juuri nämä einekset 90-luvulta ja halusin maistaa niitä uudelleen. 

Variantteina on Kartoffelknödel eli perunamykyt ja nämä Semmelknödel, jotka koostuvat lähinnä leipäpaloista (ja jos tekee itse, niihin käytetään kätevästi vanha sämpylät). Perunavaihtista ei juuri nyt osunut silmään hyllystä, mutta joku kerta hankitaan sekin.

Joskus tuntuu, että niinhän sitä ”helposti pyöräytät” minkä vaan ruuan, jos et käy töissä. Mä vittu pyöräytä mitään jos olen ollut 10 tuntia poissa kotoa käydäkseni töissä. Kun tulen kotiin kuuden jälkeen, minulla on nälkä ja haluan ruokaa. Ei minulla ole edes niitä sopivia aineksia valmiina odottamassa, mistä pyöräyttää, eikä varsinkaan aikaa. Joten einesknöödeli tänne. Ei minua töiden jälkeen kiinnosta yksinkertainenkaan resepti, vaan jokin todella simppeli ja nopea ateria. Joskus kun ei jaksa paneutua sekuntiakaan edes siihen, että hankkii sopivat aineet.

Ja vanhaa leipää meillä ei (onneksi) ole nurkissa pyörimässä muutenkaan, koska pidämme leipävarastomme pakastimessa, kullekin omat lempilajinsa. Aina tuoretta, senkun sulattaa pikaisesti tarpeen mukaan. Tähän mennessä jokainen leipälaji on kestänyt pakkasessa aivan priimana. Ei tule hävikkiä. 

Näin se alkaa. Kuivat ainekset pusseissa.

Pussit läpäisevät vettä ja sisältö alkaa turvota.

Pieni kyspytys kuumassa vedessä.

Valmis. Ruskea kastike päälle.

Sunnuntaina huomasin, että yhdestä perjantaisesta kynttilästä puuttuu sydän. Jouduin palaamaan kauppaan. Menin pyörällä, koska oli kaunis syyssää. 

Nyt on se aika, kun lehtiä todella irtoaa puista, tuulenpuuska repii niitä irti kymmenittäin, ihan livenä näen niiden lähtevän lentoon edessäni parvena. Kultaisia lehtiä lentää ja pääsin pyöräilemään, takki vielä auki. Oli jotain 13 astetta silloin, mutta sitten alkoi viiletä ja nyt on aamuisin enää 5.

Palvelutiskin nainen nauroi myös, kun sanoin, että tätä kynttilää on hankalahko sytyttää.

Latvassa on naakkojen kokous.

Talviaika laitettiin sunnuntaina ja vaihdoin jo autonkin kellon. Pomoni oli vääntänyt Sitikkaansa, mutta oli vaikeaa. Kysyin ”olikse liian ranskalainen” ja kyllä oli nimenomaan siinä se hankaluus. Onneksi meidän aasialaiset automme ovat tosi yksinkertaisia.

Joo tiesin, että talviaikana tulee varhain illalla pimeä. Mutta oikeasti tosissaan. Kello 16.30 kiinnitin huomiota, kun keltanen valo loisti ulkona alhaaltapäin, laskeva aurinko pilven alta lähes vaakatasosta. 17.00: vaaleanpunaiset pilvet. 17.30: pimeä. Ihan niinku heti ekana päivänä talviaikana vai?

Kun pyöräilin, sen jälkeen oli lonkkakipuja. Rappusissa olen ihmetellyt, miten voi joka toinen askelma narahtaa, mutta se onkin vasen polveni, joka ääntelee. Ja oikeassa polvessa on pistänyt rapuissa siitä saakka kun pyöräilin. Hiton vanhuus.

Väsyttää ja silti nukun huonosti. Menen rättiväsyneenä punkkaan että no nyt, nyt varmaan nukun sikeästi. Niin eikä perkeleessä, pyörin tunnista toiseen hereillä.

Talitiaiset riehuvat pihassa söpöinä. Punarinta kylpi vesikulhossamme. Punarinnat säksättävät pimeässäkin ja saattavat lurittaa laulun. 

Tallinkin Romantika-alus on vuokrattu pois, täällä uutisissa on, että se alkaa huhtikuusta liikennöidä Norjasta Hollantiin. Uuden vastaperustetun varustamon alla. Savupiipussa on vielä Tallinkin raidat, mutta yhtiö maalataan uusiksi valokuvien perusteella. Kumminkin ne säilyttävät laivan nimen; eihän sitä olekaan myyty, vaan charteroitu alkujaan 3 vuodeksi kuulemma.

Kylki on joko jo maalattu tai photoshopattu uutiskuvaa varten.

Nyt saatan mennä kokovartalopaniikkiin, kun tajuan, että sunnuntaina minun on tarkoitus pitää ne järjestämäni kirjanjulkkarit Amsterdamissa. Onneksi kaikki järjestäjät ovat positiivisia, hotelli iloitsee, haastattelija on valmiina, ja sovitaan, että pidetään mukavaa.

Kirjoja tilaavat etukäteen nekin, jotka eivät pääse paikalle. Signeerattuna. Onneksi kysyin vähän aikaa sitten Facebookissa oikeilta kirjailijoilta, miten signeerataan kirja. Omistuskirjoitushan on sitten vielä erikseen, että laitetaanko saajan nimi. Ja keksivätkö jonkun tervehdyksen oheen. Siihen vastasivat kokeneet kirjailijat ja TOMMI KINNUNEN taas, eikä edes ekaa kertaa minun kyselyihini. Istun vieläkin penkillä ja yhtäkkiä muistelen, että TOMMI KINNUNEN, jumaleissön.

Kirjamessuja, kissoja ja pientä byrokratiaa

Nyt ne alkoivat, livenä, siunatut Helsingin kirjamessut. Molemmat kirjani ovat esillä ja myynnissä BoD:n osastolla. On niin tärkeää olla edustettuna siellä, vaikken olekaan itse paikalla. Kirjojeni kuuluu levitä. Hankin BoD:n lähettämän virtuaalilipun messuille ja voin katsoa haastatteluja kaikilta messupäiviltä. Joo höh, yhtä hyvin ne voisivat haastatella minua Kirjamessujen lavalla.

Ai hei tärkeää on myös, että kakit ilmestyivät kauppaan (ei kakki vaan kaki- eli persimon-hedelmä). Syön niitä päivittäin koko talven, kunhan ensimmäiset kypsyvät pehmeiksi. Löysin myös kastanjoita Lidlistä sen jälkeen kun 2 supermarkettia ja 1 vihanneskauppa olivat jättäneet minut kastanjoitta. Jumbo-marketista täytyy tosin sanoa se kehu, että heillä oli myynnissä maa-artisokkaa, jota on lähes mahdotonta löytää Hollannista muutoin.

On kauniita keltaisia puita sinitaivaan alla, aurinkoisia ja lämpimiä syyspäiviä. Kadun reunaan oli kasattu paksu valli pudonneita lehtiä. Iltapäivällä tuli imuritraktori, joka imi suurella kärsällä lehdet lavalle. 

Hollannin oleskelulupa-korttini vanheni ja päätin anoa uutta. En tarvitse EU-kansalaisena todistusta oleskeluoikeudestani, mutta kortti on samalla virallinen henkilöllisyystodistus ja siitä kätevä. Suomesta minulla on vain passi. Tarvitsen jonkun läpyskän, joka on aina mukana lompakossa. Tällä se hoituu. Voisin vaihtoehtoisesti hankkia Suomen henkilöllisyystodistuksen, mutta sitä varten pitäisi ajaa Haagiin ja maksaa paljon rahaa 5 vuoden voimassaolosta. Hollantilainen kortti on halvempi ja 10 vuotta voimassa, vaikka senkin prosessi on byrokraattinen ja kestää kauan.

Tein hakemuksen netissä, teetin tuoreet valokuvat ja lähetin ne liitteenä kirjeitse perään ohjeiden mukaan. Katsoin, mistä virastoista saisin hakea korttini. Ai perhana, Eindhovenin toimipaikka on suljettu tällä välin ja uusi lähin on Den Bosch. Aina pidempi ajomatka yhtä kortin hakua varten, kun oikea hollantilainen saa omansa omalta kunnantalolta suit sait. Pitäisi järjestää erikseen vapaapäivä, että ehtii ajaa lyhyinä viraston aukioloaikoina Den Boschiin ja takaisin. Lisärangaistuksena kaupungin virallinen nimi on ’s-Hertogenbosch.

Elokuussa tein hakemuksen ja kortti oli odotettavissa lokakuun loppupuolella. Yhtäkkiä postiluukussa oli tiedote, että ovella oli käynyt ulkomaalaisviraston kuriiri tuomassa minulle korttiani, mutta en ollut kotona. Enpä tietenkään, olin tyytyväisenä töissä toimistolla, kun en tiennyt, että kukaan tulee. Netissä sai sopia uuden ajan, jolloin pitää olla henkilökohtaisesti kotona vastaanottamassa henkilökorttinsa/oleskelulupansa, antamassa vanhan pois ja todistamassa henkilöllisyytensä jollakin muulla, kuten passilla. Sittenkin palvelu eikä tarvitse ajaa Den Boschiin.

Sähköpostiin tuli komea byrokraattinen vahvistus, että sitten tulee virallinen kuriiri osastolta IPKD, ”Interdepartementale Post- en Koerierdienst”, my God. Keksikää lisää lyhenteitä.

Puu ja puuhun tiiraaja.

Odotin mielenkiinnolla, mikä sieltä tulee, mies sanoo viranomaisista aina että ”snor” eli joku ”viiksivallu” univormussa olisi tyypillinen valtion virkailija. No ei ollut ”snor” vaan pieni naurava täti. Jos minä olen yli 160 senttiä ja hän oli selävsti minua lyhempi ja no otetaan siinä ovella -10 cm pois kynnyksen korkeuseron takia, kun täti seisoi ulkona ja minä sisällä, niin ehkä hän oli joku 150-senttinen. Ja täti oli yhtä paksu kuin pitkä. Virallinen logollinen paita ja kirjoitusalusta lomakkeineen. Pienessä virallisessa henkilöautossa viranomaislogo ovessa. 

Sanoin, että luulin joutuvani Den Boschiin hakemaan kortin, joten kiva kun se tuodaan sittenkin. Kommentoin, että hui kauhee kun tässä uudessa on iso pärstän kuva. Täti vahvisti, että layout on tosiaan muuttunut. Hän hihitteli, kun kauhistelin suurta valokuvaani. Toivotin hyvää ajomatkaa päivän jatkolle.

Moottoritien yllä olevalla sillalla seisoi 3 lasta polkupyörän kanssa ja vilkutti autoille käsi ylhäällä. Totta kai vilkutin takaisin. Se on tärkeää. 

Joskus meiän korttelissamme pyöräilee poikia, jotka sanovatkin, aikuisen ohittaessaan, yllättäen kuuluvasti ”moi”. Pyrin vastaamaan heti. Onpa ystävällistä. Hyvää käytöstä tervehtiä. En tiedä, kuinka sosiaalinormin vastaista; sisäänrakennettuna minulla on oletus, ettei jotain 8-vuotiasta todellakaan kiinnosta aikuiset kaduilla, vaan he ovat omissa maailmoissaan. Suomessa moninkertaisesti selvemmin ei oleteta, että kukaan tervehtii, varsinkaan esiteinit. Täällä se on ehkä normaalimpaa, tervehtiväthän useat aikuisetkin ihan vaan ohittaessaan korttelissa tuntemattoman. Joskus jopa pyörän selästä käsin.

Pieni puolikuu puiden välissä.

Kun kuljin kadulla miehen kanssa, tuli valtava Junior-kissa vastaan ja siirtyi meille maukumaan. Mutta se oli ollut juuri tuntemattoman naisen luona toisella puolella katua ja näin, että nainen kykki sen edessä puhelimen kanssa: yritti ottaa kuvaa. Mutta niin kissa häipyi poseeraamasta, kun me tulimme. Nainen tulikin luoksemme ja ilmoitti, että ”mä vaan halusin kuvan”. Mies kysyi, onko se hänen kissansa. Ei, oli naapurin. ”Paljon faneja Juniorilla”, sanoin. ”Me ollaan sen vanhoja tuttuja.”

Saimme toisena päivänä myös uuden kaverin, toisen mustavalkoisen kissan, joka asuu viereisellä kadulla ja uskalsi vihdoin tulla nuuskimaan. Sitten se halusikin loputtomasti silityksiä.

Uusi ystävä, nimi tuntematon.

Sain 500 palan lintupalapelin valmiiksi 4 illassa. Jos olisi ollut joka ilta rajattomasti aikaa, se olisi onnistunut 3 illassa. Mutta kun piti myös katsoa telkkarista glamrock-dokumentaari (sis. mm. David Bowie, the Sweet, Slade) sekä pienoisrautateiden rakennuskilpailu: joukkue muodostaa kolmessa päivässä esim. kokonaisen järvimaiseman ja Tylypahkan höyryjunan. Kun kerrankin tulee jotain järkevää telkkarista. Unohtamatta tietenkään Lentoturmatutkintaa, josta näkyy tulevan uusia jaksoja National Geographicilta.

Palapeli tuntuu olevan hyvä veto aivoterveydelle. Vastavoima hektiikalle. Tekee niin hyvää saada aivot välillä tyhjäkäynnille assosioimaan. Saada keskittyä vain siihen, että löytää sen yhden palan, ”joka on tollanen perusmuotoinen ja vähän littana ja missä on reunassa sinistä, muuten aika tumman vihreä”.

Kauheasti puuhia

Hirveesti kaikkea löllymistä. Ei mitään erityistä tapahdu, mutta ihan liikaa silti. En ehdi kuin touhuta eli reagoida kaikkeen, mitä tulee jatkuvalla syötöllä eteen. Ja melkoinen hektiikka jatkuu vaan, vaikka oli pari päivää lomaakin. Mutta kun sekin täyttyy sekalaisesta velvollisuudesta.

Purettiin pihasta puupöytä, koska alkaa olla melkein yöpakkasia. Ja alettiin vaihtaa tunisialaisen lampun hehkulamppua, joka oli simahtanut iltamyöhään. Siinä oli vielä vanha energiansäästölamppu, nyt otettiin varastosta 1000 lumenin ledi. 

Tunisialainen lamppu on siitä kiva, että se pitää lähes purkaa osiin ennen kuin sen sisuksen voi vaihtaa. Ja se roikkuu katossa, joten sitten pitää roikkua jakkaralla ja ruuvata 6 metallimutteria irti ja vääntää 3 metallilankaa, jotta kuvun alakansi lähtee irti. Rappuset ja jakkaran saa lampun alle vain, jos on ensin tyhjentänyt sängystä patjan ja ritilän niin, että jakkara voi seistä sängyn raamin sisällä lattialla.

Piha täynnä lyhtykoisoja.

No onneksi aiottiin muutenkin vaihtaa vuodevaatteet. Pesin paksun aluslakanan jo ja kuivatettiin sitä ulkona auringossa. Kampaajan jälkeen käytiin hienommassa marketissa Albert Heijnissä yhdessä seikkailulla pitkästä aikaa ja sain muutaman hyvän aineen mitä ei lähikaupasta saa. Tosin minun kahvipadini hyvän makuisina ovat poistuneet kokoelmista: ei ole enää hasselpähkinäkahvia, perhana. Ja sitten pedattiin sänkyyn kaikki uudet vuodevaatteet.

Ja sitten hajosi pyörävaraston iso pakastin, se on ihan täynnä, sitä ei voi nyt tyhjentää ja tsekata ja sulattaa ja korjata. Se tiputteli sulamisvesiä vierelleen. Joku poistoputki saattoi olla tukossa. Paria temppua kokeiltiin ja parin päivän päästä se lakkasi tiputtelemasta.

Albert Heijnin macaron.

Täyden toimistopäivän jälkeen käytiin kaverin kanssa isossa buffettiravintolassa, nami ihanaa ruokaa. Mutta sen jälkeen illalla klo 22 nukahdin aivan täysin. Yritin katsella mukavia Youtube-videoita, mutta aivot menivät täysin tilttiin, silmät vaan painuivat kiinni. Yritin sohvalle torkahdella, mutta miehen puhelin kilahteli chattiä ja herätti minut kymmenen kertaa viidessä minuutissa, joten painuin siitä suoraan sänkyyn. Nukuin 11 tuntia putkeen.

Miten se nyt noin? No, minulle tuli vastaus mieleen salamankirkkaana välähdyksenä. Olin ollut ekaa kertaa puoleentoista vuoteen jopa kolmena päivänä viikossa toimistolla. Ja kahden toimistopäivän putken jälkeen vielä ravintolassa juttelemassa = sosiaalisuus. Todella paljon keskustelua, asioiden kuulemista ja ymmärtämistä koko päivät, enkä ehdi käsitellä ja käsittää kaikkea. Sitten aivoni vaan nukahtavat, että nyt riitti toiminta.

Keksit tekivät traagisen runon murtuneesta rakkaudesta. (Ylemmässä lukee ”Sorry!” ja katkenneessa ”Love you!”) 

Päivittäin opinkin taas uusia asioita kampaajalta, pomolta ja Facebookista. Kuten: On olemassa ruoka ”keitettyjä munia sinappikastikkeessa”. Ulkosuomalainen söi sitä perunalohkojen kanssa Espanjassa. Ihmettelin sitä töissä ja sattumalta se olikin myös pomon isän lempiruoka, eli tunnettu ainakin Saksan NRW:ssä (Nordrhein-Westfalen). Köyhien ruoka ehkä, tarkoitettu päiviin jolloin ei ole lihaa, mutta ihan loistavahan se on ravintoarvoltaan. Söisin. Xenos-sisustuskrääsäkauppa kai palaa Venrayhin entisiin Big Bazarin tiloihin. Olisi kiva, olen kaivannut. Ahaa, Venrayssakin on erikoiskahvipapuja myyvä liike, emme ole tienneet. Se on oikeastaan lounaskahvila, mutta niillä on myös kahvikauppa. Kerroin siitä miehelle. 

Töissä studioon virtasi väkeä somekuvauksiin. Siihen tuli nainen, jonka tunnistin jostain vuodelta 2017 ja olin todella, todella ylpeä itestäni, kun tunsin kasvot ja muistin sekä etu- että sukunimen. Sen sijaan kun eräs manageri tuli kanssani kokoukseen, en tiennyt, miltä hänen kasvonsa näyttävät. Olemme puhuneet Teamsissa eniten, ilman videota. Managerit järjestävät töissä aamiaisbuffetin, että on taas vähän hupia. Joskus ne ovat tosin niin hölmöjä, ne haluavat pari kolikkoa säästöpossuun kaikilta seuraavaa aamiaista varten, mutta ei minulla ole kolmeen vuoteen ollut kolikkoja lompakossa, koska maksan 100% kaiken digitaalisesti. Aina tulee joku keräys töissä, että jonkun läksiäislahjaa varten anna pari euroa, mutta mistä annan, onneksi nykyään useimmille voi maksaa digitaalisestikin.

ABN-pankki on poistunut kylältä ja sen tiloissa on nyt hammaslääkäri, joka oli taempana sivukadulla tähän saakka. Nyt komeasti pääkadun varrella, rahaa riittää. Oli hienosti sisustettu odotustila kun kurkin ikkunoista, kauniin värinen plyysisohva. Siinä vieressä on uusi marokkolaiskauppa, silläkin on rahaa maksaa keskustapaikka, kun se ennen oli Bruksken ghetossa. Miksi itämaiselle kaupalle annetaan nimi Andalusia, kun ei se ole espanjalainen kauppa? Toisaalta se Andalusia on sentään se Espanjan arabialainen osa historiasta, al-Andalus. Minusta on kivaa huomata näitä arabialaisia käsitteitä, jotka tajuaa sitten kun jakaa ne sanat oikein prefikseihin tai on nähnyt niiden alkuperäisen kirjoitusasun. Kun tajuaa, että alkoholi on arabialainen al-kohol ja että Gibraltar on kans täyttä arabiaa Gibr-al-Tar.

Tämä ja kaikki muu on päässäni yhtaikaa, niin millä minä edes voisin selvitä? 

Pidin ihan pienet kahvikutsut synttärinä ja sain kukkapuskia. Mahdollisimman matalalla profiililla yritän juhlia.

D-vitamiinia napaan nyt, kohta on törkeän pimeä talviaika. Outo sää, koskaan tiedä mitä tapahtuu. Yksi päivä oli yhtäkkiä 20 astetta ja aivot raksuttivat sen verran, että on siis ihan kesä, eikä kesällä tarvita takkia. Joten tajusin kävellä ruokakauppaan pelkässä puserossa. Seuraavana päivänä olin luulevinani, että ihan lempeäähän täällä on nykyään, muttei ollutkaan kuin 11 astetta enää. Käsinerajani kulkee siinä 10 asteessa. 

Aamulla oli kauheat myrskynpuuskat ja rankkasade ja töissä yksi ikkuna hajonnut niin ettei sitä saanut kahvasta kiinni ja tuuli puski sitä sisälle auki, ne olivat lastanneet painavia pahvilaatikkoja sen eteen. Mutta illalla alkoi aurinko paistaa vähän ennen laskuaan ja kävin katsomassa keltaisia ruskapuita. Oli ihana raikas 10 asteen syysilma, en tiedä mikä on kun ei paleltanut.

Kännykän askelmittari oli yhtä huuhaata, kokeilin ilmaista mukanatulevaa Samsung Healthia. Yhdellä kävelyllä se laski uskottavasti vajaat 3000 askelta. Seuraavana iltana tein sitäkin pidemmän lenkin ja odotin vähintään 4-5 tuhatta. Mutta tämä olikin laskenut kokonaiset 627 askelta siltä illalta. Olin lievästi pöyristynyt. Tällä kun yrittäisi päästä tavoitteseen 7000 askelta päivässä niin saisi mennä pallon ympäri ennen kuin tämä pääsisi siihen lukuun tällä metodilla. 

Syytin ensin itseäni, että ehkei känny saa olla takin taskussa, jos ei se siitä tajua askelia. Testasin kauppareissulla, känny housuntaskussa. Laskin ihan itse, että kauppaan saakka oli noin 450 askelta eli edestakaisesti 900 askelta. No Samsung laski sille keikalle 267 askelta. Miksi se sika missaa kaksi kolmasosaa? Yhtä tyhjän kanssa. No, täytyyhän sille luoda markkinat, että ihmiset hankkivat maksullisia parempia sovelluksia tai ostavat älyrannekkeita, kai.

Päätettiin mennä kylpylään lomapäivänä, Nijmegenin lähellä uusi Berendonck. Siellä on uusi oikein iso, valmistui raukka juuri koronan aikana ja availi ensin ilman saunoja viime vuonna. Google mapsin satelliittikuvassa se näkyy vasta hiekkakuoppana, jota aletaan rakentaa. Aachenin kylpylä on edelleen kokonaan kiinni koronan takia. No nyt löytyi vaihtoehto lähempää, tuo oli tosi hieno. 

Intialainen tyyli, oli holvikaaria ja messinkilamppuja ja sitarmusiikkia. Tai siis ensin joku sen kuuloinen, että "George Harrison soittaa sitaria ja tablaa" ja sitten joku "Tubular Bells kohtaa Carlos Santanan kitaroinnin" eli länsimainen relax-musiikki. 

Kylpylä on pienen järven rannalla ja panoraamasaunoista on näkymä suoraan veteen. On lämmin allas missä uidaan suoraan sisältä ulos, on allasbaari mistä otettiin alkoholittomat pina coladat, on suomalaiset saunat ja teeltä tuoksuvat värivalosaunat. Ulkona pulputtaa suihkulähteet ja porealtaita on ulkona ja sisällä. On kylmähuoneita kylmäsuihkuineen ja intialainen yrttitemppeli jossa saa scrubsuolaa ja tuoksuvan aromikylvyn. Maksut toimivat rannekkeilla kätevästi. Loungeravintolassa saa pieniä snäkkejä ja kahvit ja oikeat ateriat, otin hummusta naan-leivän kanssa, taatelit ja korianterit päällä.

Ulkona puhalsi kylmä tuuli. Altaasta noustessa paleltaa hirveästi, saunasta tullessa ei niinkään. Rohkeat voivat käydä minihiekkarannalta siinä järvessäkin pulahtamassa. Järvelle laskeutui kolme joutsenta kun katseltiin 85-asteisesta saunasta näkymää. Ensin tiputteli vettä, myöhemmin kirkastui ja katsottiin oranssin auringon laskevan puiden taa meditaatiosaunasta käsin, 60 astetta. Sitten nousi täysikuu.

Todella ihana oli ulkona paksujen kivimuurien keskellä oleva suola-allas, jonne kävellään läpi portista, jossa automaattiset lämpimät suihkut huuhtelevat suolan pois. Turkoosit valot yössä, rappuja laskeudutaan, ja heti huomaa, että vesi kannattelee valtavan tukevasti, sen täytyy olla aika suolaista. ”Tää ei oo mikää Pohjanmeri.” Kuolleenmeren tapaisesti voi istuskella istuma-asennossa kelluen ja voisi teoreettisesti lukea lehteä. Jos on mahallaan ja jalat nousevat pintaan suorana, niitä on vaikea saada enää laskettua pohjaan. Ja siellä huomaa tietysti myös, jos jossain kohtaa on naarmu ihossa: kirveltää. Kaikki kelluskelivat siellä onnellisena selällään.

Kylpylässä ovat muuten kaikki nakuna, altaissa myös. Vain keskiviikkoisin on uima-asupäivä. Se on sentään tervettä hollantilaisissa, ja saksalaisssa, että ne kulkevat kylpylöissä ongelmitta nakuna altaiden välissä eikä ketään tuijoteta. Eikä aina heti jaksa kääriä pyyhettä tai kylpytakkia ympärille metrin matkalla. Niin hyvä, että se on normaalia eikä tämä ole Amerikka. Ollaan rennosti.

Viimeiseksi makailtiin ulkoporealtaassa ja katsottiin kun täysikuu alkoi verhoutua ohueeseen pilviusvaan.

Piilolinsseissä minulla on se valinta, että jos käyttää niitä, näkee maisemat ja järvet ja nokikanat ja kyltit ja kellonajat seinillä, ja tunnistan missä mieheni on. Mutta pystyn tuskin ollenkaan lukemaan ravintolan ruokalistan pientä tekstiä, koska linssit eivät ole ollenkaan lukuetäisyydelle sopivat. Jos taas en käytä linssejä, niin enhän minä näe mitään koko ympäristöstä enkä tunnista miestäni 4 metrin päästä. Eivät rillit ole optio, en minä niitä saunassa voi pitää enkä porealtaassakaan, ja sitten olisi jäänyt kaikki nokikanat näkemättä.

35 min ajomatka, ei paha. Voi käydä useamminkin. Kyllä tuollaisessa kylpylässä ehtii 4 tunnissa nähdä ihan kaikki saunat ja lämmetä kerrakseen, ja 5 tunnin kohdalla alkaa olla jo ihan kypsä ja väsyä saunojen lämpöön, vaikka olisikin väillä käynyt syömässä.

Siinä oli sentään yksi täydellisen rentouttava ilta.

Muumin peba.