Rouheaa teollisuusmaisemaa: Essenin kaivosalue Zeche Zollverein

No nyt päästiin retkeilemään! Oli 5 päivän viikonloppu ja kesäinen sää. Vapaan osapäiväkeskiviikkoni jälkeinen helatorstai oli Hollannissa kansallinen pyhäpäivä. Meidän firmamme on aina kiinni sen jälkeisen perjantain, eli jokainen ottaa pakollisen lomapäivän. Sen jälkeen normiviikonloppu tekee yhteensä viisi päivää. Miehellänikin oli perjantai vapaa, eli yhdessä voitiin seikkailla neljänä päivänä.

Ensimmäisen päivän vietin keskenäni pihalla, käytyäni ostamassa taas kilon valkoista parsaa suoramyynnistä. Nyt kun sesonkia vielä riittää; virallisesti juhannukseen asti. Kilohinta on laskussa ja sato näytti olevan runsasta käsittelyhallissa. Tavaraa kulki sisään ja myyntiin monen hengen voimin. Otin 6 euroa kilolta maksavia pötkylöitä, jotka maksoivat pari viikkoa sitten 7 euroa. Siitä seurasi ateria ”valkoista parsaa +  hollandaisekastiketta + lohifilee + pikkuperunoita” ja seuraavana päivänä hyvin samantapaisesti ”valkoista parsaa +  hollandaisekastiketta + turskapihvi + pikkuperunoita”. Ja samalta tiskiltä sai ison rasian makeita mansikoita jälkiruuaksi.

Toisena päivänä vähän ripsautteli vettä ja käytimme päivän nukkumiseen, siivoukseen, kotoiluun, lukemiseen ja sen toteamiseen, että perhanan liesituuletin ei käynnisty enää. Saatoimme tuijottaa muutaman jakson (liikaa) Dr. Pol -eläinlääkäridokumenttia National Geographic Channelilta.

Illalla olimme kypsiä oikealle ohjelmalle ja lähdimme Rocketmanin eli Elton Johnista kertovan leffan myöhäisnäytökseen. Tulipa sentään kiinnostava ja mainostettu leffa meidänkin kylällemme. No eipä ollut yleisöryntäystä, vaikka oli ensi-ilta. Saimme valita paikat ihan tyhjästä salista. Vähitellen seuraksi tuli noin 5 muuta ihmistä.

Hollannissa keskellä jokaista leffaa on viiden minuutin tauko, käydä vessassa tai hakea tiskiltä uuden kaljan. Olin ostanut leffateatterista kalliin ja pienen irtokarkkipussin ja päätin, että jos meinaan ottaa leffankatsomisen vakavasti, niin ensi kerralla valmistaudun kyllä ja käyn etukäteen kemikaliokaupassa kauhomassa itselleni kunnollisen ja ison valikoiman irtokarkkeja laareista, niin saan varmaan viisinkertaisen määrän samaan hintaan ja parempia.

Leffa oli kuitenkin hyvä ja viihdyttävä. Vähän ehkä omituinen tyylien sekamelska, kun yhtäältä oli ironista retrospektiiviä, toisaalta realistinen ja tarkalleen kerrottu tarina elämäkerran vaiheista, ja musikaaliosuuksina hahmot alkoivat yhtäkkiä laulaa ja tanssia kaiken välissä. Mutta kaikkeen tottuu. Oli se mielenkiintoinen ja informatiivinenkin nähdä.

Päivityksenä edellisen kerran ihmeellisen kukan ihmettelyyn, että mikä pihaan on tullut ja tekee nuppuja. No tällainen valkoinen kellokukka siitä nyt avautuu! Hmm, oliko se niin, että itse istutin sinisiä ja valkoisia tämän tapaisia tuohon paikkaan muutama vuosi sitten ja ne hävisivät tyystin? Mutta ne olivat kyllä matalia puskia eivätkä metrin korkuisia. Voisivatko ne sittenkin olla kehittyneet hiljaisuudessa tällaisiksi juurakollaan? En ihan ymmärrä (taaskaan).

Perjantaina päästiin oikean ohjelman pariin ja alettiin vetää yli kohteita to do -listalta, jolla on lähiseudun retki-ideoita. Että ”mennään joskus kun on aikaa ja sopiva sää”. Lähdimme Saksan Esseniin katsomaan kaivoshistoriaa vanhalle kivihiilikaivosalueelle nimeltä Zeche Zollverein, jossa louhittiin hiiltä välillä 1851-1986. Industrial-tyylinen rouhea alue on kaivostoiminnan lakkauttamisen jälkeen säilytetty aktiviteettien keskuksena ja on jopa Unescon maailmanperintökohde.

Siellä sijaitsee Rurh-Museum eli Ruhrin alueen monipuolinen museo, ja samalla lipulla voi käydä patsastelemassa korkean rakennuksen katolla. Vieressä on kuuluisa kaivostorni, jonka vinssipyörät ennen pyörivät ja laskivat pikahissillä hiilivaunut ja työmiehet alas kilometrin syvyiseen kuiluun, puskemaan tunneleissa.

"Ruhrin alueen Eiffel-torniksikin" kutsuttu kaivostorni.

Alueelta löytyy myös designmuseo, pari kahvilaa ja ravintolaa, taidetyöpajoja ja konserttisali. Opastetuilla kiertokäynneillä pääsee moniin rakennuksiin sisään, mutta myös itsekseen voi kuljeksella katsomassa mahtavia tiilirakennuksia ja ruostuvaa rautaa.

Huimalta näyttää heinäkuussa koulujen lomien ajaksi avautuva ulkouimala-allas, joka täytetään turkoosiksi keitaaksi keskelle teollisuusmaiseman kulissia. Sen näin valokuvissa.

Eri vesi, tämä ei ole uima-allas.

Koko teollisuusalueen laajuus yllätti. Tässä sai ihan tosissaan kulkea kilometrejä eri osioiden välillä. Aurinkokin alkoi paahtaa ja lämpötila kohota hellelukemiin.

Osan matkasta saattoi taittaa hauskalla korkealla teräspolulla kävellen, jolla on eittämättä ollut jokin hyötytarkoitus hiilen kuljetukseen.

Marilyn-efekti. Tuuli kävi erinäisillä korkeilla paikoilla ritilöiden välistä ja hame nousi.

Jotkut pyöräilivät, mikä olikin mainio idea täällä. Entisten teollisuusraiteiden välit on täytetty betonilla ja nyt ne ovat hyviä pyörä- ja kävelyteitä eri rakennusten välillä. Täälläpä olisi ollut mainio rullaluistella! Hiljaisia, autottomia asfalttiteitä ja rauhallisia pyöräreittejä vihreiden linnunlauluisten metsiköiden ja valtavien kaivoskompleksien välissä.

Ruhr-Museoon noustiin sisäpihalta erittäin pitkiä rullaportaita pitkin. Keskellä oli myös rappuset. Rakennus ”Kohlenwäsche”, jossa on jollain tapaa ”pesty” ja lajiteltu kivihiiltä vesialtaissa, on yli 40 metrin korkuinen ja tasot ilmaistiin metreinä. Raput nousevat kerralla 24 metriin, jossa on museon lipunmyyntiaula. Hissillä voi päästä metriin 30 asti, ja loput pitää kävellä rappuja päästäkseen panoraamatasanteelle.

Ensin voi vapaasti käppäillä hallin laitteistojen välissä. Kaikenlaisia hiilien ”liukumäkiä” johtaa alas syvyyksiin, on isoja suppilomaisia säiliöitä, ja huimaavia paikkoja, joissa kävellään teräsritilän päällä ja allaan näkee syvyyksiin monta kerrosta alas. Ääks.

Museon raput ovat komeasti valaistut. Hehkuva oranssi muistuttaa sulan metallin kourua.

Ruhr-Museo oli vähän sekalainen, sillä se sisälsi ensinnäkin katsauksen urbaaniin Ruhrin alueen kulttuuriin ja monikulttuurisuuteen valokuvien ja esineiden avulla: millaisia ovat kaivostyöläisille aikanaan rakennetut asuinalueet nykyään, mitkä kaikki uskonnot ja minkä maalaiset kaupat ja liikkeet elävät täällä rinnakkain, mitkä vapaa-ajan harrastukset kukoistavat. Toisekseen arkeologisia kokoelmia fossiileista ja mineraaleista vanhoihin ihmisasutusten löytöihin.

Kolmanneksi historiaa maan kuoren kehityksestä ja hiilen synnystä varhaiseen kaivosteollisuuteen ja siitä nykypäivään saakka, jolloin kaivoksista suurin osa on suljettu ja työläiset löytäneet uudet elinkeinot. Tai päässeet valtion tukemana varhaiseläkkeelle, kun ovat kuitenkin jo uhranneet keuhkonsa hiilipölylle.

Filmi 30-luvun terästehtaasta oli hurja. Siinähän teet töitä kipinäsateessa, kun muotteihin virtaa tuhatasteita sulaa massaa. Ja välissä oli koko kulttuurin ja kaivostoiminnan kehitys vanhoista kauppatavaroista, höyrykoneista, preussilaisista rautateistä, sähkön yleistymisestä kotitalouksissa ja pre-natsien ajan suurlakoista ympäristötuhojen tajuamiseen 70-luvulla, saastuneeseen ilmaan ja jokiin, ja 80-luvun urheiluseuratoimintaan.

Sähköhyypiö koputtaa ovelle ja tarjoaa palveluitaan.

Tässä kehotetaan vaihtamaan koksi kaasuun. Osa julisteiden teksteistä on kirjoitettu vanhalla saksalaisella Sütterlin-kaunolla, jota ei nykyään osaa lukea kuin jokunen mummo.

Museokaffet.

Tästä tuli mieleen Hydraulic Press Channel, kuuluisa Youtube-videosarja, jossa rallienglantia puhuva suomalainen hajottaa hydrauliikkapuristimen alla kaikkea Nokian kännyköistä paperitolloihin.

Red Dot Design Museumissa on kaikenlaista modernia laitetta, joka on voittanut kansainvälisen palkinnon. Digiajan medialaitteista ja -keksinnöistä polkupyöriin, lastenrattaisiin ja keittiövälineisiin. Hypermodernius ja suorat linjat ja valkoinen muovi kontrastina tiilihalliin, jonka seinäkoristeena ovat alkuperäiset putket ja venttiilit.

Nyt se on nähty: japanilainen high tech-vessanpönttö ja sen toimintapaneeli. Kyllä, myös vanteen lämpötilaa voi säätää. Huuhteluja ja kuivatuksia on vaikka minkämoisia alapään eri osille.

Tällaisella kahden hengen kevytkopterilla voisin mielelläni hurauttaa töihin.

Piha eli rikkaruohojen paratiisi

Ajankohtaista väläyksiä. Pihasta ja puutarhasta.

Vaihteleva sää: ”Miks tääl on tällasta?” Ensin oli hiton kylmä, harmaata ja tihkusadetta, pohjoisviima, ja tiesin tekeväni virheen lähtiessäni ilman takkia töihin. Tein sen silti. Ja yritin kävellä rundin iltapäivällä, mutta kylmyys pakotti minut sisään puolivälissä. Että miten niin on melkein kesäkuu? Kyselivät työkaveritkin.

Niin että miksi voinkin seuraavana päivänä istua pihassa? Aurinko paistaa, rautiainen laulaa, pääskyset huutavat taivaalla, ja on vain pari poutapilveä. +20. Ei tätä osannut odottaa viime päivien kylmyyden jälkeen.

Kadunvarressa on unikkotilanne päällä.

Eri naapureiden kissat ystävystyivät ja nyt on oikein kissojen sirkusalue meidän nurkalla. Mau.

Mustavalkoinen pitkäjalkainen rontti on asunut kulman takaisessa talossa pitkään ja käy säännöllisesti pihassamme. Viimeksi se nuuskutteli pensaan kukkia, hieroi niihin viiksikarvojaan ja näkyi yrittävän haukata niitä, oikein takajaloilla seisten kurotellen. Omituinen hörhö.

Lähitaloon on muuttanut mies kahden kissan kanssa, ja mustavalkoisella jättiläisellä olikin sitten usein riitaa uuden harmaan tiikerin kanssa, joka käy myös meidän pihassamme tuijottamassa hiiren reviiriä muratin alla. Harmaan kämppäkaveri on nuori ja ujompi. Välillä kuului huutoa, maukunaa ja rähinää kadulta. Kunnes kävelimme ohi ja kaikki 3 kissaa olivat jalkakäytävällä, ja mustavalkoinen ja harmaa nuuskivat toisiaan ystävällisesti. Olivatkin solmineet rauhan. Nyt ne makailevat usein kaikki samalla nurkalla pysäköidyn auton alla tai jalkakäytävällä hallitsemassa korttelia jenginä.

Harmaa kaveri lymyää varjossa auton alla.

"Täällä vartioin minä."

Sepelkyyhkyjen jostain pesästä on tullut kaksi poikasta. Ne istuivat katon harjalla. Talitiaisilla on myös poikasruokintapuuhat, ne käyvät koko ajan hakemassa taliruokaa purkista ja vievät sen jonnekin. Ainakin yksi tiainen on palannut klassiseen säkeeseen ”ti-ti-tyy”, josta on 90-luvulta alken sanottu, että urbaanissa liikenteen melussa se on lyhentynyt tehokkaammin kuuluvaksi säkeeksi ”ti-tyy”. Liekö sitten paluu 70-luvulle menossa täällä.

Iltakävelyllä naakkaparvi kaakatti ja järjestäytyi pesäpuuhun.

Voi, kimalainen roikkuu akileijassa. Hankin myös kesän koristekukkia ruukkuihin ja niiden joukossa laventelin ja jotain pienempää kellokukkaa, joiden toivon olevan perhosille ja mehiläisille erityisen hyviä. Keltaisen vesikrassin myös ja peruspetuniat amppeliin, johon haluan koko kesän helpolla kestävän kasvin. Petunia ei petä koskaan.

Keskellä pimeintä aamuyötä havahduin kummaan äänikulissiin. Paksua ukkossadetta humisi katolle oikein pelottavan voimakkaana suihkuna. Pelkäsin jo, että vesikrassit menevät plätyiksi pihalla, mutta eivät ne menneet.

Uhkaavia tummia pilviä.

Piha on aina sellainen, että olen siellä kuin Liisa Ihmemassa: ”Mikäs se siinä kasvaa? Mikähän toikin ruoho on? Tähänhän on jotain kellokukkia tulossa nupulla! En ole ainakaan tällasta istuttanu!” Ja: ”Mihin sekin kiva kukka on kadonnut, joka vielä viime vuosina kasvoi tässä?” Hyvät katoavat ja jotain kutsumatonta, omituista tulee yllätyksenä tilalle. Rikkaruohona rehottaa sitruunamelissa ja vuohenputki.

Mikä tästä tulee?

Punapäivänkakkara jaksaa sentään vielä kukkia. Ja saniaiset ovat aina tyytyväisiä.

Tai sitten en tiedä: ”Niin mikähän tää metrin korkunen jutska tässä laattojen välissä on; ettei se olis mun malva?” Malva on ollut niin hyvä kaveri, mutta nyt en tunnista, onko tämä sitä vai ei! En uskalla nykäistä rikkaruohoa pois, kun se saattaakin olla istuttamaani malvaa! Surkea on tämä asiantuntijuuden taso.

Ja tällä hetkellä minua PELOTTAA meidän sypressimme. Se kasvaa ja kasvaa, ja sen rungot levahtavat alhaalta yhä kauemmas toisistaan. Nyt puun keskellä on tyhjiö. Eri varret nojaavat yhä enemmän ulospäin ja aidan viereinen runko alkaa seuraavaksi painaa aitaa. EI **** EI. Millä saa 7-metrisen puun katkaistua pois niukasta tilasta? Ja pysyvätkö ne kaikki rungot oikeasti pystyssä, etteivät ne päätäkin vain kaatua lopulta kaiken päälle?

Kiva, kun pihassa on aina joku elementti, jonka olemassolo PELOTTAA eikä ole hallinnassa. Puutarhanhoito on minulle vähän liiankin jännittävä trilleri.

Lopuksi vielä joku älynväläys töistä. Siellä on fiikus, jota pitää välillä kastella. Oli kai kovin ulkomaalainen olo, kun tyylittelin muistiinpanoon: ”Cucalle wettä”. Tai ehkä Agricola olisi kirjoittanut näin.