Hämärää kauppaa ja turhaa valvomista

Mielenterveyteni horjuu ehkä eniten siitä, että Facebook on kysymättä alkanut kääntää suomeksi kaikkia saksalais-hollantilais-englantilaisia postauksia ja mainostekstejä. Monta kertaa päivässä saa katsoa huonoja konekäännöksiä. Vaikka täytyy sanoa, että ovat ne selvästi parantuneet entisajoista.

Ja alan kuitenkin miettiä tietovisana sitä, että keksinkö, mikä tuon oudon sanan tai hassun ilmaisun takana olisi, ja usein keksin sen, koska osaan ne kaikki kielet. Minkä takia on myös täysin turhaa, että niitä minulle käännetään suomeksi. Luen mieluummin alkuperäiset nyanssit.

En minä tullut sinne revisoimaan muiden kielivirheitä, vaan ihan jotain muuta varten.

Tajusin kaupungilla, kun haettiin döneriä, että psyykkinen vahinko on jo totta. Se, että pelästyy ja pelkää muita ihmisiä. Jalkakäytävällä kulkee siinä toivossa, ettei kukaan tule vastaan, ja jos tulee, että hän kiertää tarpeeksi kaukaa. On epämiellyttävää joutua hetkeksikään lähelle jotain tuntematonta.

Mentaalinen vaihdehan siinä menee negatiiviselle: kaikkialla viesti siitä, että kuka tahansa kanssaihminen on vaara. Että kaikkia on vältettävä. Kuinka paljon siinä hajoaa sympatiasta, yhteistyöstä, yhteenkuuluvaisuuden tunteesta, alitajuisesti.

Kirjani kansi valmistui eksperttien avustuksella ja tein kirjasta pienen esikatselufilmin eli mainoselokuvan eli kirjatrailerin. Katso tästä! Toivon kirjan ilmestyvän viimeistään joulukuun aikana. Odotan koekappaletta painosta tällä hetkellä.

No nyt. Harrastus eskaloituu. Kerroin vähän aikaa sitten ruokakaupan kampanjasta, jossa paikallishistorian kirjaan kerätään valokuvatarroja, joita saa kassalta bonuksena aina tehtyään tarpeeksi ostoksia. Koko kylä jahtaa nyt tarroja ja aikuiset vaihtavat niitä keskenään saadakseen kaikki kuvat kirjaansa. (Ennen skidit kinusivat jalkapalloilijoiden keräilykuvia kaupan ovella.)

Mies juoksee pitkin öisiä katuja vaihtamassa tuntemattomien kanssa valokuvia. Täällä diilataan yön pimeydessä. ”Onks sulla numero 144? Saat multa numeron 273.” Keräily kiihtyy. Enää pari viikkoa aikaa. Vielä sata kuvaa puuttuu, kaksisataa kerätty. Facebookiin on perustettu paikallisryhmä, jossa kysellään puuttuvia ja tarjotaan kaksoiskappaleita, sovitaan tapaamisia. Laittomia tapaamisia kotiovella korona-aikaan, pimeyden turvin, onneksi vain 3 sekuntia kestäviä käden ojennuksia. Mies ajaa autolla osoitteeseen klo 21.30 jonkun tädin luo ja vaihtaa pinon. ”Mies vaan ravaa joidenkin naisten luona ja tällasta tarttee katella!” -”Hehe.”

Höyryjuna ja hevosraitiovaunu, joka vei keskustasta asemalle.

Lisää valmisteltuja pinoja. ”Ai kato, tää on mun entinen työkaveri, sekin keräilee.” ”Mä käyn kävellen äkkiä tuolla marketin takana yhdellä vaihtamassa, ei siinä kauan mee.” Sillaikaa tulee ovelle jo ”Yvonne” pyörällä ja vaihtaa minun kanssani pinonsa. ”Tuolla on Brukskessä tarjolla, mä ajan sinne äkkiä.” -”Varo, ghetto. Mutta onneks sä olet kasvanut siellä.” -”Tuttu katu on. Tiedän yhden, joka asui siinä talossa ennen.”

Seuraava kerta ghetossa. ”Mä meen tähän osoitteeseen. Niinku tiedoks.” -”Ai varmuuden vuoks, jos pitää hälyttää poliisit perään.” Tulee takaisin. ”No oliks siellä autot tulessa ja roskikset liekeissä?” -”Tietysti. Kaikki rikokset jonossa.”

Kärrynpyöräverstas sijaitsi kylän keskustassa.

Menestyksekkäästi katsoin leipähyllyä tarkalleen ja löysin kaura-ruis-kokojyväleivän. Ahaa! Edes yksi kauraleivän laji on sittenkin olemassa Hollannissa! Otin kokeeksi ja se on tosi hyvää.

Nämä ainoat terveysleivät ovat tosin aina samasta muotista, eli sellaisia kosteita, ohuita, hyvin tiiviitä läpysköjä. Kuten spelttileipäni, jota standardisti syön. Ei ole mistään kauratyynyistä täällä koskaan kuultukaan.

Mutta tässä on ilahduttavasti montaakin erikoista viljaa vehnän sijaan, ja tämä maistuu tosi hyvältä! Tämä on tulevaisuuden leipäni arkiaamujen aamupalalle.

Yhden yön nukuin huonosti. Ärsyttää valvoa silloin kun saisin nukkua ja se tulisi tositarpeeseen. Sen sijaan aivot käyvät kierroksilla ja minulle tuli pelkästään tehtäviä mieleen. Mitä kaikkea olisi tärkeää hoitaa. Varmaan 20 seikkaa, jotka vannotin itseäni kirjoittamaan muistikirjaani ylös heti aamulla, koska siinä olisi hyödyllisiä, tarpeellisia ja välttämättömiä asioita ja hyviä ideoita.

Mistä varjoista ne ryömivätkään esiin aamuyöllä, kaikki ne yksityiskohdat, joille en päivällä ja kirkkaalla mielellä uhrannut ajatustakaan? Mitä ihme paskaa virtaa sillon esiin? Eikö niistä suurimman osan voi heittää vain romukoppaan ja olla välittämättä? Niissä on sellainen turha stressin tunne, että ”aivan pakko muistaa ja tehdä tämä”. Juuri sellaista to do -listaa yritän vältellä ja sitten sellainen kasvaa yli äyräidensä klo 3 yöllä.

Mutta ennen kuin tuomitsen koko tilan vain turhaksi ja rasittavaksi, niin osassa niistä ajatuksia on innovaatioita. Juttuja, jotka saavat järjestykseen suunnitelmat, ja ideoita, jotka edistävät jotain hanketta, joka on edessä kuitenkin oikeasti lähiaikoina. Arvokkaita oivalluksia, luovaa ajattelua, uusia ratkaisuja. Osa niistä onkin muistamisen arvoisia eivätkä olisi kehittyneet päivällä niin sujuviksi.

Niin en tiedä. Rasittaa kuitenkin se sirkus keskellä yötä.

Talking about sirkus. Unessa olin saarella, oli haalean vaalea kesäilta, runsas vesi ympärillä. Juteltiin yhteiskeittiössä ison pöydän äärellä kun kuului hälytysääni ja meille ilmoitettiin, että radioaktiivisuus nousee taas, meidän on häivyttävä täältä. Harmi, olisi ollut kivaa jäädä. Horisontissa oli joko joku tulivuori tai ydinvoimala, josta sitä säteilyä tuli.

Vieressä meressä vesi virtasi kuohuen, nähtiin puinen laiva täynnä steampunk-hahmoja viktoriaanisissa liiveissä ja kerroshameissa, kävelykepein ja knallein, liehuvin huivein, ja ne kaikki puskivat ja soutivat ja kahlasivat vedessä laivan vieressä, jotta saisivat sen vastavirtaan työnnettyä ylös. Siinä ne pulikoivat kuin joku teatteriseurue, matkalla jonnekin ja huutaen toisilleen ohjeita.

Tykkään nähdä unia, mutta joskus jää päälle aika monta kysymysmerkkiä, että mikä se tämäkin taas oli olevinaan.

Useatkin kesän ruukkukukkani ovat aivan innostuneet ja kukkivat runsaammin kuin koskaan. Ja nyt siinä pyöri vielä kimalainen. Oikeasti marraskuussa. Pari päivää sitten näin perhosen lentävän. Pari pakkasyötä on kuitenkin jo koettu, ei näytä menoa haittaavan.