perjantai 21. kesäkuuta 2024

Troppia, kissalauluja ja pyykkitaistelua

Kirjoitin kauppalappua. Halusin muistuttaa itseäni siitä, että siellä on nykyään laktoositontakin creme fraichea, hollanniksi ”lactosevrij”. Aloin näpyttää: ”creme fraiche lac.vrij”. Pieleen meni kirjaimet, tuli ”alc.vrij” eli alkoholiton. 


Niin siis kuinka moniprosenttista kremfressiä minä yleensä vedän, jos pitää erikseen muistaa ottaa raittiusversiota tällä kertaa?



Töissä oli tarjolla salmiakkia. Hollanniksi drop. Tämä oli muistaakseni ihan tieteellinen etymologia, että sillä olisi yhteys suomen kielen troppi-sanaan. Apteekin salmiakki yleisenä lääkkeenä ja rohdoksena kaikkiin vaivoihin. Mietin sitä säännöllisesti. ”Ota jotain troppia” - siis vaikka merkkareita. 


Tätä ei moni tiedäkään. Hauskaa knoppitietoa. Tai troppitietoa.



Nykyään puhutaan paljon aivosumusta. Tiedän kyllä tunteen. Mutta myös hajamielisyys oireilee jaksoittain enemmänkin. Minullahan on välillä sellaista, että puhutaan jostain. Olen sanonut jotain ja sitten ajatukseni harhailevat eri aiheeseen, sitten vielä toiseen ongelmaan ja kolmanteen ihan eri kysymykseen. Siinä vaiheessa kun mieheni kommentoi jatkoa keskusteluun, olen jo ihan pihalla, mistä me olimmekaan puhumassa. Aihe kokonaan kadoksissa. Joudun miettimään kauan ja kelailemaan taaksepäin, mihin tämä liittyikään. 


Ajatusten harhailu tai aivosumu tai ADHD kuulostaa sellaiselta lääketieteelliseltä ongelmakentältä. Toisaalta taas se yhdistetään ”haaveiluun”, jossa myös kadotaan ajatuksiin. ”Haaveilu” sen sijaan kuulostaa romanttiselta, vaaleanpunaiselta, tyttöjen hommalta, ”unelmoimiselta”. 



Mitenkäs tämä englannin ”daydreaming”? Kun se kuulostaa juuri sellaiselta romanttiselta. Mutta sanana analysoituna se kertoo vain, että aivot tekevät sitä, mitä yleensä yöllä unessa, eli ajatukset karkaavat johonkin ulos kehosta toisiin maailmoihin, mutta päiväsaikaan ja periaatteessa hereillä ollessa. Pelkkänä osiensa summana se on ihan karu toteamus; syntyy kuin unitiloja, harhakuvia, vaikka on hereillä. 


Niin miten siitä on tullut sellainen vaaleanpunainen unelmoimisjuttu? Ehkä kaikkien sanasävyjen sekoittumisen juurisyy on jo siinä, että englannin ”uni” eli nukkumisen unennäkö ja ”haaveileminen, unelmointi” ovat sama sana, dream. Myös suomen kielen ”uni” on hämmentävän kaksijakoinen; sekä ihan fyysistä nukkumista - kuorsaa ja makaa - että niitä aivojen muodostamia harhakuvia ja seikkailuja.



Yksi aamu lauleskelin Jipille Jip-laulua kun silittelin sitä keittiössä tiskipöydällä. Olin vastikään nähnyt Instassa joltain amerikkalaiselta kissanomistajalta sellaisen tekstin, että ”Mietinpä vaan, osaakohan kissani arvostaa, kun laulan sille siitä kertovaa itse keksimääni neljän säkeistön laulua.” Se on todellinen ilmiö. Kissalauluja alkaa tulla. 


Nyt kulki sellainenkin teksti netissä, jossa joku toivoi, että ”mielestäni jokaisen kissan tai koiran omistajan kuuluisi äänittää albumillinen niitä lauluja, joita hän säveltää kotieläimestään”.



Sitten oli kaksi sarjakuvaa tai pilapiirrosta, joissa kissat ja koirat istuvat terapiaryhmässä. Yksi meni niin, että kissa valitti: ”Minulla on identiteetti hukassa, kun en edes tiedä oikeaa nimeäni! Ihmiseni kutsuvat minua joka päivä vähintään viidellä eri lempinimellä.” Totta. 


Ja toinen sarjakuva oli imelistä ja söpöilevistä lempinimistä. Koira tunsi itsensä nöyryytetyksi, kun sen virallinen nimi oli jokin ylvään ja kuninkaallisen kuuloinen, mutta ”nykyään mun ihmiset kutsuvat mua Pumpeli-pömpyläksi”. Muut taputtelivat sitä olalle, että ”ymmärrän”, ja jakoivat omat naurettavat kutsumanimensä, häpeilevästi päätään puistellen.



Puhu tassulle.



Täällä vain sää kylmenee. Yksi päivä satoi rankasti koko iltapäivän ja illan, kunnes paikallisuutisissa luki päivitys, että meillä Venrayssa lainehtii pari katua veden alla. Jaahas, semmosta.  


Lehdissä kerrotaan koko Hollannin alueella lisääntyvistä asuntojen kosteus- ja homeongelmista, kun jatkuvan sateisuuden takia eivät tänä vuonna ole missään välissä päässeet julkisivun rakenteet eivätkä sokkelit kuivahtamaan luonnollisella tavalla. Ei ole sitä kuivan ja märän vaihtelua, joille talojen terveys täällä perustuu, vaan pelkkää märkää. Vihdoin ensi viikoksi luvataan hellelukemia ja ehkä silloin jokin kosteus voisi päästä haihtumaan vähäsen.


Hortensiat eivät valita viileästä ja sateisesta säästä. Hyvin kukkii.


Hyttysen tapaisia hyönteisparvia seilaa todella paljon puistoissa.

Eipä meilläkään pyykki kuivu. Koko ajan on ikkuna auki pyykkihuoneessa, mutta ilmeisesti jos on +15 ja korkea ilmankosteus niin ei paljon tapahdu.


Pyykkiin liittyy meillä jatkuva taistelu, koska sen kuivattamiseen ei ole muuta paikkaa kuin yläkerran vaate- ja varastohuone, josta saa yhden ikkunan auki. Ei ole ullakkoa tai muuta avarampaa tilaa, jossa pyykki voisi roikkua rauhassa. Ulkona joo, no siellä ei ole ollut tänä vuonna yhtäkään poutapäivää jolloin ei olisi satanut kokonaiseen vuorokauteen tai ehkä edes 12 tuntiin.


Ärsyttää, että nyt kesälläkin saan odottaa 5 päivää ja pyykkilasti vain pysyy kosteana. Paksut tekstiilit alkavat haista tunkkaiselta, kun ne ovat roikkuneet märkinä 3-4 päivää.


Nyt kissojen kanssa on erityisen ikävää, että huoneessa on jatkuvasti pyykki roikkumassa. Mielellään soisin sen, että ne saavat istua ikkunalaudalla ja ylipäätään mennä huoneeseen ja myös käyttää siellä olevaa kissanvessaa. Suunnitelma oli, että huone olisi vain pois käytöstä aina pari päivää, mutta kun ei, siellä on AINA pyykki, joka ei kuivu.

 

Kissoja ei voi päästää pyykkihuoneeseen silloin kun siellä on kuivatus menossa. Janneke kiipeää pyykkitelineelle, sen puolat alkavat longottaa, se tekee kynsillä reikiä sukkiin, ja jos se repii lattialle pyyhkeitä niin ne makaavat lattialla mytyssä eivätkä varmasti kuivu koskaan. Toisekseen, koska kuivatuksessa pitää olla ikkuna auki ja siinä on pelkkä ohut hyttysverkko, on suuri vaara että Janneke hyppää ikkunalaudalle ja hajottaa hyttysverkon ja ehkä vielä karkaa katolle.





Radikaali idea olisi hankkia kuivausrumpu. Se kyllä helpottaisi elämää tosi paljon. Ihan kaikkea ei siinä voi kuivata, mutta vähentäisi telinekuivatuksen määrää selvästi.


Mietin sitä talveakin, mikä hirveä taistelu meillä on koko ajan käynnissä pyykin kuivatuksen parissa. Ikkunan olisi pakko olla raollaan yöt päivät, mutta jos siellä on melkein pakkasta niin ei tykkäisi viilentää asuntoa. Patterit puhisevat ja kallis lämpö menee harakoille. Sitten laitetaan ikkunaa kiinni ja pitkin hampain pyykkihuoneen ovi auki, että vesihöyry pääsee edes johonkin - ja kosteus leviää muihin huoneisiin, joissa muutenkin on kosteusprosentti liian korkealla koko ajan.  


Kun miettii kaikkea hankaluutta niin tässä on kymmenen aspektia joiden takia pyykin kuivatuksesta on suuri haitta ja vaiva päivittäiselle elämälle, ja energian tuhlauskin vielä. Ne kaikki ratkeaisivat kuivausrummulla.


Siinä onpi meille seuraava projekti, alkaa katsoa mihin laite mahtuisi järkevästi.


Tässä kuvasarjassa siirtyy haukotus kissalta toiselle.




Yhden sateen jälkeen oli hetken aurinkoista ja lämmintä ja ehdotin terassia iltapäivästä ennen ruoka-aikaa. Ajoimme Maasin rannalle kahvilaan, josta saa jäätelöä. 


On lautan vieressä pienoinen kahvila...


Tosiaan, auringossa oli lämmin, mutta välillä tuli pivi ja silloin oli hyytävän kylmää heti. Tuntui, että lämpötila laski noin 10 astetta aina pilven takia. 


Maasin lautalle tuli pyöräilijöitä koko ajan, ihmiset asuivat asuntoautoissaan ja teltoissaan leirintäalueella, koirien kanssa leikittiin. Proomuja kulki Maasissa ja minilautta pyrähti nopeasti niiden välissä vastarannalle. Oli virkistävä pikku retki.







sunnuntai 16. kesäkuuta 2024

Anteeksi että perinnevaivaan



Ennen EM-kisoja alkoi joku jalkapallon maaottelu telkkarissa ja olin että ääh, jalkapallo, en varmasti katso matsia. Mutta sitten näin Islannin lipun. Okei, katsotaan. Hollanti-Islanti. Pitää katsoa kun on joku Islanti-juttu. 


Olen pitänyt yllä kielitaitoa lukemalla netistä tänä keväänä paljolti mbl:ää (Morgunblaðið, ”Aamulehti”) ja ennen kaikkea Reykjanesin tulivuorenpurkausten artikkeleita. Seuraan RÚV fréttiriä myös instassa (”Ylen uutisia”; RÚV = Ríkisútvarpið, ”valtionradio”). 


Siellä se laava virtaa, ja kotimaan toimituksessa on kaikki tiedot, kartat laavavirtauksen suunnista, havainnekuvat, suojavallien rakentamiset, viidet aktiiviset kraatterit, maannoususta huolestuminen, voimalaitoksen sähköjohtojen tuhot, korjaussuunnitelmat. Milloin avataan Blue Lagoon taas ja milloin evakuoidaan.


Täytyy ihailla sitä kaikkea a) tietotaitoa b) tyyneyttä c) reippautta ja sitkeyttä. Sitä kun geologit, meteorologit ja vulkanologit kilvan mittaavat ja jakavat dataa, kuinka monta kuutiometriä laavaa sekunnissa purkaus syöksee tänään, mihin ennustetaan laavavirran ulottuvan tähän iltaan mennessä jne. Tienrakentajia, jotka arvioivat laavamassaa, joka peitti maantien, ja sanovat, että ”nooh, kunhan katsastetaan tilanne niin mehän voidaan alkaa rakentaa uutta tietä jo kuuman laavan päälle, eikä kyse ole ollenkaan viikoista, vaan parista päivästä, kun saadaan ainakin hätätie toimimaan taas”. 


”Tämä on nyt viides kerta kun laava vyöryy tänä keväänä tämän tien yli; aletaas raivata taas.” ”Blue lagooniin ei nyt sitten pääse enää idästä eikä pohjoisesta, mutta tuolta etelästä koukkaamalla on tie edelleen auki no problem.” Joku päivä leijui vulkaanista kaasusmogia pääkaupunkiseudulla ja kehotus pitää lapset ja heikot sisällä. Kaivinkoneilla maaston aineksista improvisoidut suojavallit ovat käytännössä jo säästäneet Grindavíkin kylän talot täystuholta, ohjanneet kuuman laavan kiertämään alueen.



Kun ulkona kulkee paksussa takissa ja kylmä tuuli viuhuu, on täälläkin vähän sellainen Islanti-fiilis. Oli kesäkuu silloin kun olin mieheni kanssa siellä vuosia sitten, ja kesä alkoi jopa Islannin oloihin erityisen kylmästi. Muistan ikuisesti, kun retkitoimistoon pullahti kadulta työntekijänainen paksussa takissa ja huudahti kollegoilleen: ”Hvenær byrjar djöfulsins sumarinn!” - ”Milloin se helkatin kesä alkaa!” 


No sitä mekin vähän ihmettelimme, kun oli niin jäätävää. Snæfellsnesin retkellä vihmoi räntää naamaan. Pikkukajavat (eräänlaiset lokit) olivat kyllä söpöjä kalliopesissään ja lounaaksi tarjoiltu kuuma keitto erittäin tarpeellinen lämmike.



Monena aamuna viime viikolla oli 12 astetta ja kaipasin jo käsineitä auton ratissa. Kylmä tuuli usein. Mietin, että marraskuussa meillä on joskus 14 astetta ja istutaan terdellä; kohta alkaa marraskuukin olla keskimäärin lämpimämpi kuin tämä kesäkuu.


Yksi päivä satoi sellaiset 9 tuntia putkeen, mutta iltapäivällä yhtäkkiä alkoi loistaa aurinko ja näkyi sinitaivasta pilvenriekaleiden välissä. Menin heti kävelylle parkkipaikalle. Sadetutkasta näki, miksi paistaa aurinko: olimme selvinneet sellaisen valtavan, Hollannin kokoisen sadespiraalin eturintaman läpi ja tulimme myrskyn silmään, pyörylän keskustaan, jossa oli hetken poutaa.




Kävimme kirjaston avajaisissa. Siellä oli paljon väkeä. Sisätilat ilahduttivat. Oli oikea moderni kahvitiski, lehtilukuaula, iso lastenosasto, jossa koroke, jolla istuskella tai leikkiä, söpöjä huopakiviä ja sohvia, luentosali kauniine samettituoleineen, kirjanpalautusautomaatit. Kahvilanurkassa puinen koroke eli pitkä rappu, jolla istua; jostain syystä rakastan korokkeita tiloissa, laitoja ja askelmia, joilla saa istua.






Sitten tuli taas jalista. EM-kisat alkoivat Saksassa. En tullut ajatelleeksi, että kisat kaukaisissa kaupungeissa vaikuttaisivat meidän arkeemme haittaavasti. Haittaavat ne; Saksan rajaviranomaiset laittoivat kunnon tarkastukset ja pistokokeet pystyyn Hollannista Saksaan vievillä teillä, turvallisuusvarotoimena, ja ruuhkaa syntyi ja ekstra jonotusta esim. 45 minuutin verran. Ja tämähän toiminta ei koske vain avajaispäivää, vaan noita kisoja pelataan siellä kuukauden verran. Joutuvatkohan meidän firmamme sadat saksalaiset työntekijät seisomaan ruuhkassa nyt sitten jokaikinen iltapäivä, kun he haluavat Hollannista kotiinsa?


Lähikaupassa myytiin suklaisia jalkapalloja.

Ja söpöjä pikku pelaajia.


Viimeksi etsin tiikerikakkua kaupasta ja luulimme, että se on standardikakku, jota on aina hyllyssä valmispötkylänä. No ei ollut. Oli vain kokoblondia peruskakkua. Lisäksi minua kiinnosti tarkistaa, mikä on sen oikea nimi hollanniksi. Koska se ei ole suoraan käännettynä tijgercake. Mutta onhan sillä joku nimi. Mieheni ei tiennyt. Se on kuitenkin ihan tuttu malli täälläkin.


Teki mieli jotain kunnon leivonnaista mutta siltähän se näytti, että jos haluan jotain hyvää, niin on pakko leipoa se itse. Miten olisi korvapuustit? Pitkästä aikaa.


Huomasin, että minulla alkaa kertyä leivontalaatikkoon jo useita suomalaisia erikseen pullaa varten ostettuja kardemummapakkauksia. Ulkosuomalaisethan ostavat kardemummansa erikseen Suomen kautta, koska joissain maissa sitä on vaikeaa saada kaupasta ylipäätään ja lopuissa maissa se jauhetaan liian hienoksi, ihan harmaaksi pulveriksi, eikä saa niitä mustia sattumia taikinaan. 




Hankin puustiainekset. Huoh, sitten piti ilmeisesti ryhtyä hommiinkin, kun tuli suunniteltua ja luvattua. Se on tyhmää, kun impulsiivisesti tekee päätöksen, että nythän minä rupean, mutta tunnin päästä onkin tunne, että mieluiten istuisin sohvalla loppuillan. Ja sitten on pakko vääntäytyä keittiöön.


Mutta kun sieltä tuli setien jalkapalloanalyysiä, niin se motivoi pakenemaan keittiön puolelle.


Jalkapallon kotikatsomo jonkun mainoksen mukaan.


Taikina nousi ihan hyvän tuntuisesti. Sekotin ensin puukauhalla ja sitten käsin. Tosin se tuntui sitkoistuvan jo kauhalla vääntäessä. 


Mietin, että tässä on sellainen syvään juurtunut suomalaisten naisten perinne ja oletus ja vaatimus ja riman asetus korkealle, että hiivataikinasta tulee kunnollista vain jos sitä vaivaa omin paljain käsin. On joku sellanen ylpeyden aihe, että tottakai käsin vaivataan ja kuuluu vaivata ja aina on vaivattu. 


Tuntuuhan se minustakin oikealta. Kun se hiivakin on jotenkin elävä. Leipomisen magiikka. Ei tällaisesta ole kuultu muissa maissa. Muissa maissa taikina kuin taikina menee keittiökoneeseen.


Anteeksi, että perinnevaivaan.




Toisen satsin voita käytin liian kauan mikrossa. Sitten tursusi voimössöä ulos rullasta ja se oli hankalaa. Nämä löysän täytteen yksilöt lytistyivät erityisen rumiksi ja epämuotoisiksi pellillä niin että alkoi soida päässä Britney Spearsin kappale ”...My loneliness is killing me”, mutta muodossa ”My ugliness is killing me...”  Tein kuvan, jossa surkea vino pullakasa laulaa tätä.

 




Onneksi on olemassa se lause: ”Mutta tärkeintä on kuitenkin maku”. Siitä minä elän puustieni kanssa.


Näistä tuli ulkonäöstä ja erityishaasteista huolimatta tosi kuohkeita, ilmavia ja pehmeitä.