Autolla Norjaan Osa 5 – Vuoristojunailua ja jarrut kuumana serpentiinitiellä

Uudelleenjulkaisu: juttusarja Norjan automatkasta, joka tehtiin heinäkuussa 2018.
Koska ylläpitäjä poistaa entisen blogiosoitteeni kokonaan, julkaisen säilyttämistarkoituksessa joukon vanhoja artikkeleita uudestaan täällä.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin heinäkuussa 2018.

5. päivä: Aurlandsfjord, Stegastein, Flåmsbana

Hienoa katsoa seutua rauhassa tänään, kaikkea kivaa löytyi. Ja opittiin lisää Norjan teistä. Ensin 11 km pitkään tunneliin, sen jäljeen 5 km tunneliin (Gudvangatunnel & Fenjatunnel). Näitä pitkin pääsee vuoren läpi Gudvangenista seuraavan vuonon päähän Flåmiin.

Flåmista lähtee vuoristomaisemassa ylöspäin puskeva junarata Flåmsbana eli Flåmin rata, joka on maailmankuulu nähtävyys ja erikoisuus, jonka monet turistit haluavat kokea. Meillä oli iltapäivälle junaliput edestakaiseen matkaan ihan vain sen shown vuoksi. Mutta ensin ehdimme ajelemaan muualle lähiympäristöön.

Aurlandsfjord

Flåm sijaitsee Aurlandsfjord-vuonon viimeisimmässä päädyssä, ja tämä vuono oli todella kaunis, kun lähdimme ajamaan sen itälaitaa. Harvassa on tien vieressä pysähdyspaikkoja ottaa kuvaa ja katsoa maisemaa oikeasti; aika nopeaan pitää improvisoida, jos näkee P-paikan tai edes levennyksen, jossa voisi seistä ilman että se on bussipysäkki, johon mahtuu tasan yksi bussi, tai ilman että se on kapean tien elintärkeä vastaantulijan ohituspaikka. Mutta saimme Flåmin edessä hengaavat risteilyalukset kuvaan.

Kun tietää, kuinka isoja nämä vähintään kymmenen kannen laivat ovat, niin siinä perspektiiviä, kuinka korkeat vuoret ovat siinä heti vuonolta nousemassa. Tässä ympärillä on huippuja, joiden korkeus vaihtelee välillä 1200 m ja 1600 m.

Olin lukenut, että Aurlandin kylän (joka on nimeltään myös Aurlandsvangen) lähistöllä on hyviä näköaloja vuonolle sekä virallinen panoraamapaikka nimeltä Stegastein. Sinne siis.

Tuolla ylhäällä laidalla näkyy pienenä pisteenä puusiltarakennelma, joka on Stegastein-näköalatasanne.

Stegastein

Aurlandin kylän takaa alkoi serpentiinitien kiemura nousta ylös jyrkkää rinnettä. Hitaasti autolla. Tie oli kapea eli siitä se sitten lähti se kuuluisa pikkupaniikki, että on vain muutamia levennyspaikkoja, ja sitten tulee yksikaistaisessa kohdassa kulman takaa juuri asuntoauto vastaan ja joutuu peruuttamaan 300 metriä levennyspaikkaan. Reunuksia ei paljon ole ja tieltä ei parane ajautua kivikkoon tai ojaan tai alarinteeseen keikkumaan. Oli oikein ällöjä kohtia, joissa tie on jyrkänteen laidalla, josta ei vain saa pudota. Samalla opettelet, miten oma auto käyttäytyy eli millä vaihteella pääsee ylös.

Panoraamalla oli puolalainen turistibussi ja kymmeniä autoja; oikein tungos parkkipaikalla tien laidassa. Hieno puusilta, joka päättyy rotkon päällä lasilevyyn. Kauniit näkymät, mutta hieman häiritsevän vilkkaasti turisteja.

Perillä. Puusilta rinteen yllä.

Näkymä oikealle...

...ja vasemmalle.

Täällähän paahtuu kuin etelänlomalla.

Yäks, kyllä tämä aika jyrkästi kaartuu tuonne alas.

Alas tullessa jarrut selvästi kuumenivat; autossa alkoi haista kuumalle metallille.

Aurland

Aurlandissa oli kiva leipomokahvila ja kanelisolmu kanelsnurr. Se, että kahviin kuuluu santsikuppi, on selvästi pohjoismainen tapa. Vettä ilmaiseksi tankista kahvin oheen on myös pohjoismainen tapa.

Juodaan hyviä paikallisia omenamehuja tai omena-raparperi tai omena-mustikka. Pikkulasipullo mehua maksaa 5,50 euroa. Kakunpala 5 euroa. Kanelipulla 4 euroa. Kahvi 3,40. Nämä ovat minusta suomalaisittain aika tavallisen kuuloisia hintoja, ei mitään hirvittävän erityiskallista.

Alarinteessä lähellä vuonoa äkkäsin punaisessa puutalossa lasinpuhaltamon - Glasshytte. Sen pihapiirin vihreän vajan seinustalla roikkui perinteisesti turskia kuivumassa. Kuisti oli koristeltu värikkäin lasikaloin.

Putiikissa oli myynnissä laseja, snapsilaseja, maljakoita ja pieniä koriste-esineitä, ja sisäikkunasta näki alas valmistustiloihin. Lasitaiteilija Merete Rein tekee täällä työtään. Investoimme suloiseen pieneen lentävään sikaan, jonka voi ripustaa narusta kattoon.

Ihquja lasikaloja.

Lasitaiteilija työssään.

Lentävä sika.

Jos haluaa eksoottisen elämyksen, niin Aurlandista voi jatkaa E16-tiellä 24,5 km mittaiseen Lærdalin tunneliin. Se on Norjan ja maailman pisin tunneli.

Mutta me lähdimme Flåmiin lounaalle ja junalle.

Flåm

Flåm on pieni kylä, joka vetää massoittain turisteja, ja kyllä, myös risteilylaivoja. Onneksi siellä oli suuret parkkipaikat, joista löytyi ilmaista tilaa helposti. Ja ilmaisvessoja monta, jee jee jee. Souvenirkauppoja ja pikku ulkomarkkinat matkailijoille. Esimerkkihinta: yksi ranskalainen crepe maksoi 100 kruunua eli 11 euroa.

Oli myös belgialaisia vohveleita. Jotenkin vohvelit ovat Norjassa se juttu, niitä tarjoilevat hotellit ja kahvilat, ja meidänkin viikinkihotellissamme oli aamupalalla vohvelirauta, että ”tee itse vohvelisi”.

Ankkurissa oli very british laiva Arcadia, jonka keulaan oli maalattu isoa Englannin lippua tyylitellysti. Myös valkoinen MSC cruises tuli vuonoon ja poistui illalla.

Kivinen suuri maapallo pyöri suihkulähteessä kuin mikäkin ihme.

Huomattiin, että Norjan maaseudun hotellien ja turistikauppojen työntekijät ovat pitkälti ei-norjalaisia sesonkityöläisiä, eri maista haalittuja; sekä Flåmissa että hotellissamme. Myös Gudvangenin viikinkikylän viikingeistä ei kukaan ole varmaankaan norjalainen.

Saimme turistirysästä huolimatta Flåmissa tavallisen hintaisen salaattilounaan, ja junamatkan jälkeen illallista kivassa junanvaunuista tehdyssä kahvilassa.

Cafevogn. Onpa hauska kahvila Toget Cafe. Ruuat haetaan tuolta vanhasta puutalosta.

Ennen junaa ehdittiin myös chillata hetki koivun varjossa turkoosivetisen kirkkaan joen ääressä nurmikolla.

Flåmin rata - Flåmsbana

Junien päätepysäkki oli Flåmissa keskeisellä paikalla, monen raiteen ratapiha. Lähtiessä turistit jaoteltiin järkevästi eri jonoihin aitojen väliin: suuret laivalta tulevat ryhmät omaan jonoonsa ja omiin vaunuihinsa, ja sekalaiset yksilömatkustajat, kuten me, omaan jonoonsa.

Olimme varanneet tämän lipun jo ajoissa keväällä netistä, ja se oli varmastikin välttämätöntä, kun tietää, että risteilylaivat varaavat matkustajilleen koko junan täyteen, paljolti aamupäivän ja keskipäivän vuoroja. Niistä osa oli jo loppuunmyytyjä huhtikuussa, mutta meille sopi hyvin iltapäiväjuna.

”Se Norge, ta toget.”

Myös meno- ja menopaluulippulaiset eroteltiin. Päätepysäkillä Myrdalissa voi nimittäin vaihtaa junaa tältä turistiradalta Norjan ”oikealle” rataverkolle, joka jatkuu vaikka Osloon saakka.

Tai sitten voi nousta Myrdalissa pois ja sieltä ajaa pyörällä rinteitä alas takaisin Flåmiin. Pätkä on osa Rallarvegen-pyöräilyreittiä ja Flåmiin mennessä etuna on se, että tie laskee pääsääntöisesti alamäkeen.

Rallarvegen-pyörätien jyrkempi osuus siksakkina rinteessä, junasta nähtynä.

Flåmin asemalla olisi ollut ilmainen radan historiasta kertova pikkumuseo ja jäi vähän harmittamaan, ettemme ehtineet tai tajunneet mennä sinne.

Mutta radasta sai tietoa myös junan vaunussa, jossa modernit digitaaliset infotaulut kertoivat tärkeät faktat ja näyttivät tunneleiden aikana viihdyttäviä vanhan ajan valokuvia. Rauhalliset, selkeät kuulutukset parilla kielellä. Oikein hyvä.

Flåmin rata nousee hämmästyttävän jyrkästi ja on rakennettu tunneleineen valtavalla työllä ja työvoimalla. Uskomaton historia, miten miesvoimin kaivettiin aikoinaan 18 tunnelia, edeten metrin kuukaudessa, jotta saatiin juna kulkemaan. Respect.

Oli monia kauniita laaksoja junaradan alla ja jännä palkein reunustettu pätkä vuorenseinässä. Ylängöllä oli vuoristojärvi, suoalueen laidalla maalaistalo, ja alkoi näyttää Lapilta, surkeat ohuet koivut: puuraja alkoi tulla vastaan vaivaiskoivumaisesti. Ja olihan siellä moniakin ohuita vesiputouksia syöksymässä alas monessa paikassa.

Virallinen valokuvauspysähdys pidettiin puolivälissä kuohuvan, pauhaavan Kjosfossen-kosken luona. Siellä oli helteessä hikoillessa ihaninta se, että tuuli toi välillä sumupilven viileää vettä iholle suihkuna.

Infotaulussa oli kerrottu seudun myyteistä, mystisistä naishahmoista, jotka kauniilla laulullaan houkuttelevat miehiä; siitä oli tehty norjalainen show. Kaiuttimista soi musiikkia ja naislaulua ja kukkulalla putouksen vieressä esiintyi punamekkoinen nainen tanssien.

Mietin, että kyllä tuo minulle kelpaisi kesätyöksi: vetää kolmen minuutin verkkainen tanssishow turisteille vuorenrinteellä 20 kertaa päivässä. Kyllä minä sen tekisin, mikäs on palkka? On paljon pahempiakin kesäduuneja.

Kjosfossen ja myyttinen seireeni talon raunioilla.

Päätepysäkki Myrdal ja oikea Oslon-juna.

Låvisberget

Illalla etsimme vielä pikku seikkailua. Missä olisi ylänkö ja lunta? Suuntasimme Aurlandin taakse näköalapaikalle Låvisberget, ja se oli osin kauheaa. Vastassa oli vanha, kapea monen sykkyrän tunneli, jonka osiot kiertävät ja kaartavat vuoren sisässä jopa päällekkäin ja nousevat samalla ylämäkeen. Karttakuvassa hyvin mielenkiintoinen laitos.

Oli jyrkkää kuin mikä, ainakin 12% nousua. Oli kapeita kohtia, joissa ei mahdu ohittamaan, ja sitten tulee betoniauto vastaan. Tunneliin ei mahtunut kuin yhden auton leveys, joten liikenne annosteltiin punaisella liikennevalolla, että odota tässä vastaantulevia. Tunneli kääntyi 180 astetta vuoren sisässä ja oli huonosti valaistu ja kapea ja matala, kuin huvipuiston kummitusjuna livenä!

Emme päässeet lumeen saakka, luovutimme korkealla rinteessä. Näköalapaikan anti oli lähinnä leveä kosken lirunen sekä kunnon satsi voimajohtoja laskemassa rinnettä alas tien yli.

I’ve got the power. Jostain sen sähkönkin on tultava. Norjan sähköstä 99% tulee vesivoimaloista.

Paluumatkalla oli tietyökohta, jossa tekivät jotain tyyliin ”odotas kun siirretään tämä kallionlohkare tästä tiensyrjästä”, ja putsasivat myös yhtä lyhyehköä tunnelia. Luin liikennemerkistä, että oli ”manuell dirigering” eli liikenteenohjaajanainen pysäyttämässä autojonon, ja sitten näkyi ”følg meg” eli ”follow me” -auto vilkkuvaloin, jonka perässä piti ajaa tunnelin läpi, jossa puuhasi työkone.

Jossain vaiheessa nousujen jälkeen meni vaakatason aistimus sekaisin. Kun pysähdyin tietyömaalle, ihan turvassa alhaalla joen vieressä koivujen katveessa, ja päästin jarrun hetkeksi, auto liukui taaksepäin. Ei voi olla totta! Mähän seison nokka alaspäin! Auton pitää rullata eteen eikä taakse! En voinut käsittää enkä uskoa, että siinä olisi ylämäessä. Se näyttikin ihan alamäeltä, kun katsoi ja loogisesti päätteli.

Paluumatkalla Gudvangeniin 11 km tunnelissa tuntui kuin ajaisin jatkuvasti alamäkeen, vaikka se oli vaakatasossa. Vain auton käyttäytymisestä pystyin päättelemään, että ei tunneli laskeudukaan alas, koska auton vauhti ei kiihdy itsestään kuten aiemmin serpentiinitiellä alamäessä. Silti silmät huijasivat koko ajan niin, että näytti alamäeltä.

Vietettyämme toisen yön viikinkikylässä ja kaakattavan pikkukajavan armoilla olimme valmiit jättämään tämän seudun taaksemme.