Ihan pimeetä

”Näemmekö koskaan enää aurinkoa?” kysyin blogin lopussa pari artikkelia sitten.

Vastaus: emme. Nyt se vahvistettiin: tämä tammikuu on ollut kaikkien aikojen harmain Hollannin mittaushistoriassa. Kaikkein vähiten tunteja auringonpaistetta. Koko ajan joko sumuista, sateista tai pilvistä. Aurinkotunteja on ollut vain kolmasosa keskimääräisestä tammikuusta.

Jumankauta juu nääs päivää. Yksi päivä piiskasi ensin täysillä vinossa räntää myrskyn kera pohjoisesta puhaltaen pihaan ja peipot sanoivat, että mä tästä poistunkin nyt hetkeksi jonnekin puskaan. Myöhemmin minuutin verran näkyi sinitaivas ja aurinko paistoi jostain pilven alta ja menin heti ulos lounaskävelylle, niin eikö siellä alkanut seuraava jäätävä sade tippua niskaan välittömästi kun olin kävellyt 20 metriä kotiovelta. Vaikka sadetutkassa ei näkynyt silloin mitään meillä. Ja kun toisena päivänä sain sisältä katsoa yhteensä jopa noin 10 minuutin ajan auringonpaistetta, sääennuste lupasikin, että seuraavaksi palataan taas kokoharmaaseen taivaaseen.

Ei ihme, että koen olleeni erityisen syvällä suossa. Etä- ja toimistotyön liikkumattomuus ja tuolin päällä päivystäminen sattuu lihaksiin ja henkinen tylsyys aivoihin. Ja kandesartaani päähän. (Kerron varmaan joskus myöhemmin mehukkaan tarinan uudesta migreenin estolääkekokeilustani, joka ei ihan tunnu menevän putkeen. Toivottavasti kerron siitä sitten, kun joku muu oikeasti auttava ja henkilökohtaisesti sopiva ihmelääke on löytynyt.)

Töissä tehään self-evaluation eli kehityskeskustelu eli vuoden itsearvio ja pitää vääntää väkisin pointseja tekstiin. Psykologisia luonnearvioita alueelta ”emotional intelligence”. Tuohon osasin vain piirtää ensin pari emojia luonnospaperille. Ne, jotka nauravat kyyneleet silmissä. Piirsin huonosti: en muistanut, miltä niiden silmät näyttävät.

Pakkasyö. Kuutamo paistoi. En saanut sitä hyvin valokuvaan illalla mustassa, mutta aamulla se oli toisella puolella katua haalealla taivaalla.

Mahtavaa, kuinka kaikki rakastavat Suomen UMK-kappaleita youtubessa. Että korkea taso ja laatua kaikissa kappaleissa. Englantilainen sanoo laulavansa suihkussa ensi viikot Bessin Ram-pam-pamia, ja serbialainen yhtyy tähän. Kaikki lohduttavat epäileviä suomalaisia, että tietysti voitte lähettää suomenkielisen kappaleen, se tuo vain lisämaustetta, suomen kieli on niin kaunista ja soljuvaa ja hauskaa, kyllä se toimii. Sanovat kaikki Espanjasta ja Norjasta ja Englannista ja Puolasta ja Latviasta.

Välillä minulla ei ole ollut oikein mitään kapasiteettia olemassa tehdä oikein mitään. Se on ollut minulle niin totta ja hyvä neuvo, että juuri nyt tammikuussa ei auta pullistella eikä haluta muuta kuin yrittää huolehtia itsestään ja selvitä. Ei olekaan ollut voimia muuhun. Myöhemmin keväällä pystyy sitten taas.

Ulkomaailma on todella masentava. Ja vaatii voimavaroja, että saa käynnistettyä ja pidettyä vahvana sisäisen maailmansa, jos koko ajan kaikki vahvuus ja ilo pitää löytää sieltä eikä saa tankattua sinne mitään hyviä kokemuksia.

Snagarijono säkkipimeässä sateessa 17.45

Täydessä lockdownissa näyttää tältä: Mitä tuolla ulkomaailmalla on muuta tarjottavaa kuin töitä ja lisää töitä. Ei siellä ole mitään hauskaa näköpiirissä, ei minkäänlaista palkintoa raadannasta koskaan paitsi se, että saat tehdä lisää töitä ja olla kiitollinen, että saat tehdä töitä. Kiva. Kaikki hupi on kielletty. Ei saa mennä kahvilaan istuskelemaan ja leikkimään luksushetkeä ja näkemään kaunista interiööriä. Ei saa mennä illalliselle ravintolaan ja antaa jonkun kokata herkullista ja päästä vähän liikkeelle. Ei saa mennä pubiin turisemaan maistamaan yhden erikoisoluen kaverien kanssa. Ei saa mennä museoon. Ei saa mennä näyttelyyn. Ei saa mennä konserttiin. Ei saa mennä eläintarhaan. Ei saa mennä minkään lajin festareille. Ei saa mennä messuille. Ei saa mennä kylpylään eikä saunaan. Ei saa mennä matkalle. Jos liikut jossain niin ruokaa et ainakaan saa, koska ravintolat ovat kiinni.

Ja kun yrittää edes kävellä kadulla ja käydä lenkillä, siellä on aina pimeää, harmaata ja sataa naamaan. Täkäläisen talvimaiseman värittömyys alkaa tosissaan tehdä kipeää näköhermossani.

Piirsin, että näkisi edes vähän väriä.

Nyt juuri saivat sitten Hollannissa ravintolat, teatterit, museot ym. avata, tosin kovin kapasiteettirajoituksin ja aikarajana klo 22 illalla. Useimmat teatteriproduktiot eivät vieläkään kannata, koska katsomossa saa turvaväliehtojen mukaan olla vain kourallinen ihmisiä.

Jos noita multivitamiineja ja hivenaineita taas yrittäisi syödä... Niitä, joista mies taannoin sanoi, että häntä vähän pelottaa mikä minusta tulee, kun syön noita ”multi-nainen” -nimisiä pillereitä.

Silloin kun välillä olen virkeämpi ja on aktiivinen päivä, tarvitsisin monta, monta tuntia lisää aikaa vuorokaudessa tehdäkseni kaiken, mitä haluaisin. Ilta on klo 23 käytetty loppuun, koska silloin kuuluu mennä nukkumaan töiden takia. Mutta silloin olen vasta kokannut, syönyt, tiskannut, tarkistanut sähköpostit, lukenut kirjan loppuun ja katsonut UMK-reaktiovideoita youtubesta. Ja nukkumisen sijaan haluaisin vielä vaikkapa urheilla eli tehdä tunnin kävelyn tai jumpan, ja sitten haluaisin kirjoittaa ylös sekä uniani että kokemuksiani viime päiviltä. Olisin valmis klo 1 tai 2 yöllä.

Kaikki mitä kaipaan on vapaus. Vapaus edes valvoa niin myöhään kuin haluan. Tehdä sillä yöllä ihan mitä haluan. Saattaa teemani loppuun rauhassa, ilman kiirettä ja kelloon katsomista. Eikä pakkonukkua vain työherätyksen takia. 

Viimeksi luin useita artikkeleja ihmisistä, jotka elävät paljolti yöllä. Markus Kajokin ja useita naisia Kodin Kuvalehdessä. He ovat onnistuneet järjestämään elämänsä ja vuorokautensa niin, että voivat valvoa vaikka aamuviiteen joka yö ja saavat nukkua pitkään aamulla. Työt ovat vasta illalla tai iltapäivällä. Joko freelancereita tai eläkeläisiä, kansalaisopiston iltakurssien opettajia. Harrastuksetkin järjestetty niin että kolmelta iltapäivällä voi alkaa jumpata, eikä kukaan odota yhteydenpitoa ennen keskipäivää. Yöllä he alkavat maalata taulua kaikessa rauhassa, tai vievät kissan kävelylle, tai hölkkäävät pitkin tyhjän kaupungin katuja. Ottavat oikeuden elää ja harrastaa yöllä, koska ovat silloin luovimmillaan ja tehokkaimmillaan.

Loistavaa. Embrace the night. Oon niin kade. Minunkaan rytmini ei ole tämä päivätyön rytmi. Syvästi sydämessä, ei ole. Väkisin nukkumaanmeno on aina tuskaa, ja aamulla aikasin nouseminen on aina tuskaa. 

Tarttis keksiä jotain.

Elämäni ekat karjalanpiirakat

Karjalanpiirakka-projekti. Leivoin yhdet karjalanpiirakat, ensimmäiset elämässäni, ja some räjähti, kun kerroin siitä. Suoritusta kehuttiin. Ja olihan se ylpeä tunne, kun se ensimmäinen rypytetty valmistui tiskipöydällä.

Eka kokonaan alusta asti itse ja yksin valmistamani karjalanpiirakka.

Täällä Hollannnissa kun ei marssita tuosta vain markettiin ostamaan karjalanpiirakoita. Tällä saarella näännytään jatkuvasti ilman karjalanpiirakoita! (Peppi Pitkätossu -sitaattia mukaillen.) Jos haluaa niitä, ne on tehtävä itse. (Tai ajettava suomalaisten ylläpitämään kauppaan esim. Rotterdamiin tai Amsterdamiin hankkimaan niitä silloin kun siellä on pakasteita tai tuoreita tarjolla; ja se on minulle usean tunnin keikka.)

Nyt on näköjään se hetki, jonka piti olla syksyllä. Että ”syksyllä sitten leipasen karjalanpiirakoita, sitten kun on paljon aikaa joku viikonloppu.” Ei ole tullut sellaista aikaa koko syksynä, tietenkään, sellainen on syksy. Luulin jo oppineeni, ettei syksylle kannata suunnitella projekteja, koska niitä ei ehdi koskaan tehdä siinä ohikiitävässä hetkessä myöhäisten kesähelteiden loppumisen ja jouluvalmistelujen alkamisen välissä. Ehkä hyvä tietää, että sellaiset luppoajat saattavat sen sijaan hyvinkin koittaa tammikuussa.

Tämä ei ole reseptiblogi eikä ohjeblogi. Täällä vaan sekoilen ja kerron kokemuksistani. Resepti löytyy vaikka Martoilta (linkki tässä) ja hyviä vinkkejä vaikkapa tästä, jota katsoin sattumalta. 

Puuro on keitetty, on tosiaan kätevämpää hoitaa se homma jo edellisenä päivänä. 

On olemassa sellanen peli, että pitää mainita asioita, joita ei ole koskaan tehnyt. ”En ole koskaan... keittänyt riisipuuroa.” Pelottaa. Siitä kerrotaan aina, kuinka helposti se palaa pohjaan, jos ei koko ajan sekoita.

Toimi se. Paksupohjainen valurautapannu kai auttoi asiaa. Ja vinkit siitä, että jos aloittaa keittämisen veteen ja vasta hieman myöhemmin jatkaa nestettä maidolla, se ei pala heti ja niin helposti pohjaan.

Esihistoria: Pulikka on ollut minulla mukana ulkomailla varmaan 90-luvulta saakka siinä toivossa, että teen ne piirakat. Saksasta Hollantiin. Ja nyt jo sitten tein, heh heh. Kannattaa odottaa 25 vuotta.

Ruisjauhoja olen googlaillut ja todennut, että aika hankala nitä on Hollannista etsiä. Jossain biohippikaupoissa saattaisi olla, normaalissa ruokakaupassa ei koskaan. Hankin suomalaiset ruisjauhot jo kesällä, kun kaavailin projektia. Puuroriisiä sentään löytyy lähikaupasta.

Työelämään tutustumisjaksolla yläasteella koin ensimmäisen kosketuksen raakaan karjalanpiirakkaan, kun suurkeittiön ystävälliset leivontamummot antoivat minun kokeilla ja harjoitella reunan rypytystä. Tein ensin liian teräviä ryppyjä kunnes opin. Luokkakaverien mukaan kotitaloustunnillakin tehtiin jo aiemmin karjalanpiirakoita, mutta joko en ole ollut koulussa sinä päivänä tai tuo muistikuva on harvinaisen täydellisesti pyyhkiytynyt aivoistani jo pian sen jälkeen.

Puuro jäi turhan vaisuksi, kaipaa enemmän suolaa. Mutta kuten jo tiesin etukäteen, osaan kyllä ohentaa kakkarat ja rypyttää piirakat. Ei tuollainen askartelupuoli ole koskaan vaikeaa ollut. Ja hyvin paistui ja pysyy koossa ym. 

Pistin kakkarat kaulitusta taikinasta juomalasilla (käsin maalattu Tallinna-matkamuistolasi). Vaihtoehtoinen metodi on rullata taikina makkaraksi ja katkaista siitä siivuja.

Leivinpaperimme sanoi kestävänsä max. 220 astetta, ja meidän uunista lähtee 250 astetta ja piirakat tietysti paistetaan maksimissa. Ei täällä edes myydä uuneja, jotka osaisivat 275 tai 300, mutta riitti tuokin. Leivinpaperi joko kärtsää tai sitten ei, en lähtenyt kokeilemaan. Paistoin paljaalla pellillä ruisjauhojen päällä. Onkohan Suomen leivinpaperi paremmin kuumuutta kestävää, kun siellä paistetaan realistisesti välillä 300 asteessa?

(”300 asteessa paistaminen on Suomessa ihan legitiimi skenario”, ajattelin. ”Mikä snobi”, ajattelin sitten. Ei tarvitsisi kaikkea ilmaista latinaksi, mihin on kansankielikin. Sitten tajusin, että jos käytän juuri tällaista latinaa sivistyssanoina, siinä on sentään se etu, että tuon ”legitiimin skenarion” voisi tajuta puoli maailmaa suoraan ilman käännöstäkin. Kaikki romaanisten kielten maat ja kaikki englantia puhuvat, koska niille on latinasta ja ranskasta lainattu tuollasia sanoja - eli espanjalla ja englannilla voittaa jo pari kokonaista maanosaa samantien. Saksassakin käytetään paljon näitä kansainvälisiä sivistyssanoja. Eli onhan se nyt aika käteväkin kielimuoto.)

Työkaverikin kyseli lisää, kuvia nähtyään, miltä sellainen piirakka maistuu. Itse asiassa sehän on joku tällainen EU:n suojeltu paikallisperinneruoka, jonka reseptiä tulee vaalia. Tuhatvuotiset pulikat. Kun leipomisen vaiheillakin on omat nimensä, ”kakkarat”, niin on se aika pyhä toimitus. Sanoin, että kaikki oppivat tämän mummoltaan parhaassa tapauksessa, rullaustekniikat ja rypytykset. Mutta on siihen nettikin täynnä ohjeita. ”Mikä näiden nimi on siis oikeesti?” -”Karjalanpiirakat!” Syvä hiljaisuus pitkän ja vaikealat kuulostavan sanan edessä. ”Joo okei...”

UMK 2022 -kappaleet kuuntelussa

Kaikki UMK-kappaleet on julkistettu ja pitäisi laittaa ne järjestykseen. Aika vaikeaa, ei itsestään selvää. Yksi näistä seitsemästä lähtee edustamaan Suomea euroviisuihin toukokuussa.

Aloin niin hymyillä vikasta julkistuksesta, Isaac Senen Kuuma jäbä -kappaleesta. Isaac ”Suomen Prince” on siitä hervoton, että kun hän on savolainen niin hän nyt sitten puhuu savoa kappaleen sanoissa, ”sissää”, ”pittää”, ”tännää”, sekaisin eteläsuomalaisen puhekielen kanssa. Ja tämä kaikki erittäin kansainvälisen saundin kappaleessa. Lingvistinen helmi.

Ihan hiton hyviä siellä on koko lista täynnä. Omalla tavallaan laadukkaita kaikki. Kaikkien videot ovat todella ammattimaisesti tehtyjä. 

Kappaleita voi katsella helposti Youtubesta, kuunnella Spotifystä, tai Ylen nettisivujen kautta avata videoita tästä linkistä. 

Suosikkini:

BESS – Ram pam pam 

Vastustamaton junttidisko. Subtiilin suomalaiset melodiat ja oikeasti nopea kappale, energiaa. Käheä ääni ja rouhea asenne. Vähän niin kuin uusi Vikmanin Cicciolina tyylillisesti. Alla jumputtaa joku ysärihousen bassorumpukone, siksi tämä kuulostaa minulle niin kotoiselta.

Isaac Sene – Kuuma jäbä 

Jotenkin vaan hauska, vaikka tämä on osin tällainen nolo eroottisesti kuiskaileva anttituisku. Lokeroimaton musiikkityyli. Rohkean oudot saundimaailmat. Rytmikäs klubihitti. Yleensä lasken miinukseksi kappaleelle, jos se on sekava, fragmentaarinen sekä itseään toistava. Tämä on sitä kaikkea, mutta silti viehättävä pala.

Ehkä seuraavana:

The Rasmus – Jezebel 

Perus stadionrock, onhan tämä tällainen rock-klassikon kuuloinen kuorotaustoineen. Hieman hitaampi kappale kuin odotin. Kertsin ekan säkeen laskeva melodia on eniten rasmusmainen. On hyvät sointuharmoniat ja kokonaisuus. Tässä ei ole sellaista koukkua kuin aiemmissa megahiteissään. Tamppaa menemään. Muttei sisällä mitään kohtaa, mikä saisi aivan rakastumaan kappaleeseen.

Näitä kolmea keskitason kappaletta on vaikea laittaa järjestykseen, koska kaikilla on sekä omanlaisiaan ansioita että omanlaisiaan puutteita:

Cyan Kicks – Hurricane 

Hevimäistä poprokkia naislaulajalla. Alussa kevyempiä poppikohtia, joissa on vain elektrohouse-instrumentteja. Sitten laitetaan sähkökitarat ja bassot ja akustiset rummut ja tulee rokki- ellei hevisaundi jäädäkseen. Plussaa: power ja rock ja riehuminen, ja ihan okei melodia. Miinusta: Stailaus cyberolioiksi, vähän pelottavat meikit ja tuimat ilmeet ja kylmät valot. Sanoista en saa otetta, irrallinen kliseekokoelma; tarina ei käy selväksi, kuka puhuu kenen puolesta: minä, me, te, ja tekee mitä? Molemmat asiat etäännyttävät minut eivätkä saa samaistumaan.

Younghearted – Sun numero 

Nättiä rauhallista folklaulantaa, akustista. Plussaa: kaunis lauluääni, kaunis surumielinen kappale. Instrumentaalien nostatuksia välisoitossa ja lopussa, eli siitä vähän lisää draamaa ja dynamiikkaa. Miinusta: Liian ehkä vähäeleinen ja tavanomainen, ei erotu massasta.

Olivera – Thank God I'm an atheist 

Hyvin erikoinen tyttömäinen lauluääni, johon moni ihastuu heti, jotkut taas eivät tykkää. Hidas tunnelmakappale, jossa filosofiset sanat menevät todella syvälle elämän kysymyksiin. Tämä saattaa herkistää ja koskettaa joitain kovastikin ja ymmärrän, jos kappaletta sanotaan helmeksi. Eräänlainen taidepläjäys. Miinusta: synkkää kuitenkin puhua kuolemasta monta kertaa, sen verran alakuloinen, ettei tästä nyt tule innnostuttua. Ja: ei oikein kestä useaa kuuntelua, eli vaikutelma huononee jos monta kertaa joutuu kuulemaan. Ehkä liian intensiivinen "kulutukseen".

Selvä jumbo:

Tommi Läntinen – Elämä kantaa mua 

Vaikka ansiona kerrotaan, että tämä on Haloo Helsingin säveltämä kappale, niin ei iske minuun. Tommi on suvereeni laulaja ja symppis esiintyjä videollakin, mutta tämä biisi ei nappaa. Kappale on ilmeisesti tarkoitettukin kasarirokin vanhaksi kaiuksi, mutta minä en tykkää näistä melodioista, varsinkaan kertosäkeessä. Huonolla tavalla vanhanaikainen.

Ja nyt pitää jännittää, ovatko omat lempparit lavalla ja livenä hyviä. Ja ettei niitä vain pilata ylilyövillä koreografioilla. 

On niin ikävää, kun laulaja laitetaan tanssimaan, kiehnäämään, ryömimään ja voimistelemaan eikä anneta hänen keskittyä laulusuoritukseen. Tai kehitetään joku kaiken hallitseva kulissi, jonka osana hänen pitää toimia alisteisesti. Näin pilattiin viime vuosien Cicciolina ja I love you. Vikman lauloi hengästyneesti, kun piti samalla kulkea ja venyä ja maata karhujen päällä. Vaikka oli se lateksipukukin kyllä kauhea. Korkeanpaikankammoinen Pandora laitettiin seisomaan ufon päälle, missä hän tökötti kauhusta jäykkänä, ettei vain putoa rakennelman päältä, jolloin hän ei uskaltanut vapautua eikä liikkua saatika laulaa luonnollisesti. Ja molemmat olivat olleet edustusvideoillaan aivan täydellisiä!

Myös taannoin Saara Aallolta pilattiin minusta vahvan kappaleen viehätys sillä, että ympättiin ihan hirveät sirkusshowt siihen: miksi laulajan pitää oikeasti heittää voltti ylösalaisin ympyrälevyyn sidottuna, eikö hän saisi vain laulaa? 

Vain etabloituneet bändit kuten Blind Channel ja varmasti nyt Rasmus päättävät itse omasta linjastaan. Toisn kyllä noissa huonoissa esimerkeissäkin on myös artistin omaa tahtoa ja näkemystä kuulemma. Mutta ei sitten mennyt nappiin se idea.

Niin juu, ja kaikkien pitää vielä osata laulaa livenä yhtä vakuuttavasti kuin videolla. Saamme nähdä.

Finaalishow on 26. helmikuuta.

Sumua ja sanoja

 

Voi kun noi varpuset on söpöjä, pomppii 20 kpl pihapolulla, boing boing boing. Ja huusin peipolle: ”Ootsä järripeippo! Eiku sä oot normaali.” Kun se näytti hetken oranssilta.

Kuuntelin aamulla ikkunan läpi varpusen sirkutusta ja keksin kymmenessä sekunnissa runon.

Tsiy tsiy
varpunen twiittaa
varpunen fiittaa
räppibiisissä

”Fiittaa” on nykysuomessa se, kun artistin kappaleella on vieraileva laulaja mukana hoilaamassa ja amerikaksi ilmoitetaan, että ”featuring” tai ”Feat.” joku. Epäilen tosin, että suomeksi pitäisi sanoa, että joku ”fiittaa biisiä” eikä ”biisissä”. Tai fiittaakohan se sitä varsinaista artistia eikä kappaletta ollenkaan. Sen siitä saa, kun keski-ikäinen yrittää puhua nuorisoa.

Sammal tykkää kosteasta säästä eli Hollannin talvesta.

Onpa pulleaa!

Yllättäen ja pyytämättä alkoi euroviisusesonki! UMK-osallistujat julkistettiin ja nyt julkaistaan päivittäin biisejä. Ooh ooh! Mielenkiintoiset 7 kandidaattia. Pääsee taas fiilistelemään ja arvioimaan. Tämähän on ihanaa sisältöä tähän typerään ja väsyttävään aikakauteen. Pääsee hyppäämään euroviisusoppaan.

Parhaat näkymät löytyvä maan tasossa kyykistelemällä, jos sää on aina ihan harmaa.

Hollanti avasi kaupat, mutta vain klo 17 saakka. Samoin kampaajat. Ruokakauppojen täytyy edelleen sulkea klo 20. Siis edelleen: täysin epäloogista, kun massoja pitäisi levittää eikä tiivistää kauppoihin! Työssäkäyvien syrjintää, kun kaikkien teollisuustöissä olevien päivävuoro päättyy klo 17.00 ja juuri silloin menee kaikki kiinni! Vain kuntosalit kai saavat nyt olla jopa illallakin auki.

Edelleenkään ei saa ollenkaan mennä museoon, teatteriin eikä leffaan. Eikä ravintolaan.

Oli taas yksi täysin sumuinen päivä. Se ei hälventynyt koko päivänä, ensin oli aamusumu ja iltapäivällä se tiivistyi taas entisestään iltasumuksi. 2 astetta, hirveän kylmä. Muualla maassa paistoi aurinko täysillä ja oli 6 astetta. Säämieskin sanoi, että ”harmi oikeastaan, kun sumukerros on vain sellainen satametrinen ja ilman sitä olisi upea sää idässäkin.” Joo olisi.

Illalla se oli taas pimeässä niin paksua massaa, jonka läpi piti uida, että äidyin sumurunoilemaan uudestaan:

Miten voi ajaa
tällaisessa materiassa?
Mahdunko sekaan
tiiviin ilman väliin?

Tuolla se aurinko yrittää.

Yhtenä päivänä näkyi vähän taivasta ja auringonlasku, siitä piti ottaa kuva.

Viikon verran leikkelin naistenlehdistä sanoja, laitoin ne kippoon, ja sitten aloin tehdä tekstejä. Vanha harrastus, muistan kun tein mainioita absurdeja paloja suomeksi ja myöhemmin myös saksaksi. Se oli hauskaa silloin. Instassa näin esimerkkejä ja inspiroiduin uudestaan. 

Tarvitsen askarteluterapiaa. Näpertelyä ja rauhoittumista. Ehdottomasti tarvitsen. 

Rupesin kokoamaan. En tiennyt, mitä niistä tulee, jotain hassua vai oikeita vakavia runoja. Kyllä niistä tuli nyt nimenomaan runoja. Assosioimalla leikkeitä niiden aihe kääntyi jotenkin aina sisäiseen maailmaan, mielenterveyden hoitoon, sielun tiloihin.

Kävimme lauantaisella metsäkävelyllä. Sumuista edelleen. Ja kylmää. Tyyntä. Viikko ollut sumuista ja väritöntä, ei ole paljon taivasta näkynyt. Kohta se vaihtuu tuulisuuteen ja sateisiin. Näemmekö koskaan enää aurinkoa?

Tämän valoisampi ei keskipäivästä tule.