”Seinään pää ja uudelleen, sitä rytmissä päivittäin mä teen.” Hassisen koneen nerokkain lause. Kuvaa mun elämää. On piristävää kuulla näitä punk-lauluja.
Piristystä tarvitaankin, kun kahden viikon rankkasateen jälkeen luvattiin kahden viikon poutaa ja aurinkoista, mutta sen sijaan tulikin kahden viikon harmaa pilvi. Lämpötila nollan tienoilla, ja välillä siitä hämärästä pilvimassasta leijailee yksittäinen lumihiutale.
Tämä tammikuu on ollut Hollannin mittaushistorian viidenneksi märin, eli sitä vettä on oikeasti losottanut. Viime viikon lumirintama toi oikeat hanget suureen osaan maata, mutta juuri meiltä idästä lumipyrystä puuttuikin yllättäen kaistale ja meillä on ihan kalju maa. Räntää kyllä satoi jonkin aikaa, mutta se ei kertynyt vaan suli saman tien.
Joten on pimeää, hämärää, kylmää. Aika ankeaa.
Ja jännää on, että yöpakkasista huolimatta aivastuttaa ja allergia kutittaa kurkussa. Kyllä, siitepölykausi on käynnistynyt. Pähkinäpensas kukkii täysillä, seuraavaksi leppä.
Hyvä ja helppo eli jonkun toisen tekemä ruoka ilahduttaa aina. Kerran käytiin oman kylän kreikkalaisessa.
Yksi aamu töissä päässäni alkoivat soida voimallisesti ”Still loving you”:n säkeistöt, lähinnä sävelmänä, koska en muista puoliakaan lyriikoista oikein. Uhkasin työkaveria, että ”sun kannattaisi laittaa radio lujemmalle, koska jos et laita, niin mun on pakko alkaa laulaa Scorpionsin Still loving youta isoon ääneen! Valitan ja sori!” Alkoi radiota kuulua.
Viikonloppuna luin maratonina, työn alla Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat. Siitä on todettu, että teksti on hieman kökköä kuin kouluaine konsanaan, eli kirjallisista ansioista ei nyt ole kyse. Mutta sisältö lienee monelle kiinnostavaa monelta kantilta. Huom. lukijan pitää kestää ällöt jutut vuotavista verisuonista ja kallon poraamisista.
Lopulta siinä oli leikattu niin monta sataa aneurysmaa, että näin jo unta, että kolme kansainvälistä huippuluokan neurokirurgia oli tauolla tai lomalla ja sysäsivät minulle kasan potilaita, että leikkaapas sinä noi kuntoon sillä välin. Huokailin, että no niin kai sitten, aina mun pitää kaikki hoitaa. Otin niiden potilaskansiot ja leikkailin yhden toisensa perään leikkausjonosta kuntoon, että hoh hoijaa, aneurysmaa riittää.
Myös toisen unen muistan, jossa oli paljon projektia ja touhua. Ryhdyttiin syömään jossain ruokalassa ja mieheni kysyi, mitä otan ruokajuomaksi. Kuljin lasi kädessä kohti tiskipöytää ja sanoin, että ”mulla on tässä mukissa vähän pinaattikastkkeen jämiä ja sen alla omenasosetta, anna mä laimennan tätä vedellä niin siinä on mulle hyvä mehu.” Hyi yök.
Oikeana projektina sain valmiiksi 1000 palan palapelin. Kaikki palat olivat tallella. Yhtään ei ollut onneksi tarttunut kissan takapuoleen ja vaeltanut ovesta kadulle, vaikka elikko kiehnäsikin kasassa alkuvaiheessa.
 |
| Enää nämä 2 palaa jäljellä. Ehkä nyt voin uskoa, että saan tämän valmiiksi. |
Kissaystävämme Dorus toi sitten vihdoin parhaan kaverinsakin meille kylään. Ne asuvat samassa taloudessa. Meistäkin on kiva, jos myös oranssia kollia Juliusta voisi silittää välillä. Se on säikky ja halusimme opettaa sille, ettei meitä tarvitse pelätä. Nyt sekin ymmärtää luottaa meihin ja alkaa kehrätä meillä kaikessa rauhassa.
Julius käy matolle makaamaan ja vetelee itseään hauskasti etutassujen kynsillä pitkänä. Sillä on silkkinen turkki. Sillä on sellainen turkki, johon jää urat, jos vetää sormilla. Voisi kammata sellaisella zenpuutarhan haravalla.
Kyllä ovat kissat erilaisia. Luulimme Doruksen kohdalla, että se pelästyisi kolahduksia ja yhtäkkisiä ääniä, mutta se ei yhtään hätkähdä mistään metelistä. Se voi maata tiskipöydällä sähköisen kahvimyllyn vieressä, vaika siitä lähtee korvia raastava ääni! Eikä se pelkää pölynimuriakaan. Sen sijaan Julius säpsähtää juuri tyypillisesti kaikkia rasahduksia.
Julius tulee mielellään sohvallekin makailemaan, ja syliin.
Kollit kulkevat omilla teillään, eivät ne yleensä vietä aikaa yhdessä. Mutta välillä ne sattuvat yhteen. Julius naukuu takapihalla ja Dorus tulee etuovesta ja päästämme molemmat sisälle, että ”katsos kuka tuttu täällä on” ja hei miu mau.
