Nalle Luppakorvaa puolaksi ja Aerosmithiä

 

Viime aikoina olen vain lauleskellut Nalle Luppakorvaa. Sehän on tunnetusti puolalainen nukkeanimaatio.

Koulussa keksittiin alkulauluun kaverin kanssa parodiallinen käänne. ”Oo-len pieni nalle vain, pullea. Lapset muu-a rakastaa, pulleat.”

Heräsi kysymys, olikohan puolalaisessa sarjassa se sama alkubiisi kuin suomalaisessa, vai onko suomalainen paikallisesti sävelletty. Nukkumatin kappale esimerkiksi on aito suomalainen; alkuperäisessä DDR:läisessä on ihan eri ja huonompi musiikki.

Katsoin, mikä on Nalle Luppakorva puolaksi ja katsoin sen intron puolaksi. No, se on ihan identtinen suomalaisen laulun kanssa. Se on vain käännetty, ei muutettu mitään.

Ihmettelin ensin sitä, että miten sen nimi on Miś Uszatek, ei kuulosta nallelta. Mutta sitten muistin Moskovan olympialaisten Mishka-karhun (myös tunnettu nimillä Misha tai Miska). Mishka, nimenomaan Mish, nallekarhuna. Miś tai Miš on slaavilaisissa kielissä juurikin se nalle.

Metsäkävelyllä enemmänkin Rosvo Rudolfin tapaisissa maisemissa.

Mietin, että jos kohtaisin puolalaisen vähän varttuneemman henkilön, niin hänelle voisi testata laulaa Nalle Luppakorvan säveltä suomeksi, jos hän tunnistaisi siitä oman lastenohjelmansa. 

Mutta ei ehkä kannata valita niitä korva-kohtia, koska se kuulostaa puolalaiselta kirosanalta. Tämähän on ollut hauska anekdootti, että puolalaiset ovat kiinnostuneena katselleet suomeksi käännettyä introa heidän nallestaan ja järkyttyneet, kun siinä sanotaan monta kertaa selvästi ”korva” lastenohjelmassa. Kurwa on kova kirosana puolalaisille, vähän kuin suomen perus-v*ttu. 

Olen tosiaan nähnyt puolalaisten itkunauruhymiöitä, että ”suomalaiset rokkaa...”, ”suomalainen versio on paras...”, ”Ohoh, nallesta tulikin pikkasen kiroileva Suomessa...”, ”Vähän pahaks meni nalle suomeksi...”, ”Ehe, suomalainen laulu onkin osaksi puolaa...”

Yhdessä asiassa kesti kauan tajuta, että en tarvitse sitä eikä minun ole pakko ottaa sitä. Luulen lähtökohtaisesti, että jos olen asiakas jossain, niin minun tulee noudattaa yhtiön ohjeita. Vaikka he oikkuilevat. Olla kiltti asiakas. 

Eli minulla oli kirjastollinen yksilöllisesti ostettuja e-kirjoja Elisa Kirjassa. Olen ladannut ne tietokoneelle ja lukenut niitä tietokoneen ohjelmalla. Sitten Elisa Kirja lopetti ja muutti asiakastilinsä ja siirsi minun kirjani BookBeatiin. Käski ottaa sieltä tilin, ladata sovelluksen puhelimeen ja jatkaa siellä. 

Mutta se ei ole sama palvelu, se on ihan erilainen. BookBeatillä voi lukea e-kirjoja vain heidän sovelluksellaan PUHELIMESSA. Ei siis läppärillä, kuten olen tehnyt tähän asti. Elisalta ja BookBeatilta tuli monta muistustumeiliä, että aktivoi se uusi tilisi nyt ja lataa se sovellus ja aloita BookBeatissä. En vain tehnyt sitä. 

Kunnes vihdoin tajusin, miksi en: En ole koskaan lukenut kirjoja puhelimelta enkä tule lukemaan. Ihan liian pieni ruutu. Luen sieltä somea kyllä, mutta en aio lukea romaaneja puhelimella. Piste. Enkä ole äänikirjojen käyttäjä enkä totu siihenkään. 

Joten: BookBeat on minulle ihan turha. En voi käyttää sitä. Miksi minun pitäisi ottaa sieltä tili? Ja lisäksi siellä otetaan kuukausimaksua heti kun alkaa käyttää sieltä uutta sisältöä. Olen välttänyt palveluita, joissa rullaa kuukausimaksu koko ajan, sillä hankin kirjoja hyvin epäsäännöllisesti jaksoittain. Lisää syitä, miksi en ota tätä uutta ihan erilaista palvelua, johon minua ajetaan. 

Ei minun tarvitse, koska en halua ja siihen minulla on tosi hyvät perustelut. Kieltäydyn. Saan kieltäytyä.

Tein palapeliä (ensin tein 500 palan ”Coffee art kittens” ja sitten aloitin 1000 palan karkkimaiseman, oli pakko, palapeliaddiktio kutsui), mutta jokusen illan kyllä vähän pilasi hirveä actionleffa, jonka mieheni katsoi taustalla. Väkivaltaa ja lisäksi ärsyttävä saundimaailma, häiritseviä ääniä. Vaikken edes nähnyt, niin kuulin, kuinka rumat ja huonot vibat siinä on. 

Aloin miettiä. Miksi, miten niin, väkivalta on viihdettä? Mitä hauskaa siinä on katsoa, kun joku ampuu ympäriinsä ja tappaa ihmisiä? Katsoa kun veri valuu ja jotain lyödään koko ajan? Mikä siinä ihmisiä kiinnostaa katsoa sellaista? Miten niin on hyväksyttyä, että sellainen on ”viihdettä?” Miksi sellainen on edes sallittua filmata ja näyttää? Miksi sellainen on standardiviihdettä?

Minä tulen sellaisesta vain itse aggressiiviseksi ja kaipaan hyvää maailmassa. Kaikkea sen vastakohtaa. 

Mikä on sellaisten miesten mielenmaisema, jotka katsovat tuollaista väkivaltashaibaa illasta toiseen? Niitähän markkinoidaan miesten filmeinä ja sitä ne yleensä ovat yleisöltään. Millä mielellä ja tuulella he ovat katsottuaan kaksi tuntia koston kierrettä, vihaa, nöyryyttämistä, ampumista, uhoamista ja hakkaamista? 

Jos argumentoidaan, että se purkaa paineita, sillä kaikillahan toki on turhautumista päänsä sisällä, niin ei sellainen leffa kyllä pura minun aggressioitani ollenkaan, vaan ne vain lisääntyvät ja jäävät jäytämään vihaisuutena. Minun aggressioni lievittyisi vaikka liikkumisella, huutamisella, hevin kuuntelulla, musiikin laulamisella, mutta ei katsomalla eli tankkaamalla sellaista tv-kuvana lisää sisäänsä.

Samalla muuten luen kritiikkiä siitä, että Se päättyy meidän -leffassa kuvataan ehkä hieman yllättäen myös parisuhdeväkivaltaa. Se näytetään sentään hyvin hienovaraisesti. Silti moni kokee halua varjella yleisöä (pitkälti tyttöjä, naisia) joutumasta varoittamatta kasvokkain tuon pikkupalan väkivaltaa kanssa. Samaan aikaan kun kaikissa hollywood-action-leffoissa mäiskitään kaksi tuntia putkeen toisia. Tässä on jokin suuri epäsuhta. Ehkä se tulee siitä, että action-leffoissa on oletus, mitä sieltä tulee ja sen tietää varmasti jo etukäteen, ja lisäksi, että ne ovat jollain tapaa fiktiivisiä maailmoja/piirejä, kun taas Se päättyy meihin on realistisen oloista tunnedraamaa ja lähempänä todellista elämää. Mutta jotenkin aivan eri mitat näille leffagenreille ja tulee mieleen käsite ”tekopyhyys”, koska väkivalta leffoissa on yleisesti ottaen aivan arkea, sitä näytetään liioitellusti ja todella paljon. Joten tuo hitunen naisten leffassa ei minusta ole kovin järkyttävää. Aivan eri standardit näköjään.  

Valmis!

Oli muuten aivan ihastuttava tämä kissakahvi-palapeli.

No, mikä olisi ratkaisu tuohon meidän telkkarimme äänimaailmaan, jota en halua kuulla? Minun turvallinen tilani kattaa myös äänimaiseman, ääniherkkänä varsinkin. En haluaisi pakkokuunnella huonoa tunnelmaa.

Onhan minulla kuulokkeet, mutta sitten pitäisi olla läppäri johdon päässä soittamassa musiikkia. Pitäisikö vihdoin ottaa moderni askel ja hankkia langattomat kuulokkeet? Laittaa levy pyörimään läppäriltä ja istua kuulokkeiden kanssa palapelillä? Ja kuulla vain se musiikkinsa? Tässä on aika selvä tarve.

Tilasinkin sitten langattomat kuulokkeet. Olin saanut töistä 15-vuotisen uran lahjaksi 50 euron lahjakortin ja käytin sen nettikauppaan ja siten 80 euron kuulokkeet maksoivat vain 30 euroa. Kiva. Tekniikkaakin katsottiin, mutta eehkä hitusen valintaan vaikutti, että näitä sai muissakin väreissä kuin mustana.

Näköjään minulla alkoi sellainen vaihe, että yhtäkkiä PUMM on päässä jokin kappale ja se soi niin intensiivisesti, että on lähinnä PAKKO laittaa se soimaan ja kuulla se heti kun voi. Yhtäkkiä pullahti George Harrison: I’ve got my mind set on you. Ja ilahdutti kuulla.

Kuuntelin muutakin. Ai niin, Sonique: It feels so good, ihana aina. Se nainen on niin idoli siinä, niin cool. Rakastin silloin ysärillä musiikkivideoissa tuollasta arkikuvausta glamöörin välissä: ahdasta pikku yksiötä, tai vaikka Björkiä paistamassa munia Venus as a boy:ssa. Tuo unelmat lähemmäs. Tavallisessa arkikeittiössäni voin olla tuollainen cooli uniikki laulaja, kun hekin ovat vain kaupunkiasunnoissaan tekemässä normaaleja juttuja.

Jip tuli heti lajittelemaan tuhatta palaa.

Mistä näitä päähänpistoja tulee? Yhtäkkiä alkoi soida päässä täysin unohtamani kappale. Töissä pöydän ääressä. Erikoiset pehmeät perkussiot ennen kaikkea. Niin tutut. Joskus teininä kuullut sen ehkä radiossa tai jossain. Sanat menivät jotenkin niin, että ”Jaime had a gun”. Sitä siinä toisteltiin ja sellaiset näppäilysaundit perään. Pidin sitä nättinä silloin. Parin tunnin päästä oli pakko googlettaa, että kuka ihme sellaisen on tehnyt. Se on ”Jaine’s got a gun” ja Aerosmith! Ohoh, Aerosmith. Enpä olisi arvannut. En edes tiennyt tunteneeni mitään Aerosmithiä vanhoina aikoina.

Katsoin sen videon kotona. Kappale kuulostaa edelleen hyvältä. Ja nyt vasta näen tekstin ja tarinan. No, siinäpä sitä on kostoa. Mahtavaa. Tällaisen kappaleen kautta minä voisin tuulettaa kostonhimoni ja aggressioni, kuuntelemalla ja laulamalla tällaista hieman rajumpaa voimaantumistarinaa.

Tällä kertaa Janneke tuli vahvistamaan palapelin valmiiksi.

Oli tämä aika villi.

Vääntöä sohvasta

Alettiin yrittää löytää sohva. Vanha hajoaa yhä enemmän, katkenneen jousen takia yksi puoli vajoaa yhä alemmas. 

Silloin kun tämän oranssikankaisen sohvan tilasimme, oli niin helppoa marssia lähimpään huonekaluketjun kauppaan ja valita monista kivan värisistä kankaista oma verhoilunsa. Nyt  kenelläkään ei oikein ole värejä. Ikealla olisi sentään muutama sävy verhoiluvaihtoehtoja enemmän kuin muilla, mutta mallit eivät täytä kriteerejämme. Jysk näyttää netissä viisitoista sohvaa, ja ne ovat harmaita kaikki, eikä muita värejä ole saatavilla!

Kävimme yhdessä naapurikylän yksittäisessä sisustuskaupassa mittanauhan ja mittojemme kanssa. Hyvän muotoinen sohva löytyi kyllä. Kysyimme kuosimahdollisuuksia. Myyjä: ”Tuon teille ne kankaiden värimallit.” Niin, ”väri”mallit. Ne olivat kaikki eri sävyisiä harmaita, ehkä yksi beessi, valkoinen ja musta myös. Mutta ei yhtäkään oikeaa väriä. Värillä me tarkoitamme niinku vaikka punaista tai sinistä.

Kaupassa oli kyllä kivoja muita juttuja tarjolla.

Jatkoimme Saksan Krefeldissä valtavassa huonekalukaupassa. Lopulta löysimme hyvän mallin. Mikä parasta, värejä oli ainakin viisi erilaista kangasmallikirjaa selattavana, ja ”minkä vaan näistä väreistä ja materiaaleista saa mihin vaan sohvaan”. Okei. Saimme tarjouksen, jossa oli alennusta, ja se olisi voimassa tänään, jos päätämme klo 18 mennessä. 

(Saksalainen pomoni käy myös tuossa huonekalukaupassa ja puhisee tarjouksesta ilahtumisen sijaan: ”Sitten ne vaan raapustelee hihasta jotain laskelmia ja on aina, että no jaa, laitetaas tähän 40% alennusta. Eihän se voi olla vakavasti otettavaa kaupankäyntiä! Mitkä hirviömarginaalit niillä on etikettihinnoissa, jos ne aina ottavat kuitenkin puolet pois?!”) 

No tuolta löytyy punaista, sinistä, vihreää ym. ja lisääkin mallivihkoja.

Halusimme vielä lähimpään Saksan Ikeaan varmuuden vuoksi. Jos sieltä löytyisi, niin olisihan se halvempi. Pitää kokeilla istumista livenä.

Ikea Kaarst oli aika täynnä. Ala-aulassa sellainen hotdog-snäkkilä tursusi väkeä. (Ikean hotdogit ovat se suurin pointti Saksan Ikeoissa kuulemma. Kaikki menevät sinne ennen kaikkea syömään hotdogia innoissaan. Niitä saa jostain aulabaarista ulko-oven luota yleensä.) 

Sohvia oli paljon, emmekä hyväksyneet niistä yhtäkään. Liian matala selkänoja, liian pehmeä ja vajoava, liian vino selkänoja, liian tyhmät vinot käsinojat, ohuet käsinojat, liian maalaisromanttinen ulkonäkö, ym.

Syötiin lounas. Ei ollut minulle katkarapuleipää vitriinistä. Otin lohi-couscous-annoksen. 

Katselin jälkkäritiskejä. Ei ollut ruotsalaista kanelipullaa. Sen sijaan valonäytöllä mainostettiin Germknödeliä vaniljakastikkeeessa. Ohoh, sen olemassaolon olin unohtanut kokonaan. Erittäin saksalaisperinteinen jälkiruoka, etenkin eteläsaksalainen. Myös tunnettu nimellä Dampfnudel. Lämmin pullava sitkeä pallo, jossa usein luumuhilloa keskellä. Erikoinen makuelämys.

Oli myös hauska teksti liukuhihnan päällä, astianpalautus: ”Geschirrrückgabe”, kolmella ärrällä. Nuo ovat hauskoja saksan sanoja. Ja korrektisti oikein nykyisen oikeinkirjoituksen mukaan. Ei tavuviivaa eikä kolmannen konsonantin poistamista, mitä aiemmassa oikeinkirjoituksessa vielä harrastettiin. Vaan kaikki konsonantit sinne vaan samaan syssyyn siten kuin ne yhdyssanan yksittäisiin sanoihin kuuluvat. Schifffahrt, laivaliikenne, on tiedossa toisena kolmen konsonantin tapauksena. Pakko niitä on olla olemassa muitakin.

Kolmen ärrän sana.

Sweden Shopista saimme rieskaa ja kermakastikejauheita, joita ei ole viime aikoina ollut saatavilla Hollannissa Ikeassa. Otettiin parit punschrullet ja kaurakeksit ja Pollyt myös, Gifflar tietysti, puolukkahillo ja mustikkamehu ja lihapullapussi.

Ikean tuliaiset.

Ostosten tarkastajalle pitää antaa tilaisuus tehdä työnsä.

Ajettiin takaisin ja tilattiin sohva turkoosina. Kuljetus Hollantiin sekä vanhan poisto. Toimitus on arviolta 5-6 viikon päästä.

Myyjä ihmetteli, että eikö vanhan voi vain heittää jalkakäytävälle kuten Saksassa, mutta ei, meillä ei ole Sperrmüll-päiviä, jolloin vanhat huonekalut ja kodinkoneet haettaisiin ilmaiseksi ja säännöllisesti kadun varresta. Ne pitää meillä erikseen ilmoittaa hakuun ja se maksaa rahaa. Tai pitäisi viedä sohva itse kaatikselle eli vuokrata sitä varten peräkärry ja nostaa ja raahata sohvaa itse, saada kaverit auttamaan ja peräkärry vuokrattua juuri sopivasti kaatiksen aukioloaikana ja suurella vaivalla, ja sen sinne vieminen tietysti maksaa myös rahaa.

Viimeiseksi menimme Kauflandiin, se on valtava ruoka- ja yleismarket. Saksan entiset Real-nimiset isot marketit on ostanut Kaufland-ketju nykyään ja vaihtanut punaisen logonsa niihin. 

Tuolla Krefeldin yritysalueella Kaufland on vanha rakennus, jossa on hämärä outo valaistus, ei kunnollista ilmastointia eli kuuma helteellä, ja kaikki pakaste- ja kylmäkaapit hikoilevat ja vuotavat vettä pitkin lattioita. Ovet pisaroille huurtuneina ettei näe sisälle, ja joku ajelee lattianpyyhintälaitteella keräämässä lätäköitä kaappien edestä. 

Koko siitä kaupasta saa sen vaikutelman, että se pitäisi modernisoida kertaheitolla ihan kokonaan. Tai purkaa ja rakentaa uudestaan koko halli. Se on likaantunut ja vanhentunut. (Saksalainen pomoni tuntee tämänkin kaupan ja sanoo naureskellen: ”Kun mä olin lapsi, niin se ihan sama halli oli jo siinä! Se rakennus on lähemmäs 60 vuotta vanha! Tiedän, se on ihan kauhea.” Ja hän sanoo: ”Siinä nurkassa Krefeldiä ei ehkä myöskään käy se hienostunein yleisö... siellä käy vähän sellaisia laitapuolen kulkijoita...”)

Juustot olivat ehkä pääkohde, maistuvat reikäjuustot valmiina viipaleina, ja ne säilyvätkin  pari kuukautta. Joo, juustomaa Hollannissa asuvana hankin parhaat juustoni Saksan marketeista, koska siellä on enemmän lajivariaatiota, maistuvia isoreikäisiä juustoja sekä Emmentalia.

Ostin myös pullon Sangriaa sekä pullon merlot-punaviiniä. Koska kesähelteestä huolimatta teki mieli nimenomaan punaviiniä. Ja ainoa, mitä minä tiedän viineistä, on että olen ennen tykännyt merlotista, koska se on sellainen kevyen makuinen ollakseen punaviini. 

Aulassa tuli mummeli vastaan, näki minun pulloni kärryssä ja oli, että ”Sie sind Weinkenner?” Olette viinituntija? No en nyt ihan oo... Hän halusi juomavinkkejä ja katseli, että mitäs tämä on, ”ahaa tässä lukee California, minähän olen muuten käynyt Californiassa”. Sanoin vain, että Sangriahan on kiva makea sekoitus kesällä ja tämä viini on kai sellainen kevyemmän makuinen... Ja mummeli oli ihan, että ”vautsi hei kiitos vinkistä hei, minäpä etsin tätä tuolta hyllystä sitten myös.” Öööh, joo, mitä just tapahtui. Olikohan tämä niitä laitapuolen mummeleita vai ihan vaan tuttavallinen..?

Karkkiakin tuli ostettua, koska ihania hasselpähkinäpalloja Giottoa ei saa Hollannista. Näin myös hassun litran tetrapakin jääkahvia ja kokeiltiin se.

Korkkasin jääkahvin myöhemmin. Voi jukenauta miten hyvää! Millä he saavat siihen niin herkullisen aromin! Voi, olisi pitänyt ostaa kymmenen.

Jääkahviin sopii talvinen muki. Valmistaja Tallinna keraamikatehas.

Kotona luin sohvan tilauspapereita ja ihmettelin, miksi sohvan nimi on Bono vaikka kaupassa sen mallikappaleen nimi oli Kenia, se luki isolla lapussa ja meillä on siitä valokuvakin. Hyperventiloin, että tuleeko nyt ihan väärä sohva sittenkin, zoomailin artikkelinumeroa, joka melkein näkyi valokuvassa ja yritin verrata sitä kuitin numeroon, googlasin netin ja kaupan sivut etsimässä Bonoa ja Keniaa eikä tullut hyviä kuvareferenssejä, ei tietoa. Kenia vai Bono, Bono vai Kenia, rahat vai kolmipyörä, en kestä, sekoan.

Myyjä kyllä otti tasan sen Kenian lapun mukaan tietokoneelle ja näppäili siitä, ja sen pitäisi olla oikein. Haluaisin luottaa siihen.

Silti panikoin, että mitä jos ne nyt tekevät sitä sohvaa 5 viikkoa ja kun ne tuovat sen niin selviää, että ei perkele mikä tämä on, joku ihan muu malli mitä me emme halua. 

Siinäkin joku bonobo virnuilee.

No, saatiin myyjän suora numero käyntikortissa ja on ehkä parasta, että soitan ja tarkistan, ovatko ne kaksi nimeä sama tuote. 

Sitten yritin koko päivän soittaa sohvamyyjälle eikä hän vastannut puhelimeen minään kellonaikana. Soitin tilauksen käsittelijälle, jonka numero oli paperissa. Hän sanoi, että ei kyllä osaa selvittää tuota, että myyjälle olisi parasta soittaa. Joo, yritän koko ajan. 

En kauaa enää jaksa. Olkoot jos ei seuraavanakaan päivänä onnistu.

Pitäkää tunkkinne, ei myyjä vastaa edelleenkään. Luotetaan sohvaan. Tulee mikä tulee.

Vielä paras anekdootti henkisestä ahdistuksesta. Miksi minun elämäni on edelleen tällaista välttelyä ja noloutta?? Tietsä se myyjä kirjoitti tilauspaperiin sukunimeeni yhden kirjaimen väärin - eikä ihme vaikeassa suomalaisessa nimessä. Sitä tapahtuu koko ajan, enkä jaksanut ruveta korjaamaan. Pääasia, että osoite sekä sähköposti ja puhelinnumero ovat aivan oikein, jotta sohvan toimitus toimii.

Myyjälle olisi myös sähköpostiosoite olemassa, mutta mietin: Jos kirjoitan hänelle, niin minun pitää allekirjoittaa koko nimelläni. Sitten hän näkee, että voih, väärin meni, ja sitten hänellä on siitä henkistä kipua, jolta haluan suojella kaikkia ihmisiä olemalla kertomatta heille, että he tekivät virheen. Harkitsin tosissani, että pitäisikö minun kirjoittaa sähköpostin alle oma nimeni tahallisesti väärin. Mikä on aikamoista itsepetosta. Mieti nyt oikeasti. Pitääkö minun väärentää nimeni vain jotta joku säästyisi epämiellyttävältä ololta?? 

Tai ehkäpä häpeän myös sitä, että en ollut tarpeeksi reipas alkaakseni korjata nimeäni samantien. Antaisin ehkä nolon kuvan itsestäni myöntämällä, että olen sellainen, joka ei korjauta edes omaa nimeään, koska myötäilee vain, on liian kiltti ja ujo ja täysi luuseri. 

Ja siis tämän kaiken takia en edes pysty kirjoittamaan hänelle sähköpostia! 

Eli toteamme: sohvan osto on hankalaa ja aiheuttaa dilemmoja ja pelkotiloja. Mutta muutama tunti Saksassa kelpaa kyllä tosi jännittäväksi ja hauskaksi seikkailuksi.