Kissanpäivät - ja yöt

Kissaiset yöt. Parina yönä oli aika trafiikki sängyssä, kun kissat ottivat harrastuksekseen tulla jalkopäähäni nukkumaan. Joskus joku makaa sääreeni nojaten tai jopa jalan päällä niin etten saa liikkua. Jos olen kunnon unessa, suoristan jalan spontaanisti ja tums, se osuukin kissaan, oho sori.

Niitä tulee ja menee muutaman kerran yössä. Mutta nyt alkuinnostus on jo laantunut eikä kissaa havaita enää kuin satunnaisesti makuuhuoneessa. Kunnes taas yhtäkkiä joku tulee makaamaan ja kehräämään tunniksi mahani viereen söpösti.

Yhtenä viikonloppuna mentiin aikaisin viettämään lukuiltaa sänkyyn tietokoneiden kanssa ja silloin kissat saivat ensimmäistä kertaa tottua, että sinne saa tulla. Viihtyivät ja pötköttelivät. 

Kaksi rauhaisaa ja karvaista oliota sängyssä... Peace - Hair - Bed... Tuli ihan mieleen Yoko Onon ja John Lennonin sänkyperformanssi 60-luvulta, jossa he viettivät hotellihuoneen sängyssä kaksi viikkoa maailmanrauhan puolesta, antoivat tukan ja parran kasvaa ja pitivät lehdistötilaisuuksia. Julisteissa luki ”Bed Peace - Hair peace”. Täälläkin, kyllä.

Bed Peace - Hair peace.

Asento muuttuu pötkömmäksi.

Sain pusun aamulla.

Uusia paikkoja on vieläkin. On tutustuttu vaatekaappiin ja liinavaatekaappiin. Janneke maukui innoissaan housupinojeni päällä. Oli kivaa.

Molemmat tutkivat vaatekaappia. Siellä molemmat heti juttuivat kynsillään villatakkiini ja repivät itsensä siitä irti brutaalisti. Miksi niiden pitää heti ottaa ne kynnet ulos tuollaisten pehmeiden materiaalien kannsa? Ne jäävät niihin aina kiinni.

Janneke on saalistaja. Se löytää pyykkitelineestä kostean sukan ja vie sen käytävälle. Tai roskiksesta muovikääreen ja vie sen alakertaan: katso, pyydystin saaliin, olen ylpeä. Tai puun lehden eteisestä. Jos pöydällä on muistilappu tai kauppakuitti, ennen pitkää Janneke menee nuuskimaan uutuutta ja lopulta ottaa sen hampaisiinsa ja vie lattialle leluksi.

Yhtenä aamuna kotisukkani oli viety sängyn vierestä alakertaan, mutta vastalahjaksi sain kauppakuitin patjalleni.

Jaahah. Siinä on kadonnut sukka.

Vastalahja, pureskeltu kuitti.

Aamu voi olla vähän levoton jos Janneke pudottaa silmälasini kiipeillessään yöpöydällä klo 6.00, ja Jip vinkuu ja leikkii huoneessa klo 7.00. Onneksi silmälasit ovat nykyään akryyliä eikä lasia.

Seuraavaksi Janneke järjestää paniikin 6.00 yöpöydällä. Juuttuu kynnellään kiinni roikkuvaan koristeeseen ja repii sitä sitten. Minun piti nousta, ottaa tassusta kiinni ja nostaa koriste koukustaan. Sitten se irtosi kynnestä. Janneke myös huitoo lampunnarun koristetupsua sängyn ylälaidalla. Janneke kulkee sängyn yläpäädyssä hankalasti takaperin, menettää tasapainonsa ja putoaa melkein päähäni. Tällaisia herätyksiä.

Lievin muoto on se, että kissa alkaa pullistella makuuhuoneen verhoa mennessään ikkunalaudalle katsomaan ulos. Siihen paistaa aamuaurinkokin ja siinä voi lämmitellä.

Jip huomasi lipaston päältä käsin korunaulakkoni ja heilutteli lukuisia kaulakoruja. Ja pitihän niitä sitten kiskoa kynsillä itseensä päin sekä vähän hampailla järsiä naruja ja koruja. Hmh. Kunhan ei mikään hajoaisi.

Pesukone on nähty pyörimässä ja se oli jännä ja sitä tuijotettiin aika kauan. Ensin se pelotti, sitten ei enää.

Ostettiin jo uusia kissanleluja. Ekat alkavat hajota. Ne purevat ja repivät niitä aika rajusti. Vanut vaan lentää, ja höyhenet.

Kissat ovat hiljaa lattialla ja kun katson, ne ovat painimassa slow-motion-tyyliin toistensa kanssa ja purevat toisiaan kaulalta. Great.

Silloin kun ne leikkivät ja jahtaavat toisiaan, niin on komediaa. Janneke läpsii Jipin heiluvaa häntää kunnes Jip hermostuu, kääntyy ja läimäyttää Jannekea naamaan tassulla, että lopeta, hullu. Se on kaikki kuitenkin selvästi leikkiä eivätkä ne satuta toisiaan.

Valmiina jahtamaan veljeä.

Eli toimintaleffaa riittää näiden kanssa, mutta ovathan ne myös huomattavan monta tuntia vuorokaudesta suloisesti unessa. 

Totaalilössähdys.

Ja on aina kunnia, kun kissa tulee vapaaehtoisesti syliin. Hetken saattaa Janneke illalla kölliä vieressäni tai sylissäni sohvalla. 

Ilmeisesti meillä on naisten klubi, koska Janneke tulee useimmiten juuri minun syliini. Jip taas hakee useimmat silitykset mieheltäni; se on miesten klubi. Jaamme kyllä huomiota tasapuolisesti molemmille, mutta hitusen niillä on omat referenssihenkilönsä. Tunnemme myös jo aika hyvin niiden luonne-erot.

Uusin aluevaltaus oli keittiötikkaat pyykkihuoneessa yläkerrassa. Siellä on ikkunalauta niin korkealla, ettei sinne edes kissa pysty kerralla hyppäämään, jos alla ei ole mitään huonekalua välietappina. Avasin keittiötikkaat ikkunan eteen, kiipesin demonstratiivisesti pari kertaa itse ylös ja alas kissojen katsoessa ja sitten mietin, että on ajan kysymys milloin pikku insinöörit tajuavat.  

Kahden päivän päästä Janneke toi yläkerrasta vaahtokumisen, ikkunan raollaan pitämiseen tarkoitetun makkaraesineen: selvä, oppiminen on tapahtunut, sillä kumimakkara oli ollut siellä yläikkunalaudalla. Pian Janneke jo esitteli minulle taitonsa myös paikan päällä: katso, kiipeän. Vielä ei ole todisteita siitä, että Jip olisi oppinut tikkaiden käytön.

Välillä ne ovat mukavan rauhallisia seuralaisia, tulevat mukaan jos on jotain taloustöitä ja katselevat sitten vieressä istuen toimintaa. Sen huomaa, että ne ovat tyytyväisiä, kun ne alkavat kehrätä ihan vaan läsnäolosta, kun niille juttelee ja on niiden lähellä. Ne saattavat hyristä koko sen ajan kun ne seuraavat vaikka tiskausta tai jotain tavaroiden järjestämistä pöydällä.

Jipin bravuuri on rento plösähdys lattialle mihin tahansa kohtaan, jos on mukavaa ja seurallista.

Plösähti.

Tein kaksi uutta kolmen minuutin kissavideota touhuista.

Kissanelämää 2 - Kissat Jip & Janneke

https://www.youtube.com/watch?v=vvDOe0608jw

Kissanelämää 3 - Kissat Jip & Janneke

https://www.youtube.com/watch?v=8Lgigv1pbbY

Mittarimietteitä, rakeita ja Viipuriki män

Hienot kukat kukkivat lähikaduilla. Valkoiset puut, vaaleanpunaiset puut, magnolia. Kävin ottamassa valokuvia. Viileä tuuli kyllä, lähtökohtaisesti palelen edelleen sisällä ja ulkona ja on vielä talvistatus. Koivun kukinta alkoi juuri, aikaisessa.

Tietyömaa se vaan jatkuu. Kaistajaottelu ennen liikenneympyrää alkaa näkyä.

Rautakaupan nätit balilaiset aurinkovarjot lupaavat kesäsesonkia.

Pitäisikö mennä taas Amsterdamin Euroviisukonserttiin? Sinne tulee Windows95man. Katsotaan. Joo, hommattiin liput. Oli siitä hyvä muisto viime kerrasta. Ajomatkoista huolimatta.

Pihassa kävi varpushaukka. Ei saanut saalista. Eivätkä kissat nähneet, ne olivat toisella puolella huonetta. Kuulin kyyhkyn tömähdyksen ikkunaan ja tiesin, että ne ovat pelästyneet jotain, ehkä ulkokissaa. Menin ikkunalle katsomaan, makaako siellä joku pökertynyt. Ei maannut, mutta pihapöydällä istui varpushaukkakoiras, ilman saalista pölähtäneen näköisenä. Se lähti heti lentämään pois.

Yhtenä iltana taas näin siilin pihassa taskulampulla. Melko pienikokoinen. Tällä kertaa suljin ovea hyvin, ettei tule siili sisään kuten kesällä.

Hieman vanhoja muovitaskuja löytyi varastoistani. En edes ollut olemassa tuon Koneen logon aikana, enkä Amri oy:n. Pankin logon muistan.

Mies kävi Ikeassa, nam. Dammsugaret eikun Punschrullet olivat loppu, mutta kookospullerot korvasivat.

Olen sitten tällainen, että neljään viikkoon en saa aikaan alkaa lukea kirjaa, mutta kun aloitan, niin luen sen 24 tunnissa kokonaan. Kampaajalla oli hyvää aikaa, koska istuin siellä blondeerauksessa lähes 4 tuntia. 

Kampaajalla oli olutshampoota tarjolla.

Laila Hietamiehen Kannas-sarjaa lainaan äidin hyllystä Suomen-lomilla. Kolmas osa, Hylätyt talot autiot pihat. Nyt meni sitten Viipuri. Kaik män. Mikä katastrofaalinen taistelu, Suomen armeija ei jostain syystä saanut edes ammustoimituksia ajoissa paikalle kaupungin puolustamiseen 1944. Viittätuhatta suomalaista vastassa oli 40 000 neuvostosotilasta.

Oli se taas jännittävästi kirjoitettu niin että yksittäiskohtaloita seurasi tunteella ja pelon vallassa.

Syksyllä jo itkin sarjan ensimmäisiä osia. Nukuin yhtenä unettomana yönä ehkä 2 tuntia ja heti aamulla sekopäissäni itkin kun Karjala meni. Miten ne voivat ottaa ihmisten omat kotikylät, tilat, yhteisöt, eläimet niiden vuosituhantisilta paikoiltaan. Se oli paikallisten koko elämä ja omaisuus. Koko historia ja yhteisö. Niin epäreilua. Ja Viipuri oli kylän nuorten ihannoima elävä kaupunki, jonne saattoi lähteä opiskelemaan ja rakentamaan tulevaisuuttaan. Ja nyt meni sekin.

Koko viikonlopun oli raesateita, sadekuuroja, aurinkoa, tuulta, nopeita pilviä. Kun tulin kampaajalta ulos, oli yhdessä suunnassa kadun yllä sinitaivas, ja toisessa suunnassa kirkon takana sysimusta pilvi tulossa kohti. Isoja pisaroita alkoi pudota juuri kun mieheni tuli autolla hakemaan risteyksestä.

Kuvat samasta paikasta kahteen eri suuntaan.

Viikonloppuna pidettiin Venlon suosittu kaupunkijuoksutapahtuma Venloop - nimi yhdistetty sanoista Venlo ja Loop, kulku/vaellus/kävely. Lauantaina on aina kävelyreittejä, esim. 20 km ja 30 km, ja sunnuntaina juostaan, 5 km tai 10 km tai puolimaraton tai jotain. Sattuipa juuri hirveän kylmä viikonloppu, 9 astetta. Ei niin mukava osallistujille. 

Minullakin oli kauppareissulla talvitakki ja raekuuron aikana auton lämpömittari laski 5 asteeseen, ja olin hitto ilman käsineitä liikkeellä. Ei ihme että käsiä paleli.

Moni työkaverikin oli Venloopissa ja moni tuttu. Elvistelevät nyt suorituksella ja osallistumisella. Onhan se hyvä kunnolle, kun on reipas. Ja tapahtuma kuuluu olevan hauska, yleisöä on paljon katujen varsilla kannustamassa, soittaa musiikkia ja tarjoilee virvokkeita huvikseen etupihastaan. 

Ikävä kyllä minun on vaikea sietää tällaisia kovaäänisiä massatapahtumia, sekä osallistujana että yleisönä, enkä välitä urheilusta pätkääkään, joten minua se ei houkuttele missään muodossa.

Itse sain sillaikaa kirjani taiton kuntoon, valmistelin projektin painoon ja sain ISBN-numeron. Aloin kasata kantta ja kyllä siitä joku tulee. Sain romaanin valmiiksi, neljännen romaanini. Voisiko sekin olla ihailtava suoritus?

Mietin viimeksi tällaista: tämäkin on yksi sellainen toimintatapa, joka on jotenkin ankkuroitu ihmisten mieliin, mutta jota ei ole mietitty loppuun saakka. Jota aina ihmettelen, että miten se ajatuskulku aina menee näin standardisti, mitä järkeä siinä on. 

Eli minulla on autossa mittarissa kilometrejä vaikkapa 123123. Tai jokin aika sitten oli 111111. Aina, jos tasaluvusta tai erikoisesta luvusta mainitsee, niin vastapuoli sanoo: ”Olisit ottanu kuvan!” 

Niin joo, olisin siis moottoritiellä ajaessa, juuri silloin kun se kilometri koittaa, alkanut kaivaa käsilaukusta kännykkää kaksin käsin, avata sitä, etsiä siitä kameran nappia, tähdätä kojelaudan numeroihin ja ottaa kuvan. Ajaessani 100 km/h. Laiminlyöden kaiken liikenneturvallisuuden. Ja mitä varten? Jotta saisin tärähtäneen vinon paskakuvan auton kojelaudan rumista digitaalinumeroista.

Tiesitkö että jos pitää puhelinta kädessään autossa kuskin paikalla, saa jotain 300-400 euroa sakkoja? Ja syystä. Eikä ryömintäkaistallekaan saa pysäyttää, ellei ole välttämätön syy. Syyksi ei riitä saada ruma ja täysin yhdentekevä kuva digitaalinäytön numeroista.

Minä viimeksi miehelleni: ”Mulla täyttyi autossa 121212 km.” ”Oho, otitko kuvan??” Hoh hoi. Sano vaan miten, kesken matkaa.