perjantai 31. heinäkuuta 2020

Reeperbahnin Hese ja Elben laiturit - seikkailuja Hampurissa


Jotenkin aina yritin sanoa Lyypekkiä Müncheniksi, ja Hampurissa mietin, että missä me ollaan, Hannover eiku Hampuri. Hyvin menee.

Bravuuri oli myös ajatella monta kertaa, että ”Berliini, eiku Hamburg”. Eivät ne niin kaukana toisistaan ole, sillä Hampuri on jopa Saksan toiseksi suurin kaupunki.


Ajo Lyypekistä Hampuriin oli helpohko ja lyhyehkö ja autobahn oli Hitlerin itse laatoittama betonitie tai joku, tunks-tunks-tunks, 6-kaistaisena kukkulaa ylös ja alas nätisti maaseudulla peltojen välissä.


Uups, tuolla takana on paha sadealue.

Reeperbahn ja Beatles


St. Pauli ja Reeperbahn olivat hotellilta ihan kulman takana.

Ensin tuli vastaan paikallisen oluen mainos. Jotain tällaista kuvittelinkin Hampurin kulttuurista. Rempseää kansan huumoria. Tässä Kalle viettää kotilomaa merenneitona, vaihtoehtona Mallorcan suositulle turistikylälle Cala Ratjadalle.


Reeperbahn. Ruokapaikkojakin, ja baareja. Mutta itsellään se on leveä autokatu eli ei-tunnelmallinen moottoriliikenne.

Beatles-Platz nähtiin ja siitä alkava Grosse Freiheit -katu, jolla on sijainnut se klubi, jossa Beatles ennen uransa nousuun lähtöä soitteli vuonna 1962. Tai soittelivat neljässä paikassa Hampurissa, mutta Star Club oli se tärkein.





No se katu näyttää jo yöelämän keskittymältä, oli valotauluja ja mainoksia, transvestiittishowta, miesstrippausta vain naisille ym. Päivällä autio, vain turisteja katselemassa. Siellä on se Irwinin laulussa mainittu Colibri-klubikin vielä olemassa. Ja Reeperbahn näkyy jatkuvan kyllä pitkään kauemmas, ja eri sivukaduilla on lisää niitä klubeja.




Vain naisille.

Ja miehet jätetään tähän odottamaan.

Illalla käytiin pyörähtämässä värivaloissa ja nähtiin, että näinä aikoina osa klubeista on kiinni. Ei ole Hampurinkaan yöelämä entisellään. Hurjimmat vilkkuvalot taisivat olla makkarakojussa.


Iso makkarakiska.

No nyt on melkein aito Ringo Starr.

Varsinainen highlight Reeperbahnilla on toki suomalainen Hesburger! Kiss my Turku, Hese on Saksassa!

Siitäpä riemu repesi, kun tajusin tämän netistä. Ihan lähellä hotelliakin vielä. Mies: ”No nyt mä tiedän, miksi halusit juuri tämän hotellin!”


Maan ainoat toimipisteet ovat tässä ihan lähekkäin toisiaan. Selvisi, että yksi on pieni ja siellä on ehkä noin 1 pöytä sisällä ja se aukeaa vasta klo 20 yöelämän tarpeisiin. Open end, pyörii niin pitkälle aamuyöhön kuin yleisöä riittää. Ja toinen on vieläkin pienempi, vain anniskelutiski, ja aukeaa myös vasta yöksi. Päivällä sitä ei näy ollenkaan, lienee jonkun rullaati rullaa -portin takana piilossa. Mutta illalla se ilmestyy julkisivuun.

Tänne lienee palattava yön tullen...


Elben laivalaiturit


Mutta ensin päiväkävely jatkuu. Käveltiin alas kohti jokea. Pieni ”Park Fiction” -puisto oli hienoa kaupunkikulttuuria. Tasanteella, siis oikeastaan jonkun rakennuksen katolla ylätasossa, istutettuja ruohokumpuja aaltomuodoissa, joilla saa nimenomaan istua ja löhötä ja pitää piknikkiä. Lapsille leikkijuttuja, kaiteelta näköala rantabulevardille, nuorisoporukat saavat chillata siellä.

Täällä graffitien keskellä suurkaupungissa oli kätevä testata uutta Texeliltä ostamaani värikästä mega-vyölaukkua, jossa roikkuu pussukkana vaikka kuinka monta osastoa laukkutilaa.




Suurkapunki, no ikävin puoli ovat kerjäläiset ja kodittomat, joita makaa nyssyköidensä
keskellä jalkakäytävillä ja rappujen alla makuupusseissa.

Käveltiin kohti Elben satamarantaa, jossa on matkustajalaiva-actionia. Ohoh, Mika Kaurismäen leffajuliste!



Paikallispanimon tankit.

Venettä tarjolla kaikenlaista eri laitureissa. Kävelytieltä johtaa useita katettuja käytäviä vinosti alas vettä kohti. Alempi pitkä kävelyalue kelluu veden päällä. Ponttonilaiturihässäkän nimi on Landungsbrücken eli Maihinnousulaiturit.

Niillä ponttonilaitureilla on koko rivi pitkiä rakennuksia, joissa on sisällä ravintoloita ja kauppoja, ja ulkopuolella näkyy pikaisia kalasämpylätiskejä ja ranskanperunapaikkojen terasseja. Laiturirakennuksen katollakin voi olla terassi.

Kaupungin julkisen liikenteen lautat ja erilaiset kiertoajeluveneet rantautuvat tähän laidalle.







Ylempänä Elben betonirannoilla taas on rantaklubeja, joihin on kärrätty rantahiekkaa terasseille, ylätasanteella makaillaan värikkäissä lepotuoleissa ja juodaan cocktaileja ja nähdään vesilikennettä joella. Niin viihtyisää.

Matkustajasataman keskeinen rakennus on pitkä, vanha höyrylaivaterminaali. Miten se kivimurikkarakennus näyttääkin ihan Helsingin rautatieasemalta? Sama aika ja tyyli. Linnoitus, holvikaaria, patsaita, torneja. Tämä on tuffikiveä, mutta Hesa punaista graniittia. Eliel Saarinen ”matkusteli junalla ympäri Eurooppaa ja orientoitui Saksaan” ennen kuin teki lopullisen suunnitelmansa rautatieasemasta. Mutta juuri tätä hän ei voinut nähdä, tämä valmistettiin pari vuotta sen jälkeen.

Höyrylaivaterminaali, yli 100 vuotta vanha.


Nämä rantapromenadit ovatkin Hampurin mukavimmat nurkat.

Metro ajaa vierestä, tässä kohtaa U3-linja ei olekaan tunnelissa, vaan korkealla mustalla rautasillalla. On jotenkin newyorkkimaista kun puoliksi hopeinen metro kirskuu talojen välissä rautapalkkien päällä.


Korkeuserot ovat Hampurissa yllättävän suuret, jo heti tässä joen reunoilla. Lyhin tie täältä satamasta hotellille Reeperbahnille vie jyrkkiä pitkiä kivirappuja ylös. Monessakin paikassa on rappunousuja, eri tasoissa kulkevien katujen välissä tai puistoissa, jotka ovat vinosti rinteessä.

Hotellissamme kypyhuone on sellainen avaruuskapseli, se on puolipyöreän seinän takana, valkoista muovia seinät, siellä suhisee ilmastointi ja siellä on kuin jossain sukkulassa. Tosi moderneja nämä Ibis-ketjun hotellit aina.




Hesburger


Pitihän se testata, viimeisenä iltana, jolloin oltiin vielä keskiyöllä liikkeellä. Oltiin aiemmin syöty todella iso texmex-ateria, mutta silti mahani sanoi, että mites olisi pieni Hesburger. Jos niillä olisi pikkuinen purilainen yöpalaksi.

Matkan kruunaus, yksi myöhäinen yö, riehuu ja vetää snagarilta Hesen. Hampurin yöelämä.

Reeperbahnin Hesburgerissa ei ole ollenkaan sisätiloja asiakkaille. Se on kuin iso nakkikioskikeittiö rakennuksen sisällä. Yksi äijänköriläs kokkaa ja ojentaa tuotoksen tiskiltä ulos. Jalkakäytävällä on 2 seisomapöytää.


Se myy kyllä ihan hyvin. Siihenkin nähden, että nyt on aika hiljaista koko St. Pauli. Aina Hesellä näkyy asiakkaita tyytyväisinä purilainen kädessään, myöhemmin illalla.

Reeperbahnin liepeillä kulkee punkkareita helisevissä ketjuissa ja nahkatakeissa, pyytelevät välillä lanttia ohikulkijoilta. Yöllä Hesburgerin vieressä kokoontuma jalkakäytävällä, pitivät siinä leiriä, ja laittoivat jostain laitteesta oikein räyhäpunkkia soimaan, saksalaista. Naureskeltiin musiikkityyliä vierestä, hyvä meininki. Oli vähän sellaista örinäpunkkia, metallibändin karjumisääni.


Ostin 2,10 eurolla juustohampurilaisen ja se tuli todellakin kääreessä, jossa lukee suomea ja kaikkia kieliä. Maailman ihme.

Nyt on sitten syöty hampurilaisen valmistama hampurilainen Hampurissa, ehehe.


Jatko-osassa käydään vanhassa Elben tunnelissa ja sen autohisseissä. Linkki tässä.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Lyypekki: marsipaania ja söpöjä taloja


Yksi viikko lomaa ja varattuna 1 yö Lyypekissä ja 3 yötä Hampurissa. Meille Saksa on lähimatkakohde, jonne pääsee autolla. Emme nyt lähtisi pelkälle hupimatkalle lentokoneella; Suomi on sitten asia erikseen. Saksan koemme lomailuun tarpeeksi turvalliseksi, koska tartuntamäärät ovat Hollannin luokkaa ja turvatoimet samoin. Ymmärrän kaikki paikallisuutiset ja ohjeet jos tulee kriisi päälle, ja pääsemme autolla joustavasti takaisin jos pakko on.


Lyypekki. Dsiisös. Mun matkakertomukset ovat aina täynnä kirosanoja eikä tämä matka tee poikkeusta.

Aika intensiivistä. Autobahnit olivat ruuhkaisia ja ärsyttäviä ja täynnään tietyömaita, ja kauheaa paahtamista, ajoin välillä 140-150 kun pystyi hetken. Oli ihan hyvä vaihtaa kuskia välillä, koska ajoa oli sellaiset 6 tuntia. Lyypekin vieressä 7 km Baustelle niin ettei keskustan liittymää ollut enää olemassakaan.

Aika usein on Dramaattiset Pilvet kun ajetaan jonnekin.

Hotellin kulmat vaikeita, kaikki yksisuuntaisia katuja väärään suuntaan ja sitten aivan täyteen pysäköity kadunvierustat, ei toivoa löytää paikkaa siitä. Sitten taas väärälle kadulle vahingossa kun parkkihallia etsittiin. Lopulta löydettiin.

Holstentor.

Lyypekin kuuluisin rakennus lienee Holstentor, vanha kaupunginportti, jossa on kaksi paksua pyöreää tornia. Olen joskus lapsena käynyt Lyypekissä ja nämä tornit muistan.

Holstentor ja erinäisen kirkontornit Lyypekissä ovat nykyään vinoja, koska maaperä ei ole täällä vakaa, vaan vajoaa yhä alemmas.

Toinen, minkä Lyypekistä muistan, on marsipaanikauppa. Niederegger-marsipaanitehdas on toiminut täällä jo kaksisataa vuotta ja logossa on Holstentor. Merkkihän on hyvin levittäytynyt maailman lentoasemien taxfree-kauppoihin.



Marsipaanikaupunki!

Hotelli, Park Hotel am Lindenplatz, oli hitusen vanhan kaupungin ulkopuolella. Se oli perinteinen saksalainen vanhassa talossa, jossa oli ornamenttikoristeita aamiaishuoneen katon reunoissa. Vastaanottorouva neuvoi, että hississä painatte numeroa 1. Silloin ajattelee, että tietysti 1. yläkerros eli suomalaisittain 2. kerros. Mutta fyysisesti tuntien hissi meni alaspäin. Selvisi, että vastaanotto ja aamiainen onkin tasossa 2, joka on edestä katutaso. Ja että 1 on niiden alla. Mihin ikkunattomaan kellariin me päästään... mutta oli se maan pinnalla, takapihalle oli terassin ovi ja takapiha vain oli vähän kuopassa talojen välissä.

Siisti ja mukavasti sisustettu huone oli, kylppärissä hempeän marsipaaninkeltaiset pyyhkeet ja sängyssä saksalainen tappajapeitto. Tai no on niitä pahempiakin nähty. Muistan jo sieltä 80-luvulta, että Saksan hotelleissa oli useimmiten vastassa valtavan painava, paksu ja pullea peitto.

Hotellin wifin tehot eivät kyllä ihan riittäneet alahuoneeseen. Puhelimessa meillä on runsas EU-datapaketti eli ei sillä väliä, mutta läppäri oli ilman nettiä sen illan.

Jaa, hotellista ei tullut otettua kuvaa. Muita vanhoja taloja sitten.


Matkailumme koko kuva: hotellihuoneen peilin lampussa roikkuu kasvomaski. Ne tulevat todella tutuksi Saksassa. Ja käyttöön tottuu päivässä. Se on oltava aina taskussa. Aina laitettava naamaan kun astut hotelliin, huoltoasemalle, kauppaan, ravintolaan, liikennevälineeseen, nähtävyyteen. (Sillaikaa Hollanti kiistelee maskeista vieläkin ja väittää, ettei niistä ole mitään hyötyä. Tai toinen ekspertti sanoo, että on.)

Tottakai maskin kanssa voi hengittää. Lämmin tulee alanaamaan, mutta se on kestettävä. Ikävintä on rillien taipumus huurustua, mutta somesta saatu vinkki rillipäille auttaa: käännä kumpikin korvalenkki kerran ristiin, niin ilmatunneli syntyy enemmän sivuille poskille eikä ulostuloilma puhalla ylös silmille niin helposti.

Saksassa vaaditaan myös paperille kirjoitettuja henkilötietoja joka konditoriassa ja mäkkärissä eli ravitsemusliikkeessä, jotta voi jäljittää mahdollisesti virukselle altistuneet.


Holstentor löytyi helposti, se näkyi hotellille. Siitä sitten vanhaan kaupunkiin, joka on oikeastaan Trave-joen ympäröimällä saarella. Ostoskadut, ikivanha Raatihuone ja mustat tornit.

Raatihuone ja torikauppaa.

Ja Niederegger-kahvila, sen terassi raatihuoneentorilla ihan täynnä, mutta sisältä saatiin paikka.

Asiaan.

Kauniita kujasia löytyi ja porttikonkeja, joista pääsee talojen väliin.

Ei se aivan niin ollut, että koko vanha kaupunki on vain täynnä niitä hansakauden tiilitaloja, vaan on siellä modernimpaakin välissä. Tässä oli esim. yksi maailmansota välissä ja pommit. Mutta, kun jaksaa kävellä niin kyllä niitä vanhoja taloja sittenkin löytyy aika paljon.

Ja se olikin yhden vuorokauden Lyypekin ohjelmamme: kävellä kaikki vanhan kaupungin kadut.

Vanhaa tiiltä löytyi kerrakseen. Tyypillisintä Lyypekkiä.



Rykelmä pastellinvärisiäkin, sellaisia tallinnalaisia kivitaloja; koristeita katon reunoissa; sitten on megakapeita siivuja, jotka ovat oma talonsa, suunnilleen oven levyisiä; osa on vinossa. Ihme kellariluukkuja ja katon reunuksia ja matalia käytäviä, ja holvikaaria, joiden alta kuljetaan, ja päällä on talon siivekkeen huone toisessa kerroksessa.



Luin (hollantilaisesta blogista) ja kuulin (kiertoajeluveneen kapteenilta), että Lyypekin suola ovat oikeastaan sisäpihat, minimaaliset kapeat porttikongit, joista päästään talojen väliin ja taakse, ja että ne ovat julkista aluetta. Niihin saa mennä, jos portti on auki. Kunhan on hissuksiin eikä häiritse asukkaita.



Drinksut otettiin katubaarissa ihan jalkakäytävällä. Jano, koska aurinko paahtoi ja paahtoi yhä enemmän, se helle tuli silti vaikka piti olla 21 astetta ja puolipilvistä. Mitään ollu. (Sensuroin tästäkin kirosanan.)

Ihan kätsä tämä hotellista saatu ilmaiskartta.

Hüxstrasse oli tosi tunnelmallinen, kahviloita joissa on vain pari pöytää ulkona talon edessä, taidegallerioita, erikoisputiikkeja, sellaisia yhden naisen kauppoja että ”minä teen hopeakoruja ja myyn ne omassa putiikissani tässä” tai ”minä maalaan lintuja akvarellilla postikorteille ja tauluihin ja minulla on oma kauppa jossa myyn vain omia lintupiirustuksiani”. Vau, mun unelma olisi just sellainen.

Hüxstrasse.




Ja upeat salkoruusut eri värisinä kaikkien kujien talojen edessä rykelminä, ihan mahtavaa. Söpöjä kuvauskohteita on paljon.



Salkoruusu photobombaa ovikuvan.





Pohjoinen kaupunginportti ja mitä siihen on liitettynä, luostarikirkot, ovat valtavan vanhoja tiilisiä rakennuksia. Että kyllä täältä muinaisia juttuja löytyy, historiaa helpolla.




Sikäli kannattaa olla Lyypekissä yön yli, että illan tullen, kun shoppailu- ja päiväturismi rauhoittuu, on hauska kävellä hiljentyneillä kujilla. Silloin voi vaikka etsiä erikseen kissoja, jotka eräs artikkeli mainitsi. Että niitä löytyy täällä helposti kaduilta tosiin kuin esim. Hampurissa.

Ja löytyiväthän ne.




Illan tullen oli myös djemberummuttava mies ja ryhmä capoeira-tyyppejä, lauloivat, soittivat jousia ja rumpuja ja taputtivat käsiään. Akrobaatitkin esiintyivät yhdellä kadulla.

Jalat käveltiin kipeiksi ja osin mukulakivillä. Ruokaa ravintolakujalla. Maanantaisin on osa ravintoloista kiinni kuten historiallinen Schiffergesellschaft, joka olisi ollut hansamaisen vanha sisältäkin.



Aamiaisella oli tarjolla savumakrillia, silliä ja rosollia. Joulupöytä! Kaloja näkee aamuisin muutoin vain Skandinaviassa. Päättelin, että Pohjois-Saksassa, ainakin täällä Itämeren puolella, ollaan jo pohjoismaisessa kulttuuripiirissä. Tai sitten hotelli halusi palvella lukuisia tanskalaisia vieraitaan. Kaupungissa kuuli huomattavan paljon tanskaa.


Take me to your local Lakritz Dealer.

Mentiin vanhojen suolavarastojen, Salzspeicherien viereen ja katsomaan eteläisemmät osat vanhaa kaupunkia. Kas, siinä laiturissa olikin tunnin kiertoajelu lähdössä, mennään mukaan.

Ihan kiva oli. Avopenkit, pari tippaa ripsi vettä välissä, kapteenilla huonot vitsit.






Jatkoimme valokuvakierrosta kuuluisille takapihakujille. Käytiin monta sellaista. Siellä on upeat kukat pihoilla, taas hirveät salkoruusuesiintymät, penkkejä, ruusuja, hortensioita, ruukkukukkia, puuaukioita, istumanurkkia, koristeluja, patsaita, kauniin värisiä ovia, puuaitoja, vanhaa, idylliä.







Lopuksi marsipaanikauppaan. Siellä on kaikenlaisia figuureja ja erikoispakkauksia joita ei muualta saa. Ja uskomattomia suuria koristeluomuksia marsipaanista: purjelaivoja, kaupunkinkymiä, jättinalleja, majakoita.

Koko kaupunki marsipaanista näyteikkunassa.





Oli vielä vähäsen aikaa ja voisi ottaa kahvit ja kah, sattumalta ollaan taas tässä marsipaanikahvilan nurkilla.

Miten tässä näin kävi...

Hyvin tuli nähtyä Lyypekin eri aspekteja ja tunnelmaa. Vilaukselta, periaatteessa, nähty. On kyllä tosi tunnelmallista vanhassakaupungissa, voin suositella, erikoinen paikka. Monta kivaa nurkkausta ja jotenkin sympaattinen.

Mutta ei pelkkää idylliä: on siellä tietysti myös arkiset roskasäkit ja työmaat ja asukkaiden pyykkinarut ja romunurkat, ja jokunen kerjäläinen ja koditonkin näkyi. Kaupunkibussit ajavat tiuhaan. Vanhan ydinkaupungin ympärillä levittäytyy moderni reilun 200 000 asukkaan kaupunki.

Vesitiet ovat kivat, on ravintolalaivoja, vanha purjelaiva, vanha majakkalaiva, vuokraveneitä, laivakiertoajelu.

Ne illan rauhalliset hetket olivat myös coolit, kaikkea subkulttuuria ja nuorisoa ja hipsteriä liikkeellä; päivällä turisteja ostoskaduilla; ja joka nurkassa niin nättejä vanhoja ja ikivanhoja taloja ja torneja. On se aikamoinen pläjäys se vanha kaupunki.