Lyypekki: marsipaania ja söpöjä taloja

Yksi viikko lomaa ja varattuna 1 yö Lyypekissä ja 3 yötä Hampurissa. Meille Saksa on lähimatkakohde, jonne pääsee autolla. Emme nyt lähtisi pelkälle hupimatkalle lentokoneella; Suomi on sitten asia erikseen. Saksan koemme lomailuun tarpeeksi turvalliseksi, koska tartuntamäärät ovat Hollannin luokkaa ja turvatoimet samoin. Ymmärrän kaikki paikallisuutiset ja ohjeet jos tulee kriisi päälle, ja pääsemme autolla joustavasti takaisin jos pakko on.

Lyypekki. Dsiisös. Mun matkakertomukset ovat aina täynnä kirosanoja eikä tämä matka tee poikkeusta.

Aika intensiivistä. Autobahnit olivat ruuhkaisia ja ärsyttäviä ja täynnään tietyömaita, ja kauheaa paahtamista, ajoin välillä 140-150 kun pystyi hetken. Oli ihan hyvä vaihtaa kuskia välillä, koska ajoa oli sellaiset 6 tuntia. Lyypekin vieressä 7 km Baustelle niin ettei keskustan liittymää ollut enää olemassakaan.

Aika usein on Dramaattiset Pilvet kun ajetaan jonnekin.

Hotellin kulmat vaikeita, kaikki yksisuuntaisia katuja väärään suuntaan ja sitten aivan täyteen pysäköity kadunvierustat, ei toivoa löytää paikkaa siitä. Sitten taas väärälle kadulle vahingossa kun parkkihallia etsittiin. Lopulta löydettiin.

Holstentor.

Lyypekin kuuluisin rakennus lienee Holstentor, vanha kaupunginportti, jossa on kaksi paksua pyöreää tornia. Olen joskus lapsena käynyt Lyypekissä ja nämä tornit muistan.

Holstentor ja erinäisen kirkontornit Lyypekissä ovat nykyään vinoja, koska maaperä ei ole täällä vakaa, vaan vajoaa yhä alemmas.

Toinen, minkä Lyypekistä muistan, on marsipaanikauppa. Niederegger-marsipaanitehdas on toiminut täällä jo kaksisataa vuotta ja logossa on Holstentor. Merkkihän on hyvin levittäytynyt maailman lentoasemien taxfree-kauppoihin.

Marsipaanikaupunki!

Hotelli, Park Hotel am Lindenplatz, oli hitusen vanhan kaupungin ulkopuolella. Se oli perinteinen saksalainen vanhassa talossa, jossa oli ornamenttikoristeita aamiaishuoneen katon reunoissa. Vastaanottorouva neuvoi, että hississä painatte numeroa 1. Silloin ajattelee, että tietysti 1. yläkerros eli suomalaisittain 2. kerros. Mutta fyysisesti tuntien hissi meni alaspäin. Selvisi, että vastaanotto ja aamiainen onkin tasossa 2, joka on edestä katutaso. Ja että 1 on niiden alla. Mihin ikkunattomaan kellariin me päästään... mutta oli se maan pinnalla, takapihalle oli terassin ovi ja takapiha vain oli vähän kuopassa talojen välissä.

Siisti ja mukavasti sisustettu huone oli, kylppärissä hempeän marsipaaninkeltaiset pyyhkeet ja sängyssä saksalainen tappajapeitto. Tai no on niitä pahempiakin nähty. Muistan jo sieltä 80-luvulta, että Saksan hotelleissa oli useimmiten vastassa valtavan painava, paksu ja pullea peitto.

Hotellin wifin tehot eivät kyllä ihan riittäneet alahuoneeseen. Puhelimessa meillä on runsas EU-datapaketti eli ei sillä väliä, mutta läppäri oli ilman nettiä sen illan.

Jaa, hotellista ei tullut otettua kuvaa. Muita vanhoja taloja sitten.

Matkailumme koko kuva: hotellihuoneen peilin lampussa roikkuu kasvomaski. Ne tulevat todella tutuksi Saksassa. Ja käyttöön tottuu päivässä. Se on oltava aina taskussa. Aina laitettava naamaan kun astut hotelliin, huoltoasemalle, kauppaan, ravintolaan, liikennevälineeseen, nähtävyyteen. (Sillaikaa Hollanti kiistelee maskeista vieläkin ja väittää, ettei niistä ole mitään hyötyä. Tai toinen ekspertti sanoo, että on.)

Tottakai maskin kanssa voi hengittää. Lämmin tulee alanaamaan, mutta se on kestettävä. Ikävintä on rillien taipumus huurustua, mutta somesta saatu vinkki rillipäille auttaa: käännä kumpikin korvalenkki kerran ristiin, niin ilmatunneli syntyy enemmän sivuille poskille eikä ulostuloilma puhalla ylös silmille niin helposti.

Saksassa vaaditaan myös paperille kirjoitettuja henkilötietoja joka konditoriassa ja mäkkärissä eli ravitsemusliikkeessä, jotta voi jäljittää mahdollisesti virukselle altistuneet.

Holstentor löytyi helposti, se näkyi hotellille. Siitä sitten vanhaan kaupunkiin, joka on oikeastaan Trave-joen ympäröimällä saarella. Ostoskadut, ikivanha Raatihuone ja mustat tornit.

Raatihuone ja torikauppaa.

Ja Niederegger-kahvila, sen terassi raatihuoneentorilla ihan täynnä, mutta sisältä saatiin paikka.

Asiaan.

Kauniita kujasia löytyi ja porttikonkeja, joista pääsee talojen väliin.

Ei se aivan niin ollut, että koko vanha kaupunki on vain täynnä niitä hansakauden tiilitaloja, vaan on siellä modernimpaakin välissä. Tässä oli esim. yksi maailmansota välissä ja pommit. Mutta, kun jaksaa kävellä niin kyllä niitä vanhoja taloja sittenkin löytyy aika paljon.

Ja se olikin yhden vuorokauden Lyypekin ohjelmamme: kävellä kaikki vanhan kaupungin kadut.

Vanhaa tiiltä löytyi kerrakseen. Tyypillisintä Lyypekkiä.

Rykelmä pastellinvärisiäkin, sellaisia tallinnalaisia kivitaloja; koristeita katon reunoissa; sitten on megakapeita siivuja, jotka ovat oma talonsa, suunnilleen oven levyisiä; osa on vinossa. Ihme kellariluukkuja ja katon reunuksia ja matalia käytäviä, ja holvikaaria, joiden alta kuljetaan, ja päällä on talon siivekkeen huone toisessa kerroksessa.

Luin (hollantilaisesta blogista) ja kuulin (kiertoajeluveneen kapteenilta), että Lyypekin suola ovat oikeastaan sisäpihat, minimaaliset kapeat porttikongit, joista päästään talojen väliin ja taakse, ja että ne ovat julkista aluetta. Niihin saa mennä, jos portti on auki. Kunhan on hissuksiin eikä häiritse asukkaita.

Drinksut otettiin katubaarissa ihan jalkakäytävällä. Jano, koska aurinko paahtoi ja paahtoi yhä enemmän, se helle tuli silti vaikka piti olla 21 astetta ja puolipilvistä. Mitään ollu. (Sensuroin tästäkin kirosanan.)

Ihan kätsä tämä hotellista saatu ilmaiskartta.

Hüxstrasse oli tosi tunnelmallinen, kahviloita joissa on vain pari pöytää ulkona talon edessä, taidegallerioita, erikoisputiikkeja, sellaisia yhden naisen kauppoja että ”minä teen hopeakoruja ja myyn ne omassa putiikissani tässä” tai ”minä maalaan lintuja akvarellilla postikorteille ja tauluihin ja minulla on oma kauppa jossa myyn vain omia lintupiirustuksiani”. Vau, mun unelma olisi just sellainen.

Hüxstrasse.

Ja upeat salkoruusut eri värisinä kaikkien kujien talojen edessä rykelminä, ihan mahtavaa. Söpöjä kuvauskohteita on paljon.

Salkoruusu photobombaa ovikuvan.

Pohjoinen kaupunginportti ja mitä siihen on liitettynä, luostarikirkot, ovat valtavan vanhoja tiilisiä rakennuksia. Että kyllä täältä muinaisia juttuja löytyy, historiaa helpolla.

Sikäli kannattaa olla Lyypekissä yön yli, että illan tullen, kun shoppailu- ja päiväturismi rauhoittuu, on hauska kävellä hiljentyneillä kujilla. Silloin voi vaikka etsiä erikseen kissoja, jotka eräs artikkeli mainitsi. Että niitä löytyy täällä helposti kaduilta tosiin kuin esim. Hampurissa.

Ja löytyiväthän ne.

Illan tullen oli myös djemberummuttava mies ja ryhmä capoeira-tyyppejä, lauloivat, soittivat jousia ja rumpuja ja taputtivat käsiään. Akrobaatitkin esiintyivät yhdellä kadulla.

Jalat käveltiin kipeiksi ja osin mukulakivillä. Ruokaa ravintolakujalla. Maanantaisin on osa ravintoloista kiinni kuten historiallinen Schiffergesellschaft, joka olisi ollut hansamaisen vanha sisältäkin.

Aamiaisella oli tarjolla savumakrillia, silliä ja rosollia. Joulupöytä! Kaloja näkee aamuisin muutoin vain Skandinaviassa. Päättelin, että Pohjois-Saksassa, ainakin täällä Itämeren puolella, ollaan jo pohjoismaisessa kulttuuripiirissä. Tai sitten hotelli halusi palvella lukuisia tanskalaisia vieraitaan. Kaupungissa kuuli huomattavan paljon tanskaa.

Take me to your local Lakritz Dealer.

Mentiin vanhojen suolavarastojen, Salzspeicherien viereen ja katsomaan eteläisemmät osat vanhaa kaupunkia. Kas, siinä laiturissa olikin tunnin kiertoajelu lähdössä, mennään mukaan.

Ihan kiva oli. Avopenkit, pari tippaa ripsi vettä välissä, kapteenilla huonot vitsit.

Jatkoimme valokuvakierrosta kuuluisille takapihakujille. Käytiin monta sellaista. Siellä on upeat kukat pihoilla, taas hirveät salkoruusuesiintymät, penkkejä, ruusuja, hortensioita, ruukkukukkia, puuaukioita, istumanurkkia, koristeluja, patsaita, kauniin värisiä ovia, puuaitoja, vanhaa, idylliä.

Lopuksi marsipaanikauppaan. Siellä on kaikenlaisia figuureja ja erikoispakkauksia joita ei muualta saa. Ja uskomattomia suuria koristeluomuksia marsipaanista: purjelaivoja, kaupunkinkymiä, jättinalleja, majakoita.

Koko kaupunki marsipaanista näyteikkunassa.

Oli vielä vähäsen aikaa ja voisi ottaa kahvit ja kah, sattumalta ollaan taas tässä marsipaanikahvilan nurkilla.

Miten tässä näin kävi...

Hyvin tuli nähtyä Lyypekin eri aspekteja ja tunnelmaa. Vilaukselta, periaatteessa, nähty. On kyllä tosi tunnelmallista vanhassakaupungissa, voin suositella, erikoinen paikka. Monta kivaa nurkkausta ja jotenkin sympaattinen.

Mutta ei pelkkää idylliä: on siellä tietysti myös arkiset roskasäkit ja työmaat ja asukkaiden pyykkinarut ja romunurkat, ja jokunen kerjäläinen ja koditonkin näkyi. Kaupunkibussit ajavat tiuhaan. Vanhan ydinkaupungin ympärillä levittäytyy moderni reilun 200 000 asukkaan kaupunki.

Vesitiet ovat kivat, on ravintolalaivoja, vanha purjelaiva, vanha majakkalaiva, vuokraveneitä, laivakiertoajelu.

Ne illan rauhalliset hetket olivat myös coolit, kaikkea subkulttuuria ja nuorisoa ja hipsteriä liikkeellä; päivällä turisteja ostoskaduilla; ja joka nurkassa niin nättejä vanhoja ja ikivanhoja taloja ja torneja. On se aikamoinen pläjäys se vanha kaupunki.