Stressi ja unettomuus, mikä ihana kombo

Heinäkuu. Heinäkuu! Ja kohta on loma taas. Meillä on tänä vuonna tällainen lomastrategia, että on yksittäisiä viikkoja siellä täällä. Pian alkaa viimeinen kesäkauden lomaviikko.

Suunnitelmat ennen koronaa olivat, että toukokuussa Suomeen, kesäkuussa Lontooseen ja heinäkuussa Hampuriin. No, Suomi ja Lontoo peruuntuivat samantien ja korvautuivat kotimaan kierroksilla. Suomen mahdollisuuksia tarkkaillaan, voisiko syksyllä harkita, vai viimeistään jouluna.

Nyt viimeisellä kesälomapätkällä aiomme laajentaa lähi-automatkailua Saksan puolelle ja käydä Lyypekin ja Hampurin. Tulee suusuojukset tutuiksi. Saksassa niitä on yleistä käyttää vähän kaikkialla ainakin sisätiloissa.

Tässä tilanteessa osoittautuu käteväksi se, että Hollannista pääsee autolla moneen eri maahan ja voi joustavasti ja nopeasti kyhätä näitä pienempiä reissuja. Tartuntatilastot ovat Hollannissa ja Saksassa karkeasti ottaen samankaltaiset ja pitkälti hallinnassa.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta muistikirjassani oli yhtäkkiä noin 40 tehtävää, jotka halusin hoitaa. Loputon lista. Ja se pakottava tunne, etten mielenrauhaa saa ennen kuin ne on pois hoidettu, kaikki.

Mutta siinä on sellaisia useita tunteja kestäviä proggiksia parikymmentä, eli mistä mä sen viikon revin pelkkään suorittamiseen?

Samalla hirveä väsymys päällä. Kun aloin edellisen lomaviikon jälkeen nousta töihin taas seitsemältä, niin eka päivä oli jo tuntuva ja toinen vielä pahempaa haukottelua ja iltapäiväväsymystä, prkl. Epäilyttävän nuutunut olo.

Olin vähän pettynyt psyykeeni siinä, että sellainen kasvava työahdistus alkoi hiipiä jo perjantaina, tulevaa maanantaita kohtaan. Miksi mietin työpäivää ja työjuttuja lauantain ja sunnuntain, ja pelkään töihin menoa ja sen rasittavuutta? Onhan tämä nyt hemmettiä. Miksi työ ahdistaa minua? Ja se on irrationaalista, koska kyllä siellä oikeasti selviää ahdistumatta (kovin paljon, heheh). Mutta on se kuvitelmissa aina negatiivisempaa kuin oikeasti.

Olen ollut myös liian uneton monta yötä. Vaikea nukahtaa. Se ei väsymykseen auta. Yöuni joka ei virkistä. Josta puuttuu monta tuntia silloin kun kello soi. Tämä ei ole kivaa, aivot väsymystilassa kaiken päälle. Stressikierrokset vaan jytäävät päässä.

Tuhat ajatusta, kaikki sekaisin, jatkuva jäytävä tunne että olisi paljon tärkeää tekemistä muttei ehdi, että oikeat asiat eivät etene, että kaikkea vaatimusta tulvii liikaa eikä ehdi keskittyä olennaiseen.

Sen kerran kun nukuin vapaapäivänä kymmeneen, miksi olen sen nousemisenkin jälkeen uupunut enkä saa itseäni virkistymään? Heti aamulla tuntuu, että tarvitsisin uudet 8 tuntia perään. Aivosumu, lievä päänsärky ja kaikki. Miksei pitkäkään uni virkistä ja paranna? Mikä on taas vialla?

On vaikeaa pystyä mihinkään, siis psyykkisesti, just nyt. Fyysisesti kyllä suoritan ja sain tehtyä monena iltana vaikka kuinka monta kohtaa, mutta kun niitä on perkele vieläkin loputtomasti.

Olen aika väsynyt, ja hämmentynyt. Tätä tapahtuu olotilana vähän liikaa nykyään.

Nyt just tässä saumassa kahden lomamatkailun välissä yrittää puristaa vaikka mitä suoritusta, ei tämä hyvä tila ole.

Kuka täytti mun to do -listan? Mistä näitä ideoita tulee. Pitikin sanoa ääneen, että toi ikkunan mattafolio pitäisi joskus korvata samalla kun pesee olohuoneen ikkunan... sitten kun mies on sen kuullut niin se on sillekin sitten pakollinen to do, josta muistutetaan päivittäin. Siitä ei saa rauhaa ennen kuin on tehnyt.

Riehuin katolla leikkaamassa villiviiniä ja kävin supermarketissa, hoidin raha-asioita, leikkasin miehen tukan, valittiin ja varattiin hotellit, silitin, siivosin, järjestin, otin selvää, kirjoitin ylös, kokkasin, inventoin, ideoin, valitsin, päätin, optimoin, huolehdin. Olisin käynyt ostamassa ikkunafoliotakin, mutta kun se kauppa sulki jo 18.00 niin en voinut. On täytetty edellisillat jo vettä lämmityspattereihin ja ripustettu julisteita takaisin oviin, ym ym ym.

Pääsin tässä välissä sinne kampaajalle vihdoin ja tukka blondattiin ja on sininen. Jees. Näin kampaajalla Lonely Planet -lehdessä jutun Helsingistä. ”Onnellinen kuin suomalainen Helsingissä”, hehe.

Tietysti tämäkin taas....

Nukuin yhden kerran pitkään ja sikeästi välissä. Se korvasi aika paljon univelkaa.

Yhtenä päivänä oli yksi Iso Prioriteetti ja pyhä tehtävä keskittyä yhteen asiaan ja olla välittämästä mistään niistä muista vaatimuksista, mutta aika zen sai kyllä olla, että siihen pystyi. Olin todella iloinen, että pystyin. Unohtaminen voi olla lahja oikeassa paikassa.

Fokus?

Hämmästyttävästi olen pysynyt hereillä töissä, vaikka yöllä pyörin varmaan kolmeen hereillä ja nukuin siten noin 4 tuntia.

Viikon huonounisuuden jälkeen alkoi kyllä olla vähän reunalla. Sellainen tunne, etten kauaa enää voi huijata itseäni uskomaan ja esittämään, että minulla muka olisi vielä voimia puskea aina eteenpäin. Aivoissa sumenee ja näkökentässä välähtelee jotain tähtiä.

Niin reipas olin töissä, mutta sisäisesti nakersi se fiilis, että olen voimavarojeni äärirajoilla. Että tulee joku romahdus, koska tätä ei enää kauan ihminen kestä. Että voi syöksyä sinne rotkoon milloin vain.

Leikkelin kasveja pihaportin ympäriltä, mutta on sadepäiviä ja lehdet ja oksat ovat märkiä. Ei ole ehkä paras idea leikata saksilla kasvinpehkoja päänsä päällä silloin kun ne ovat likomärkiä. Saa sellaisen pisarasuihkun ja kaikkea roskaa naamalleen ja vaatteilleen.

Eikä ole hyvä käytellä saksia hektisenä. Leikkasin sormeen. Voi Fiskars minkä teit. Mikä neronleimaus sekin oli, että ”mä siirrän tätä kättä tonne pidemmälle puskaan silloin kun olen vasta sulkemassa niitä saksen teriä ja siinä on sormia välissä sillä alueella”. Ei tajua kun on liian kiire. Sitten siinä oli kädessä tietty kaikkia kasvimehuja, jotka aiheuttavat allergiaa, ja sitä haavaa kutitti ihan törkeästi.

En tiedä, millä sen saisin päähäni sen hyväksymisen, että näistä kaksikymmentä asiaa jää nyt vaan myöhempään ja etteivät ne oikeasti ole edes mitään kiireellisiä. Että mun ei tarvitsisi ajatella niitä ollenkaan silloin kun en ehdi, koska en voi muuttaa sitä, etten ehdi kaikkea.

Eli voisi sitä laittaa stopin välillä jo siihen ideatasolle aivoissaan. Jottei kivoista pikku ideoista tule sellaisia vaatimusvelvoitteita, jotka näkyvät varjona horisontissa koko ajan.

On se ny komee. Meillä kun on katutaso ja näkymä suoraan kadulle, niin vähäsen saa katseen suojaa mattafoliosta. Vanha oli alkanut lerpattaa.

No, kyllä tässä ihan vähitellen listassa loppukin häämöttää. Tämän on oltava pelkkä vaihe. Sillä ei näin voi elää pidemmän päälle. Ja jotenkin tiedän ja luotan, että se todellakin on pelkkä vaihe. Kohta olen taas cool.

Tällainen ahdistava tekemisten pino kertyy lähinnä niinä aikoina, kun on muutenkin paljon velvollisuuksia ja suunnitelmia kalenteri täynnä, ja stressipäissään keksii koko ajan kaikkea muutakin, minkä haluaisi hoitaa, mutta samantien toteaa, ettei kyllä millään ehdi. Sitten niitä kirjoittaa ylös kokonaisen vuoren, jonka alle läkähtyy jo ennen kuin tulee tilaisuutta edes aloittaa sen purkamista.

Osin syynä ovat olosuhteetkin. Näitä putkia, jolloin taloudessa kaikki hajoaa yhtaikaa. On sellaisia viikkoja, jolloin turhauttavasti toteaa, ettei yhtään mitään voi vain ottaa käteensä, käyttää ja laittaa takaisin paikalleen. Vaan joka laitteen ja esineen kohdalla huomaa, että no nyt se on hajoamassa, akku loppuu, täytyy ladata, varaosat on lopussa, tai täytyy uusia koko aparaatti. Jolloin jokaisesta pikku teosta seuraa velvollisuuksien dominoefekti.

Ikävintä tällaisissa kiirejaksoissa on ehkä se, ettei ole tilaa spontaaniudelle eikä aikaa kuunnella intuitiota. Mitään ei voi sumeasti päättää ja muuttaa, jos on vain jyystämässä ohjelman mukaan ja käskyn kautta ensin asiaa nro 14, sitten tehdään nro 15, siten 16, ja huomenna heti töiden jälkeen odottaa nro 17. Jne.

Paremmin on, jos välissä on tyhjää ja suo itselleen vapaat muutokset ja päätökset hetkessä. Silloin kaikki menee paremmin putkeen. Ja on mukavampaa tehdä.

Paras tilanne on, jos on sen verran tyhjää aikaa, että on mahdollisuus hoitaa ja korjata ne asiat samantien, jotka juolahtavat mieleen. Ettei tarvitse katsella niitä ollenkaan päiväkausia, vaan voi edetä suoraan tekoihin.

Sitä odotellessa.