Mittarimietteitä, rakeita ja Viipuriki män

Hienot kukat kukkivat lähikaduilla. Valkoiset puut, vaaleanpunaiset puut, magnolia. Kävin ottamassa valokuvia. Viileä tuuli kyllä, lähtökohtaisesti palelen edelleen sisällä ja ulkona ja on vielä talvistatus. Koivun kukinta alkoi juuri, aikaisessa.

Tietyömaa se vaan jatkuu. Kaistajaottelu ennen liikenneympyrää alkaa näkyä.

Rautakaupan nätit balilaiset aurinkovarjot lupaavat kesäsesonkia.

Pitäisikö mennä taas Amsterdamin Euroviisukonserttiin? Sinne tulee Windows95man. Katsotaan. Joo, hommattiin liput. Oli siitä hyvä muisto viime kerrasta. Ajomatkoista huolimatta.

Pihassa kävi varpushaukka. Ei saanut saalista. Eivätkä kissat nähneet, ne olivat toisella puolella huonetta. Kuulin kyyhkyn tömähdyksen ikkunaan ja tiesin, että ne ovat pelästyneet jotain, ehkä ulkokissaa. Menin ikkunalle katsomaan, makaako siellä joku pökertynyt. Ei maannut, mutta pihapöydällä istui varpushaukkakoiras, ilman saalista pölähtäneen näköisenä. Se lähti heti lentämään pois.

Yhtenä iltana taas näin siilin pihassa taskulampulla. Melko pienikokoinen. Tällä kertaa suljin ovea hyvin, ettei tule siili sisään kuten kesällä.

Hieman vanhoja muovitaskuja löytyi varastoistani. En edes ollut olemassa tuon Koneen logon aikana, enkä Amri oy:n. Pankin logon muistan.

Mies kävi Ikeassa, nam. Dammsugaret eikun Punschrullet olivat loppu, mutta kookospullerot korvasivat.

Olen sitten tällainen, että neljään viikkoon en saa aikaan alkaa lukea kirjaa, mutta kun aloitan, niin luen sen 24 tunnissa kokonaan. Kampaajalla oli hyvää aikaa, koska istuin siellä blondeerauksessa lähes 4 tuntia. 

Kampaajalla oli olutshampoota tarjolla.

Laila Hietamiehen Kannas-sarjaa lainaan äidin hyllystä Suomen-lomilla. Kolmas osa, Hylätyt talot autiot pihat. Nyt meni sitten Viipuri. Kaik män. Mikä katastrofaalinen taistelu, Suomen armeija ei jostain syystä saanut edes ammustoimituksia ajoissa paikalle kaupungin puolustamiseen 1944. Viittätuhatta suomalaista vastassa oli 40 000 neuvostosotilasta.

Oli se taas jännittävästi kirjoitettu niin että yksittäiskohtaloita seurasi tunteella ja pelon vallassa.

Syksyllä jo itkin sarjan ensimmäisiä osia. Nukuin yhtenä unettomana yönä ehkä 2 tuntia ja heti aamulla sekopäissäni itkin kun Karjala meni. Miten ne voivat ottaa ihmisten omat kotikylät, tilat, yhteisöt, eläimet niiden vuosituhantisilta paikoiltaan. Se oli paikallisten koko elämä ja omaisuus. Koko historia ja yhteisö. Niin epäreilua. Ja Viipuri oli kylän nuorten ihannoima elävä kaupunki, jonne saattoi lähteä opiskelemaan ja rakentamaan tulevaisuuttaan. Ja nyt meni sekin.

Koko viikonlopun oli raesateita, sadekuuroja, aurinkoa, tuulta, nopeita pilviä. Kun tulin kampaajalta ulos, oli yhdessä suunnassa kadun yllä sinitaivas, ja toisessa suunnassa kirkon takana sysimusta pilvi tulossa kohti. Isoja pisaroita alkoi pudota juuri kun mieheni tuli autolla hakemaan risteyksestä.

Kuvat samasta paikasta kahteen eri suuntaan.

Viikonloppuna pidettiin Venlon suosittu kaupunkijuoksutapahtuma Venloop - nimi yhdistetty sanoista Venlo ja Loop, kulku/vaellus/kävely. Lauantaina on aina kävelyreittejä, esim. 20 km ja 30 km, ja sunnuntaina juostaan, 5 km tai 10 km tai puolimaraton tai jotain. Sattuipa juuri hirveän kylmä viikonloppu, 9 astetta. Ei niin mukava osallistujille. 

Minullakin oli kauppareissulla talvitakki ja raekuuron aikana auton lämpömittari laski 5 asteeseen, ja olin hitto ilman käsineitä liikkeellä. Ei ihme että käsiä paleli.

Moni työkaverikin oli Venloopissa ja moni tuttu. Elvistelevät nyt suorituksella ja osallistumisella. Onhan se hyvä kunnolle, kun on reipas. Ja tapahtuma kuuluu olevan hauska, yleisöä on paljon katujen varsilla kannustamassa, soittaa musiikkia ja tarjoilee virvokkeita huvikseen etupihastaan. 

Ikävä kyllä minun on vaikea sietää tällaisia kovaäänisiä massatapahtumia, sekä osallistujana että yleisönä, enkä välitä urheilusta pätkääkään, joten minua se ei houkuttele missään muodossa.

Itse sain sillaikaa kirjani taiton kuntoon, valmistelin projektin painoon ja sain ISBN-numeron. Aloin kasata kantta ja kyllä siitä joku tulee. Sain romaanin valmiiksi, neljännen romaanini. Voisiko sekin olla ihailtava suoritus?

Mietin viimeksi tällaista: tämäkin on yksi sellainen toimintatapa, joka on jotenkin ankkuroitu ihmisten mieliin, mutta jota ei ole mietitty loppuun saakka. Jota aina ihmettelen, että miten se ajatuskulku aina menee näin standardisti, mitä järkeä siinä on. 

Eli minulla on autossa mittarissa kilometrejä vaikkapa 123123. Tai jokin aika sitten oli 111111. Aina, jos tasaluvusta tai erikoisesta luvusta mainitsee, niin vastapuoli sanoo: ”Olisit ottanu kuvan!” 

Niin joo, olisin siis moottoritiellä ajaessa, juuri silloin kun se kilometri koittaa, alkanut kaivaa käsilaukusta kännykkää kaksin käsin, avata sitä, etsiä siitä kameran nappia, tähdätä kojelaudan numeroihin ja ottaa kuvan. Ajaessani 100 km/h. Laiminlyöden kaiken liikenneturvallisuuden. Ja mitä varten? Jotta saisin tärähtäneen vinon paskakuvan auton kojelaudan rumista digitaalinumeroista.

Tiesitkö että jos pitää puhelinta kädessään autossa kuskin paikalla, saa jotain 300-400 euroa sakkoja? Ja syystä. Eikä ryömintäkaistallekaan saa pysäyttää, ellei ole välttämätön syy. Syyksi ei riitä saada ruma ja täysin yhdentekevä kuva digitaalinäytön numeroista.

Minä viimeksi miehelleni: ”Mulla täyttyi autossa 121212 km.” ”Oho, otitko kuvan??” Hoh hoi. Sano vaan miten, kesken matkaa.