Pari sanaa belgialaisista ja vanhoista radioista

Suomessakin mainittiin nyt, että ”radio täyttää sata vuotta”, vaikka Yle perustettiin vasta 1926. Hollannissakin tänä vuonna ”radio on satavuotias”. Belgiassa radio oli jo vuonna 2014 satavuotias, ja silloin eräs alueellisista radiokanavista pisti pystyyn juhlanäyttelyn Leuvenin radiotaloon.

Näyttely on opastettuna kierroksena vieläkin katsottavissa, mutta vain jos varaa ajan ja kulkee ryhmässä. Mieheni löysi Hilversumin arkiston kautta vinkin ja varasi meille liput. Koska musiikin historia ja jossain määrin radionkin historia kuuluu taloutemme (no, mieheni) harrastuksiin.

Leuvenin kaupungista voit tästä linkistä lukea edellisestä artikkelistani, viehättävin valokuvin.

Radionäyttely oli VRT2-kanavan Radiotalossa, missä on ennenkin ollut alan toimintaa. Talo on Leuvenin ikivanhan raatihuoneen uusi siipi 30-luvulta, ja alakerrassa on aktiivinen radiostudio.  Museolaiset vitsailivatkin, etä harvoin on radiomuseolla näin komea julkisivu.

Raatihuoneen paraatipuoli.

Radiotalon siipi.

Aika pian näkyi, että muut radion historiasta kiinnostuneet ovat senioreja, tyyliin pappakerho kokoontuu. Flaamilainen pappakerho. Välillä sitä tuntee olonsa hieman ulkopuoliseksi ja tämä oli sellaisia hetkiä.

Ja ensin juotiin kahvia puoli tuntia ennen kuin kierros saatiin käyntiin. Vapaaehtoiset oppaat olivat myös kaikki senioreja ja entisiä radiotyöläisiä.

Kakkoskerroksessa odoteltiin juhlasalissa. Näyttämöltä voi lähettää livekonsertteja radioon yleisön läsnäollessa.

Kolmannessa kerroksessa oli ihan hieno filmisali ja moderni värikäs pikku näyttelytila, jossa voi vierailla 30-luvun radiostudiossa ja kulkea virtuaalisesti ja esineistöin läpi historian.

Paljon oli saksalaista tekniikkaa.

Legoista itse rakennettu transistoriradio.

Hauskoja kuvia vanhoista mainoksista ja tiedotuksista. Teinien tavaraa. Eri aikojen estetiikkaa sisustuksessa. Journalistien vanhoja painavia kelanauhureita.

Vanhat nauhurit painoivat raskaasti olkapäällä. Sitten markkinoille tuli reportterien helpotukseksi pikkulaite, joka oli samalla mikrofoni ja digitaalinen tallennin; muotonsa takia pilkkanimeltään ”viskipullo”.

”Belgian radio-tapahtumia - Jokaisen pitää lukea tämä vihkonen!”

Muistutus kohteliaisuudesta runomuodossa vuodelta 1947: ”pitäkää huoli, että radionne ääni kuuluu vain omien seinien sisällä eikä naapureille”.

Ja oli kuunnelmien äänitykseen tarvittavaa tavaraa, josta lähti sopivia ääniä: irrallinen puuovi, joka narisee karmeisssaan ja josta voi avata erilaisia salpoja ja lukkoja. Ja suuri naruissa roikkuva metallinen levy, jota voi lyödä nuijalla, jolloin siitä synty kuminaa kuin ukkosen jylyä.

Katosta roikkui kokonainen verho, joka koostui lasinalusen kokoisista levynkansien kopioista eri aikakausilta.

30-luvun studiossa oli vanhat painavat metalliset studiolaitepöydät ja levyntoistolaitteistot. Sekä vahalevyn äänityslaitteisto. Paksuun vahakiekkoon voi kaivertaa äänitteen, jota kestää soittaa eetteriin noin 4-5 kertaa, ja sitten se on kulunut loppuun. Vahakiekko sulatetaan taas tasaisesksi ja kaiverretaan neulalla päälle uusi äänite. Imuri kuuluu kokonaisuuteen siksi, että sen imuteholla piti putken kautta poistaa vahan kaiverruksen aikana syntyvä rantu kiekon päältä.

Tämä muistuttaa niistä ajoista, kun musiikkiesityksiä voitin lähettää vain elävänä ja suorana radiostudiosta, kunhan kööri saapui paikalle. "Ja nyt Dallapé-orkesteri esittää..."

Vahakiekon kaiverrin ja imuri.

Yläkerrassa, eli siis jo neljännessä kerroksessa, oli paljon tekniikkaa. Entinen teknikko näytti livenä, kuinka kelanauhurin nauhasta leikkaaja pätkäisee halutut sanat pois leikkurilla, kynällä kohdat merkiten, ja teippaa päät yhteen. Nopeat osasivat leikellä ja tiivistää haastatteluita uutislähetyksen kestoon sopiviksi suit sait. Jotkut haastattelijat tapasivat sanoa yhtenään ”öö, öö”, ja oli kuulemma teknikoita, jotka pystyivät poistamaan sanojen välistä kaikki ”öö”:t eli nauhana millin pätkät hyvin nopealla työskentelyllä ennen lähetystä.

Tähän mahtui jopa 24 raitaa musiikkiäänitystä päällekkäin. Yksinkertaisempi reportaasinauhuri vasemmalla.

Varhaisia äänilevyjä on ollut erilaisista alkeellisista materiaaleista, kuten lakalla päällystetystä metallista. Niistä on paljon digitalisoitu eli pelastettu arkistoon. Yhdellä LP:llä, joka meille näytettiin, oli ”Hitlerin ja Mussolinin vierailu” vuodelta 1937.

"Hitler ja Mussolini saapuvat 29.9.1937", en kyllä tiedä mihin.

Plätyt alkavat vähän hajoilla.

Mietin, että kun Suomessa nikkaroitiin ennenvanhaan kantokoreja haloille, niin Belgiassa näköjään rakenneltiin samaan aikaan tällaisia puisia äänilevyn kantokoreja.

Klassikko.

Oli 90-luvun tietokone, jolta soitettiin kaikenlaisia välilurituksia ja äänitehosteita radiolähetykseen.

Oli painavia vanhoja mikrofoneja. 50-luvulla urheiluselostajalla oli katsomossa mukana apupoika kannattelemassa mikrofonia suun edessä.

Ja ullakolla oli vielä kokoelma radiovastaanottimia ja gramofonisoittimia ihan vanhoista melko uusiin.

Suomi mainittu, torilla tavataan!

Ilmaismainoksena jaettu pahvinen pikkuradio.

Kun kierroksessa kesti ainakin tunti kaavailtua enemmän, totesimme, että kai se on se kun belgialaisilla on aina niin mukavaa. Ei kiire mihinkään, juttua tulee, ottiatuota, juodaas vielä tuoppi. Jäävät suustaan kiinni ja siinä menee loppupäivä.

Ullakolla alkoi vähän kyllästyttää, kun yksittäisistä radioista ei tullut loppua. Ne muut jäivät sinne vielä hengaamaan kun me jo pakenimme kohti alakertaa, että nyt kyllä on nähty ihan kaikki eikä jaksa enää. Niin kai sitten, belgialaisten silmissä tehokkaat ja kiireiset hollantilaiset. Kylmät ja bisneshenkiset.

Loputtomat turinat ja radiovastaanottimet.

Jos kiireetön turiseminen leimaa Belgiaa (ainakin sen flaamilaista osaa, kun en tuosta ranskankielisestä puolesta ja sen kulttuurista paljon tiedä), niin on myös toinen seikka, josta aina tiedostaa olevansa nimenomaan Belgiassa. Maan kahtiajakoisuus. Kaikki on tuplana. Jos jostain kerrotaan, kuten vaikka radion historiasta ja käytännöistä, tulee aina jossain vaiheessa maininta ”niin siis näin meillä flaamilaisella puolella; Valloniassa on sitten omat systeeminsä” tai ”siellä ranskankielisillä se meni vähän erilailla” tms. Tosin Belgian ensimmäinen radioinstituutti oli jopa yhteinen ja kaksikielinen.

Ja myös flaaminkielisessä Belgiassa huomaa sen, että jokainen oletetusti osaa ranskaa. Tässä on ero Hollantiin. Puheessa voidaan Belgiassa siteerata ranskan lauseita ja oletetaan kaikkien ymmärtävän. Tai mainoksissa tai firmojen nimissä sekoittuu ranskaa joukkoon tai vitsaillaan osin ranskaa sekoittamalla, oletusarvona se, että tottakai jokainen ranskan sanaston ymmärtää. Ja osaavat tietysti lausua kaikki ranskalaiset nimet ilman takeltelua, toisin kuin meikäläiset.

Tässä näyttelyn nurkassa voi kuunnella huonoja vitsejä vanhoista radion huumoriohjelmista.