Seikkailuksi riittää supermarket

Loman ekasta 5 vuorokaudesta 4 meni migreenissä. Niin ällö jatkuva jomotus. Nukkuakaan en saanut kunnolla, vaan makasin unettomana tai virkistymättä, silmäpusseineni. Helvetinmoinen putki, täsmälääkekin lakkasi auttamasta. Otin  vahvemman lääkkeen kuten neuvotaan, vaihteeksi eri lajin, jotta niiden teho säilyy paremmin.

Koko sinä aikana huomasin yhtäkkiset nälkäkohtaukset. Yleensä se ilmiö on viitannut pikkuflunssaan, jos on hirveä hätätila päällä vain siksi, että on vähäsen nälkä. Heti kun maha huomaa, että nyt on vatsa tyhjähkö, on aivan kurjaa ja pakko hakea jotain hätäsyötävää heti. Mahaan sattuu ja se kurnii ja ahdistaa.

Yleensä sillä ei ole mitään väliä ja hyvin voin odottaa seuraavaa ateriaa tunnin-pari. Mutta tämä nälkä on saatava hoidettua juuri nyt, vaikka kourallisella pähkinöitä tai sipseillä. Ehkä se liittyikin migreeniputkeen.

Ai niin ja sitten mikäköhän on tämä silmässä toukokuusta asti asunut elohiiri, joka heräsi eloon taas? En muistanut kysyä neurologilta.

Onneksi lomaa on vielä pari päivää jäljellä ilman migreeniä. Alkaa ruokakin taas maistua muulta kuin p**kalta.

Loman oli tosin tarkoituskin olla irtiotto ja laiskottelu. Lukea ja sen sellaista. Oikea tauko, mahdollisimman vähän vaatimuksia. Luinkin paljon.

Mies rupesi tsekkaamaan digipalvelun sarjoja. Hän oli jo katsonut jonkun ruotsalaisen rikossarjan kokonaan.
- Osaaksä jo kohta ruotsia?
- Jep.

Nyt löydettiin Silta sieltä. Koko maailma näki sen muutama vuosi sitten, mutta me ei.  Minuakin kiinnosti. Sitten tuijotettiin Siltaa monta päivää putkeen usea jakso päivässä. Oli se ällön jännä.

Ihan hyvä loman sisältö, tuijottaa telkkaa ja lukea paljon lehtiä ja e-kirjoja.

Ja nakkikastike oli kohokohta tietysti. Lupasin tehdä kerran elämässäni suomalaisen nakkikastikkeen, koska se kuuluu kulttuuriin. Piti googlata, miten. Mies teki siihen muussin oheen. Jauhemuussin.

- Hyväähän tämä oli. Saat tehdä uudestaankin.
- En kyllä tiennyt tuleeko tästä syötävää.
- Onks tämäkin resepti sun äidiltä?
- Ei varsinaisesti. En muista edes, että meillä olisi tätä syöty. Lapsuuteni ei ollut nakkikastikkeen leimaama. Ennemminkin koulun ruokalistaan se saattoi kuulua. Mutta tämä on kulttuuriperintö, suomalaisuuden ydintä. Jokainen suomalainen tuntee tämän arkiruokana.

Kävin kävelyllä. Näin koirapuiston ja vehreät kukkulat. Näin kissapomon joka katsoi pahasti, se oli koirapuiston nurkan pomo ja silloin pitääkin ollakin aika kovana, jos siinä aikoo pitää jöötä.

Pääosin vihreää edelleen. Vain villiviinit ovat nyt upeimmillaan, oranssia ja punaista, keltaista ja tummanpunaista.

Hollannin syyslomat.
Hallitus: ”Älkää viittikö lähteä ulkomaille.”
Kansa: ”Okei, varataan hotellit ja leirintäalueet kotimaasta kivasti.”
Hallitus: ”Kaikki ravintolat menee kylläkin nyt 4 viikoks kiinni.”
Kansa: ”No mennään edes ulkoilemaan ja retkeilemään luontoon.”
Tulos: kansanpuistot ja luonnonkauniit alueet ovat täynnä tungosta, pysäköintipaikat  täpötäynnä ja metsänvartijat helisemässä. Metsään ei mahdu.

Seikkailuksi riittää supermarket nykyään. Ei mennyt putkeen edellinen pesuaineen ostokaan. Sitä hankintaa kesti yli viikon. En kovin usein mene kauppaan, koska sinne saa mennä vain 1 henkilö taloudesta kerralla, ja jos mies on käynyt jo, vältän menemästä kokonaan, koska siellä on pakko ottaa hankalasti kärry vaikka ostaisi vain yhden tuotteen, ja kahva pitää desinfioida ällöllä märällä alkoholipyyhkeellä, ja olla kuuma maski päällä. Menen vasta sitten kun kaikki on lopussa ja on minun vuoroni tehdä suurostos.

Olin lähettänyt miehen etsimään nestemäistä hienopesuainetta ”wol & fijn” eli ”villa & hieno”, mutta hän luuli sen olevan tietyn merkkistä ja katsoi vain siihen merkkipullojen kohtaan eikä löytänyt. Kotona todettiin, että se onkin marketin omaa merkkiä. Monen päivän päästä minä menin ostoksille ison listan kanssa ja täytin ostoskorit täyteen ja kulutin siellä ihan hirveän kauan aikaa ja aivoja, kunnes vikaksi piti vielä hankkia kolme asiaa ja se ”villa & hieno”. Se luki erikoisnurkassa listassani. Ja siksi hankin kaiken muun paitsi sen. Tasan vain sen unohdin reitilläni sittenkin.

Muistin sen silloin ku avasin kotona auton takaluukun ja aloin nostaa sieltä ostoskoreja. ”Ei hitto, en sitten ostanut hei sitä pesuainetta. Se on taas sulle ensi kerraksi.” Kolmannella yrityksellä se löytyi.

Kävin kävelyllä uudestaan, mutta miehen kanssa, ja mihin päädyttiin, leipomoon ostamaan herkkuja.
- Tossa on toi ruokakauppa. Onks meillä kahville jotain pullaa?
- Ei kyllä ole...
- Eiks niitä keksejä ole enää?
- Ei, Vaaleanpunaiset Leivokset on lopussa. (Se on niiden virallinen nimi pakkauksen päällä, Roze Koekjes.) Mutta mulla ei ole maskia, en mä pääse koko kauppaan.
- No kato, mä oon varautunut, mulla on takin taskussa.
- Siellä täytyy kyllä sitten ottaa ostoskärry.
- Leipomoon ehkä mieluummin.
- Okei.

Leipomoonkin sai mennä vain 1 henkilö per talous kerrallaan, joten kävin tsekkaamassa vitriinistä, mitä haluan ja menin ulos kertomaan sen miehelle. Katselin pitkään ”banaanituulihattua”, joka oli siis munkin kokoinen pallo, jossa on kreemiä sisällä. Mutta jos huonosti käy, sisuksessa on niin paljon kermaa, ettei lievä laktoosi-intoleranssini ihan tykkää. Tilasin kirsikkamurukakkua.

Mies tuli ulos laatikon kanssa. Nykäisin sen heti häneltä kainaloni alle.
- Anna mä kannan.
- Jaaha, sinne jo katosi koko laatikko, törkeetä.
- Eiku varovasti pidän huolta. Hmm, mitäs täällä on?
- En kerro.
- Sä otit banaanituulihatun.
- Höh, niin otin, ihan oikeasti hei. Miten sä sen tiesit?
- Tiesin vaan, ihan tarkkaan. Mäkin katselin sitä.
- Näit ikkunasta vai.
- En nähnyt mitä se myyjä sieltä otti.
- No miten.
- Tiesin vaan. Että se olisi susta kiva.

Miehen kanssa kun menee kävelylle niin päätyy vaan ostamaan kaloreita. Itselläni ei ollut maski eikä raha mukana, olisin vain reippaasti ulkoillut, jos yksin olisin mennyt.