Karsea kiire ja muuta työn iloa

Ruokalassa kerran tein vitsin. Olin taistellut liukuoven kanssa edellisenä päivänä, kun se ei reagoinut. Olin kävellyt eri suuntiin, jotta se aukeaisi. Näin, kun aasialaisen näköinen nuorimies jutteli ja nauroi porukan kanssa englanniksi, ja sitten kääntyi ja halusi poistua ovesta. Ovi ei liikkunut ja hän steppaili sen edessä ihmeissään. Jaha, taas sama ongelma kuin minulla.

Tulin juuri siihen itsekin ja päätin auttaa. Tiesin intuitiivisesti, että saan oven kyllä liikkelle, kun menen sivussa sen eteen huitomaan. Joten nopeasti kiilasin tyypin ohi ja ojensin kättäni ihan kuin siinä olisi kulkukortti. Muka vilautin korttia oven karmiin ja samalla sanoin ”piip!” jonka jokainen tunnistaa kortinlukijan ääneksi. Sillä sekunnilla liukuovi reagoi ja menee syrjään. Ajoituksen mestariteos. Koko porukka räjähti nauramaan, ja minä ja aasialainen myös. ”That was funny!”

Osastonjohtajan läksiäiset eläkkeelle pidettiin. Yleisömäärä yritettiin pitää minimissä ja etätyöläiset voivat katsoa tilaisuutta tietokoneelta. Oli puheita ja striimaus ja kävelin vahingossa kohti kakkoskameraa kun näin vain ykkösen ja se meni youtubeen.

Läsnäoleville oli pikku buffetti, josta suurimmat tarjoilut oli peruttu. Selasin vanhan tuttuni kanssa osastonjohtajan saamaa valokuvakirjaa, jossa oli paljon ryhmäkuvia vuosien varrelta ja menneistä kollegoista, joita tunnistettiin ja muisteltiin.

Kuulin uuden jutun meksikolaisestamme, että hänellä on joku Hall of fame -plakaatti jonkun ravintolan seinässä Meksikossa, koska hän rikkoi heidän burritojensyöntiennätyksensä. Jotta saisi ilmaiset ruuat. Ja oli kuulemma 2 viikkoa kipeänä sen jälkeen.

Oma esimieheni kertoi mitä parhaita tarinoita myöskin siitä, kun hän aloitti firmassa ja matkusti Kaliforniaan sitä varten.

Viime aikoina on ollut todella kiire, liian kiire. Perkeleellinen stressi. Juuri sellainen päivä, jota ei halua. Jolloin tulee suht kiireellisiä juttuja yhtaikaa 17 kappaletta ihan kaikkialta ja yhtaikaa. Ei ehdi reagoida eikä keskittyä yhteenkään, koska aina tapahtuu seuraava. Olin siis ihan hajoamassa. Tuijotin eteeni mitään näkemättä ja yritin koota katkenneet ajatukset.

Juuri sellaisina päivinä kun taistelee joka sekunnista jolloin saisi tehdä töitä, tulee kaikenlaisia selittäjiä kertomaan elämäntarinaansa pöydän viereen kaiken kukkuraksi.

Kauhea puhelinkokouskin oli tulossa ja ahdisti jo etukäteen. Hoidin sen rallienglannilla, tai siltä minusta vahvasti tuntui, että nyt ei Oxfordin enklanti suju just tänään. Ja siellä oli brittikin luurissa. Tosi upeeta.

Perjantaina jouduin juoksemisestani huolimatta jättämään paljon tehtäviä maanantaihin. Sellaisia, jotka piti myös saada valmiiksi maanantaina. Höyryävä kasa odottamassa.
Sain siitä lauantaina jo unettoman yön ja valvoin neljästä kuuteen. Joten jee jee, sitten oli tarkoitus selvitä siitä päivästä hengissä jos pystyy, eikä hajota. Ei vieläkään hajota vaikka siltä alkaa tuntua, ettei kohta pysty enää.

Onneksi pakotin itseni sunnuntaina vaatekaappiin järjestelemään talvivaatteita, ja maalaamaan. Se vähän edes auttoi, tehdä silitystöitä ja konkreettista. Kävin kävelylläkin.

Great. Nyt minua huimaa heti aamusta heti sillä sekunnilla kun saavun töihin. Miten ne oli ne stressin fyysiset oireet?

Siisös mitä paskaa. Minähän vähän jo kaipailin sitä perinteistä syksyn kriisiä, että missä se viipyy, niin tässä se on. Muutenkin pelkkää turhautumista ja raivoa nousee sisältäni, ja samalla sattumalta suurin työstressi.

Sitten olin maanantaina niin hektinen, että onnistuin näpyttelemään systeemin salasanani 3 kertaa väärin ja minut blokattiin 24 tunniksi. Sinne meni se deadlinen mukaan kulujen kirjaaminen. Ja tietokone oli syynä siihen. Ensin, että se juuri nyt kysyi uutta salasanaa, ja sitten yhtäkkiä tuli Windows, että ”mun pitää just NYT uudelleenkäynnistää tämä kone”, minkä takia minun piti ylipäätään kirjautua uudestaan.

Valitettiin yhdessä työkaverin kanssa lounaalla. Hänen opiskelijatyttärensäkin on ihan depis, kun aloittaa opinnot eikä ole nähnyt sitä koulua kertaakaan sisältä. Aloita siinä sitten opiskelijaelämä ja yhteisöt ja tutustuminen ja tottuminen ja verkostoituminen, kun on vain epämääräistä etäopetusta kuukaudesta toiseen. Tilanne turhauttaa ylipäätään kaikkia.

Kai sekin jo helpotti että voin vähän päästää höyryä ulos. Palautui luottamus, että kaikki järjestyy ja saan kaiken hoidettua lopulta. Alan olla aika väsynyt kyllä.

Oireena siitä, että on liian monta muistettavaa asiaa yhtaikaa päällä, tulee sellaisia blackouteja kesken toiminnan, tyhjää lyöviä hetkiä, jolloin kaikki lähimuisti on pyyhitty pois. ”Minkä taulukon mä aioinkaan nyt avata?” Pinnistelee oikein että muistaa, millä idealla aloitti toimintansa 4 sekuntia sitten.

Ja samalla tästä stressijaksosta johtuen tiesin ihan varmasti, että teen virheitä. Niin tein, kirjoitin ihan väärän alihankkijafirman laskun otsikoksi ja lähetin sen maksuun. Piti korjata.

Sen jälkeen tulikin alihankkijalta ihan väärän firman lasku, hupsista. Muutkin sekoilevat. Tyttö oli nolo, että teki sellaisen virheen. Uskalsin puhutella häntä etunimellä, että ”moikka vaan”, ajattele mikä riski Saksassa saksalaiselle! Jossa pitää teititellä 99,99-prosenttisesti kaikkia aina! Mutta se oli intuitio. Hänen edeltäjänsä oli sellainen, joka uskalsi sinutella meitä ja olla ”Gabi vaan”, lyhentää etunimensä, oli selvästi joku ihan nuori. Jostain muistin tai aavistin, että tämä on samanlainen. Ja se toimi.

Joku tasapaino sentään. Kun oikein stressaa, alan näköjään laulaa. Ja ihan sama, vaikka joku kuulee. Parkkipaikalla oli vuorossa Juice Leskinen. ”Muualla oon ennen kuin huomaatkaan... Häntä rakastin paljon”. Välikäytävällä, jossa ei ollut ketään, oli hoilotettava hollantilainen Bløf. ”Ik ben bijna waar ik zijn moet, bijna op mijn plaats...” Hyvä biisi.

Ei siellä kyllä koskaan voi suunnitella töitään oikein, kun sitten tulee Rudy ja Rudyn performanssi. Rudy ilmestyy tyhjästä ja järjestää meille tunnin kokouksen paasaamalla 50 minuuttia asioista, joista ei tiedetty keskustelevamme tänään tunnin. No toisaalta hyvä, että hän tekee ja selvittää. Ei siitä oikein voi olla kuin kiitollinen, että joku on aktiivinen ja järkevä.

Rudy on ilmiömäinen hyvästijätöissä. Hän puhuu 50 minuutin mittaisen lauseen ja sitten hyvin eleettömästi hänen sanottavansa on yhtäkkiä lopussa ja hän vain kävelee paikalta sanomatta pistettä. Liukenee kesken lauseen suunnilleen, ei rituaalia, ei hyvästelyä. Että ai, no sinne meni. Outo.

Yritän selvittää, onko Rudy ruma vai kaunis. Se riippuu aika paljon kuvakulmasta. Edestä hänen silmänsä ovat liian lähellä toisiaan, mutta sivulta hän on sittenkin aika hauskan näköinen.