Oletko landeihminen vai stadi-ihminen?

Koska en selvästikään ole mikään ”mä maalaispoika oon”, jouduin Vaalsiin muutettuani aika outoon ympäristöön. Kirjassani ”Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia” pohdin useaan otteeseen identiteettiäni suhteessa maaseutuun noina ensimmäisinä Hollannin-vuosina.

Ajoin noina aikoina paljon paikallisbusseilla ja totuin näkemään lehmät, lampaat ja pellot jokapäiväisenä maisemanani, enemmän kuin aikaisemmissa elämänvaiheissa ja asuinpaikoissa. ”Koirat ihmisten seurana ajavat traktoria, varikset astelevat lampaiden niityllä, kissa vaanii pellolla västäräkkiä. Tällaista eläinten elämää täällä on joka aamu bussin ikkunasta.”

”Joka ilmansuuntaan kilometrin sisällä on lehmiä laitumella. Viime viikonloppuna pääkadulla haisi pelloilta tuulahtaen luonnollinen paska, ja aika selkeästi vielä, kolme päivää läpeensä.”

Vaalsin maaseutuympäristöä.

Vaalsin keskustaa takavuosina. Tuotakaan markettiketjua ei ole enää olemassa.

Samalla huomasin, etten tiedä maalaiselämästä mitään. Näin omilla silmilläni uusia asioita. ”Kun ajaa maaseudun läpi joka päivä, oppii sen periaatteita. Esimerkiksi tajuaa, että lampaat ja lehmät eivät voi olla viikosta viikkoon aina samassa aitauksessa syömässä ruohoa, koska jossain vaiheessa kaikki on kaluttu ja ne alkavat jäädä nälkäisiksi. Silloin tarvitaan bönden vaihtoehtolaidun, jonne ne voi siirtää, kunnes ruoho on taas kasvanut ensimmäisessä aitauksessa.”

Ja havaitsin sen, että maanviljelijällä ei ole vapaa-aikaa. Vuorokausirytmi voi siinä työssä olla aika erilainen kuin urbaanien toimistotyöläisten. ”Böndet ovat liikkeellä ihmeellisiin aikoihin. Böndeillähän ei tunnetusti ole lomaa tai viikonloppua. Aina sunnuntaisin traktorit ja puimurit ajavat ympäriinsä ja satoa korjataan. Heinää muovipakettiin. Ja paskaa pellolle. Ne traktorit ajavat myös kello 6.30 ympäriinsä maanteillä. On ne ahkeria.”

Tässä tutustun eläimeen suunnilleen kirjan tapahtumavuosina.

Asuin ennen Bonnissa, Helsingissä, Hyvinkäällä ja vaikka Hyvinkää olikin pienehkö, ei siellä mitään maaseutua ollut minun lähiympäristössäni. Kaupunkilaiseksi kerrostaloasukkaaksi siellä kasvoin. Asfalttiviidakko oli minun viidakkoni. Korkeintaan puutarhan periaatteet tulivat tutummiksi perheemme muutettua paritaloon.

Sydämessäni läikähtää syvä tuttuuden tunne, kun näen vaikkapa täällä Venrayssa jonkin isomman kerrostalon ja kuljen sen viertä. Autotallin ovia, alaovia, rappukäytäviä, auringon paahteinen betoniseinä, nurmikkokaistale, parvekkeet. Siinä on lapsuuteni tuntu ja turvallisuus. Kerrostalon pihalla vietettiin porukassa onnellisia kesiä keinuista hyppien ja onnellisia talvia lumessa mönkien.

Helsingissä en todellakaan ollut oikea suurkaupungin stadilainen, vaan paljastan ulkopuolisuuteni käyttämällä kirjassakin koko ajan sanaa ”Hesa”. Joka merkkaa ei-stadilaisen noloksi. Silti Helsinkikin on sydämessäni.

Helsingin kerrostaloja. Niissäkin olen asunut.

Olen asunut kaupungeissa, joissa on toimiva joukkoliikenne, ajanut metrolla Frankfurtissa ja bussilla Reykjavikissä. Kasvoin siihen ajatukseen, ettei ihminen välttämättä tarvitse autoa enkä itse tarvitse ajokorttia, sillä julkiset ja junat kulkevat. Kyllä ne pääsääntöisesti kulkevatkin, mutta maaseudulla kasvaneelle olisi alusta alkaen selviö, että tarvitaan oma kuljetusväline. Hankin ajokorttini myöhemmin Saksassa ja toihan se paljon joustavuutta elämään.

Survival-keinoni ovat urbaaneja. Opin metrokartat ja -linjat, opin olemaan varuillani väkijoukoissa. Mutta jos minut droppaisi keskelle maaseutua, en tietäisi, miten siellä toimitaan ja pidetään elämä käynnissä. Urbaani uusavuton ehkä.

Vaalsissa maaseudun rauha ja kauneus häikäisi. Kävin kävelyllä upeissa vehreissä laaksoissa, ihailin fasaaneja ja töyhtöhyyppiä, rakastin luontoa, jonka opin siellä tuntemaan. ”Mutta siis täällä on kukkivia puutarhoja, köynnöstäviä ruusupuita oven pielessä, kimalaisia unikoissa, pelto ja metsää ja kukkula ja laidun ja niitty ja sudenkorento purolla ja lehmä ja lammas ja kana ja hanhi ja kyyhkyslakka ja visertävä mustarastas lehmuksessa ja naakka katolla ja ikivanha maatila ja ristikkotaloja kukkuloilla ja huutavat pääskyset sinisellä taivaalla ja kujertava sepelkyyhky antennin päällä. Kuka haluaa enää mihinkään kaupunkiin?”

”Seuraava näkymä oli kuin Veljeni Leijonamielen Kirsikkalaakso. Valkoiset hevoset syömässä vihreällä rinteellä valkoisena kukkivien puiden alla. Ei tarvitse mennä Smoolantiin löytääkseen Astrid Lindgrenin.”

Vijlenin häikäisevät laaksot.

Visio kaupunkielämästä haihtui kauas pikkukylässä eläessä. Läheinen Saksan iso kaupunki Aachen alkoi tuntua rumalta liikennemeluineen ja töhryineen. ”Ei minun ainakaan tee mieli enää kaupunkiin yleisesti. Kun menen Aacheniin, aistit oikein rasittuvat rumuudesta totuttuaan meidän vihreyteemme. Tungos, kamppailu, ruuhka, töniminen, meteli, autot, autotiet, pölyt ja kaasut, tööttäily, tietyömaat, asfaltti, sementti, roskaa, rumia kiviseiniä, likaista, hoitamatonta ja täyttä. Kuka haluaa Aacheniin?”

Berliinissä.

Kumpi on parempi, maaseutu vai kaupunki? Siinäpä kysymys. Jokaisella on siihen oma vastauksensa.

Kauniista maaseudusta huolimatta yhteyteni kaupunkielämään oli tallella pinnan alla: ”Olen katsonut eri kaupunkeja leffoissa ja muistin taas sen viehätyksen. Että miksi on ennen halunnut asua kaupungissa eikä maaseudulla. Onhan siellä omanlaisensa tuntu, kaupunkiasumisessa isossa kaupungissa. Että on hurjaa, ankaraa, kovaa, nopeatempoista, karua taistella läpi sementtiviidakon ja tulla siinä toimeen. Se tunne viehättää ja vetää puoleensa aina välillä tilanteesta ja ajoista riippuen.

Mahdollisuus ihastua urbaaniin elämään on periaatteessa tallella ja tajuan taas, miten se toimii. Siihen liittyy vaarallisuuden tuntu ja jonkinlainen pelko. Kaupungissa on aina pelottavat puolensa. Ja joskus sitä pelon tunnetta janoaa. Kaupunki on haaste, ja on ylpeä, kun siinä pärjää.”

Berliinin S-Bahn.

Retkikohteena maaseutu taas poistaa stressiä ja tuo perspektiiviä. Ei ihme, että kaupunki-ihmiset mökkeilevät, jotta saa tasapainon näiden maailmojen välille. Joskus on pakko nähdä avara maisema ja vihreyttä ja saada ympärille tyhjää fyysistä tilaa.

”Olin jussin eli juhannuksen ulkoilulla Vijlenin maaseudulla ja oli Täydellinen Kesäpäivä. Ohutta yläpilveä, leppeä tuuli suhisee puiden lehdissä. Kimalaiset pörisevät kukissa, puro lorisee, turistit sauvakävelevät. Maatilan pihalla hakataan halkoja, kyyhkynen torkkuu kyyhkyslakassa ja maatalon keittiöstä soi hillbillycountry. Ohrapelto on jo kypsä.”

Kirjailijasivultani löytyy juttua kirjastani ja kirjasuunnitelmista: www.liisarauhakoski.net