Lepohetket ja mentaaliterveys saattaisivat olla tärkeitä

Jokinhan siinä meni pieleen, kun flunssa tuli. En kuunnellut itseäni. Ärsyttää, kun tiedän, etten tosiaan kuunnellut. En suonut itselleni sitä rauhaa, jota intuitiivisesti tiesin tarvitsevani.

Haaveilin esimerkiksi palapelin tekemisestä jo maanantai- tai tiistai-iltana, mutta en koskaan aloittanut. Kunnes perjantaina virus iski. Palapelin tekeminen edustaa minulle zen-rauhaa, hetkeä, jolloin saa keskittyä vain paloihinsa ja antaa ajatusten virrata. Se tuntuu erittäin stressiä lievittävältä toiminnalta ja joskus kaipaan sitä oikein haaveillen. Ryhdyn vain toimeen liian harvoin.

Jos sen haluaa näin nähdä, kuten usein nähdään henkisesti, että tauti tulee mielellään silloin kun on ylittänyt omat rajansa ja kapasiteettinsa: niin kyllä olen. Ja tiedän sen. Mutta en hoitanut itseäni.

Olin juuri palannut töihin Suomen-loman jälkeen, käynnistellyt arkea työviikon verran. Näin vasta jälkikäteen tajuan, kuinka paljon vaikutteita ja mielikuvia tuli taas ihan jokaisena työpäivänä kaikista tarinoista ja kaikesta vuorovaikutuksesta. Kuinka älyttömän vahva ja runsas virta se on, joka vyöryy aivojeni ja tunne-elämäni yli joka päivä.

Erityisesti perjantaina, kun olin jo sairastumassa, minusta tuntui voimattomalta sen vyöryn edessä. Kun koko ajan olin vuorovaikutustilanteessa ja kaikki kertoivat minulle eri asioita jatkuvalla syötöllä, mutisin itsekseni monta kertaa: ”Mä en nyt pysty tähän. Nyt on liikaa.”

Ja siksi on ihan selvää, että minun on tietoisesti tehtävä sille vastatoimenpiteitä ihan joka päivä, jos haluan pysyä tasapainossa enkä heikentyä. Minun on saatava ne kuvat ja asiat rauhoittumaan ja asettumaan.

Olen tehnyt ihan vääriä asioita sen sijaan. Virikkeet vain lisääntyvät, kun pelkästään ja heti luen Facebookia ja siitä lisää uutisvirtaa, ja luen kaikki mahdolliset uutiset joka nettimediasta. Kun minun pitäisi oikeasti ensin vetäytyä ja rauhoittua, eikä pumpata itseeni lisää infoa ja mietittävää ja reagoitavaa. Oikeasti minun pitäisi mennä tyhjiöön ainakin osaksi iltaa.

Foliohattu päässä kampaajalla.

Olen myös monta kertaa ollut kieltämässä itseltäni levon. Olen vaatinut itseltäni, että pitää olla tuottava tänäänkin vapaa-ajallakin. On tuntunut niin tuhlaukselta vain mennä tekemään palapeliä useita tunteja. Olen kitsastellut sitä aikaa enkä ole suonut sitä lepoaikaa itselleni. Että eihän sillä tavalla voi olla tekemättä yhtään mitään hyödyllistä. Niinku että ”ei mulla sellaista aikaa ole”.

Niin. Olisi kannattanut olla. Olisi kannattanut satsata hyvinvointiin. Olisin voinut säilyä terveenä.

Kehoni kyllä rankaisee minua, jos en huolehdi itestäni, ja sitten menee vapaa-aika sairastamiseen.

Joten mitä jos vaan tekisin sen palapelin aina silloin kun siltä vähänkään tuntuu. Enkä vastustaisi itseäni ja estelisi itseäni viimeiseen asti tekemästä sitä.

Minua ärsyttää, etten kuunnellut intuitiotani myöskään yhdessä työasiassa, jossa se oli ihan selvä. En luottanut, että minusta oikealta tuntuva strategia olisi hyvä. Luulin jääväni tyhjän päälle. Pelkäsin, että se on väärä päätös ja huonompi kuin järki. Runnoin sen järjen päätöksen läpi, vaikka hiljainen tietoni sanoi toista. Ja osoittautui, että se hiljainen tieto olisi ollut se paras ratkaisu. Se vain koski tulevaa, mitä ei voi ennustaa, enkä uskonut tunteeni ennustavan oikein. Vaikka juuri sen se teki.

Muutoin yritänkin nyt kouluttaa itseäni pois turhista jumeista ja rutiineista ja nähdä tuoreesti. Tiedostan, ja ohjaan itseäni. Pois turhista stresseistä tai pakoista.

En muista, mitä näitä oli. Ai joo, se ainakin, että autotiellä havaitsin taas automaattisesti alkavani lukea kaikkia tekstejä rekkojen ja pakujen kyljistä. Tajusin, että sekin on vain liiallista informaatiota, jota en halua. Keskittymistä tarvitaan ihan liikenteeseen ja muiden autojen liikkeiden havainnointiin. En haluaisi hajottaa kapasiteettiani lisäksi turhiin teksteihin. Ei niitä kannata tuijotella rutiininomaisesti, koska kaikkialla on teksti, mihin katsookin.

Joten sitä tavasta olen kouluttanut itseäni pois. Älä lue, älä välitä. Älä jää katsomaan tekstejä. Se tuntuu paremmalta. Ei ole hei pakko koko ajan oppia ympäristöstään ihan kaikkea.

Samoista syistä minua ärsyttää, kun teiden varteen laitetaan välkkyviä ja huomion sinne vetäviä mainostauluja. Se on vaarallista. Horstissa on keltatekstinen digitaulu risteysalueella, jäät siitä lukemaan, mitkä kesämarkkinat ovat tulossa, ja siinä tulee autoja ja pyöräilijöitä eteen oikealta ja vasemmalta. Älytön paikka vetää kuskin huomio siinä kohdassa johokin infotauluun. Ja moottoritien laitaan on joku pystyttänyt välkkyvän neonsinisen taulun, jossa joku yhtiö toivottaa hyvää kesää. Se sininen sävy näyttää poliisin hälytysvalolta kaukaa ja vetää taatusti autoilijan huomion. Aiheuttavat onnettomuuden sillä vielä.

Niin että paras kieltäytyä katsomasta sellaisiakaan.

Paitsi yhden kerran oli hyvä, että luin pakettiauton. Siinä oli koukeroisella kaunokirjoituksella maalariliikkeen nimi ”Glans & Gaaf”. Glans on loisto tai kiilto, ja gaaf on sellainen nuorison positiivinen adjektiivi, vähän niinkuin ”tosi siisti” tai ”vitsin upee”. Eli firman nimenä tyylilataukseltaan jotain sellaista kuin ”Loisto & upee” tai ”Kiilto & vautsi” tai ”Kiilto & sikahieno”. Vähän nauratti tämän perässä ajaessa.

Mitä olen nyt sitten viime aikoina tehnyt huolehtiakseni paremmin itestäni? Kun halusin siihen fokusoida, jotten sairastu? Olen siitä tietoinen, että käsillä tekeminen on hienoa ja rentouttavaa älytyöskentelyn vastapainoksi. Ja aion sitä arvostaa ja ottaa vastaan ja vakavasti siihen ohjaavat ideani.

No, olen tehnyt sen 500 palan palapelin ja se oli aika ihanaa. Miehen kanssa on pelattu Scrabbleä. Olen piirtänyt. Olen ajellut pyörällä lenkkejä illalla. Ja olen leiponut kaneliässiä.

Lenkkeilijöitäkin on liikkeellä kuumana iltana.

Se hetki, kun luulet ajavasi kohti keskustaa (ja ukkonenkin jo uhkaa tulla päälle), mutta sitten huomaat olevasi väärin päin kunnan rajalla... eli missä se keskusta olikaan?

Jaa, joku on täyttänyt 50 vuotta. Silloin saa mummo- tai vaarihahmon pihalle.

Kaneliässät. Muistaakseni näin niitä Suomessa loman aikana jossain. Ja aloin miettiä, että on tuokin traditio. Sen jotenkin tietää, että suomalaisssa kahvipöydissä on kautta aikojen tarjottu kaneliässiä. Perusperinne. Näkee sellaisen 70-luvun keittiön edessään. Vahaliina on, ja tantat tarjoilevat. Emäntä essussa. Tai vielä paljon vanhemman skenarion, pitsiliinat, salonkipöydän, kapeavyötäröiset naiset korsetissa ja valkoisessa röyhelöpuserossa.

Siitä tuli idea, että noita yritän tehdä kerran; onnistuukohan se? Kuvitelmissani ässiä pursotetaan tuutista. Netistä selvisi, että useimmiten niitä rullataankin käsin taikinapötköstä yksitellen ja kieritellään sokerikanelissa. Vaihtoehtona on kuohkeampi taikina, joka tursutetaan ja johon ripotetaan kaneli päälle. Halusin kokeilla tursotusvarianttia. Koska se on hauska haaste ja askartelu: pystynkö siihen?

Vautsi, toimi se. Ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon ne leviävät uunissa; aika paljon. Mutta ässiä niistä tuli, ja hyvän makuisia! Jopa parempia kuin uskalsin toivoa. Tosi rapeita, tai kuohkeita.

Joten tällä linjalla on hyvä jatkaa. Muistaa, että esim. leipominen on hauskaa.