Keikkaa pukkaa. Hetkisen mietin, mitä haluaisin elämääni, ja olin ainakin vakuuttunut, että värikkyyttä. Ettei työkään olisi niin tylsää, vaan tapahtuisi hauskoja asioita. Yllättäkää minut kivoilla jutuilla.
Ehkä kannattaa ihan vaan vilpittömästi toivoa asioita. Tulin töihin ja pääsen filmiin. Nyt näillä on kivoja someprojekteja ja pääsen esiintymään. Tällä kertaa haluttiin videolle eri kielisiä työntekijöitä sanomaan äidinkielellään kiitokset äidille äitienpäiväksi. Viimeksi meistä tehtiin valokuvasarja naistenpäiväksi.
Esiinnyn sitten äitienpäivävideossa suomeksi. Ja muut thaiksi, puolaksi, kreikaksi, romaniaksi, turkiksi, mandariinikiinaksi, hindiksi, tshekiksi, saksaksi, hollanniksi, englanniksi, portugaliksi ym.
Tämä on toinen kerta, kun melkein meinasin jäädä pois töistä kurjan olon ja puolimigreenin takia, mutta menen sittenkin ja huomaan, että minua tarvitaan nimenomaan tänään moneen asiaan ja olisi ollut harmi olla pois. Olisi sekä aiheuttanut haittaa muille että olisin missannut kivoja juttuja.
Eli työyhteisön on mahdollista tarjota minulle kivoja juttuja ja mielekkyyttä, silloinkin kun epäilen sitä. Näen sen joskus liian negatiivisesti, ja se todistaa itse paremmasta.
Opettelen. Koko ajan. Suhtautumista työhön. En ole unelmatyössäni ja toteutan itseäni luovemmin vapaa-ajalla; vakituinen työpaikkani sisältää monia hyviä puolia, mutta joinakin päivinä olen siellä vain istumassa ja vähän niin kuin odottelemassa kotiin pääsyä. Fiilikset vaihtelevat kovasti, samoin kiireen määrä. Mutta positiivisen puolelle tunteet nousevat helposti silloin, kun on hyviä, yllättäviä, hauskoja tai rehellisiä kohtaamisia työkavereiden kanssa. Ja onhan niitä usein.
Itse tehty kiire
Yksi kohta, jota voi aina viilata ensimmäisenä, on se, mitä vaatii itseltään. Kun terveys ja virkeys ei ole ihan huipussaan, on tilaisuus kuulostella ja tajuta, että jaksamiseni on rajallinen. Välillä on pakko enemmän määritellä oma tahtini. Ja nähdä:
Kuinka paljon stressaankaan itseäni koko ajan. Olen ajatuksissani usein hektinen ja kiiruhdan. Huomaan monta asiaa yhtaikaa ja on todella vaikeaa etsiä vain se yksi sähköposti ajattelematta kaikkia niitä muita, jotka tulevat ongelmineen vastaan siinä selatessa.
Kun hoidan yhtä asiaa, matkalla huomaan monta seikkaa, joista olen myös osavastuussa, ja huolestun niistä tai suhtaudun niihin tai valmistelen mielessäni niiden hoitamista. Niin että melkein unohdan, mitä olin oikeastaan hoitamassa juuri tällä kerralla. Enhän minä suo itselleni hetken rauhaa.
Ajanhallintani ja keskittymiskykyni ovat molemmat joskus tuhannen säpäleinä, ihan kuin suoraan sellaisesta kirjasta, jossa sanotaan, miten EI ainakaan pidä toimia.
Kiireen tuntu, piiskaus eteenpäin, se vaatimus, että pitää olla nopea ja tehokas kaikessa, se kumpuaa sisältäni ihan koko ajan. Enhän minä anna itseni edes kirjata tietoja rauhassa ja yksityiskohta kerrallaan ohjelmaan. Joka klikkauksen kohdalla olen jo puskemassa seuraavaa, ihan kuin en saisi pysähtyä ajattelemaan tämänhetkistä vaihetta puoleksi sekunniksikaan. Aina seuraavaan kiireellä, joka tulee omasta sisäisestä äänestäni. Hop ja seuraava, älä pysähdy, on saatava nopeasti valmista. Mitä, miten niin? Ei tässä ole pakko olla mikään kiire. Itse teen sen.
Ja armoa etsin itselleni ylipäätään, koska en sitä paljon näytä antavan. Ajatukset harhailevat ja tekee mieli lukea jotain nettiuutisia tai alkaa selata kännykkää. Tajuan välillä sanoa itselleni: "NO EI OO IHME!" Katso nyt, mitä teet tällä hetkellä, mielettömän tylsää datatyötä. Vaatimukseni itselleni on näköjään, että mielestäni on oltava äärimmäisen mielenkiintoista näppäillä jotain euroja johonkin maskiin. Vaadin itseltäni, että minun on kiinnostuttava siitä tauotta. Katso nyt todella, mitä teet. Se ei TIETENKÄÄN ole mielenkiintoista. Kuka tahansa haluaisi lukea nettiuutisia sen sijaan. Anna itsellesi ainakin lupa sanoa tylsää työvaihetta tylsäksi!
Työyhteisön arvo on ihmiskuntaan kuuluminen
Olen minä sellaiseen tulokseen tullut kyllä, että vaikka työn sisältö välillä miten ahdistaa ja stressaa, niin tämä yhteisö on kuin perhe.
Lämpimät kohtaamiset. Tai sitten selän takana kuultuja tarinoita. Olin taaskin niin keskellä elämää. Aina siellä on joku, jolle tapahtuu jotain. Kuulen keskenmenosta, tuntemukset, draaman ja surun. Ja mummosta, joka on sairaalassa sydänkipujen takia. Mummon sairaala soittaakin juuri työkaverin kännykkään livenä ja pyytää tulkkaamaan, mitä mummo sanoo selkäkivuistaan turkiksi, ja sitä käännetään hoitajille kahteen otteeseen. Toisen äiti taas oli jouduttu laittamaan kuudeksi viikoksi koomaan, koska hänen keuhkonsa romahtivat täysin. Tosi rajua, koko suku valmistautui jo hautajaisiin, kun parannusta ei näkynyt. Kunnes hän alkoikin herätä ja hengittää.
Mietin, että voi tätä ihmisyyttä täällä, kuinka paljon sitä voi kestää. Ja samalla siinä oli lämpimämpi ja turvallisempi olla kuin työroolissa ja työasioissa. Mieluummin uin niissä tunteissa ja rehellisyydessä, jota tässä ympärillä velloo, kuin businessmaailmassa, joka on minulle ikuisesti vieras. Olen kiitollinen, että saan olla inhimillisyydessä.
Aina mielenkiintoisia keskusteluja ja näkökulmia
Studiolla jäin Timon kanssa juttelemaan, kun oli aikaa ennen seuraavaa videolle kuvattavaa. Se hippi oli hankkinut soivia kulhoja itselleen, kuulemma vain kohtuullisen kalliita eikä virallisia terapeuttisia kaikkein kalleimpia, mutta silti. Gongggg ja kuinka pitkään se resonoi ja kuinka se tasoittaa solut ja vibat kehossa. Kerran olin itsekin joogasalilla meditaatiotilaisuudessa, jossa soitettiin kulhoja. Ihan vaikuttavaa.
Timo oli myös kiinnostunut sellaisesta uuden ajan kuperasta metallirummusta, space drumista, myös handpan ja Hang nimeltään, jota soitetaan käsin. Se on karibialaisen steel drumin toisinpäin käännetty ja kumisevampi muoto ja olen nähnyt sitä soitettavan kadulla jossain kaupungissa, ja siinä on mielettömän upea saundi.
Jotkut hei soittavat hippinä kadulla ja elävät sillä. Tai jopa myyvät kuvataidetta kadulla. Okei, pitää olla isossa kaupungissa, jotta sen voi tehdä. Mutta sellaisenkin tempun VOI periaatteessa tehdä. Ne ovat usein ehdottomia taiteelleen, jotka heittäytyvät siihen. Sittenpähän saa tehdä kuvataidetta tai musiikkia joka päivä, ilman että joku känisee, riittääkö taso vai ei ollakseen oikea taitelija, joka ansaitsee jotain. Sellainen vain ryhtyy ja on omin ehdoin, mitä on. Aika ideaalia itse asiassa.
Ja välissä joku lämmin puhelu, ystävällinen ja rauhallinen. Ja autoin yhtä epäröivää löytämään henkilön saksaksi, ja toista epäröivää menemään rohkeasti studioon hollanniksi. Ja kreikkalainen tuli kysymään saksaksi, miten entinen työkaverimme voi uudessa työpaikassaan.
Ja kuulimme erään alihankkijan kaverimme menevän New Yorkiin lomalle, ja sitten laulettiin kolmen hengen voimin Frank Sinatran New Yorkia.
Joku tuli jakamaan karkkipusseja varastolta, englanninlakuja, ja katselin sitä sen pahvilooraa. Hän rupesi lataamaan namua pöytään ja kysyi, montako pannaan, neljä vai viisi? En tiennytkään olevani hauska sanoessani nopeasti ja vakuuttavasti, että ”Viisi, ehdottomasti, meitä on täällä hallissa hyvin monta!” Mutta kuulin takaani usean työkaverin naurua tälle reaktiolle. Tyytyväisiähän he vain ovat, kun namua tulee ja minä sitä puolustan. Tiedän, kuinka nopeasti karkkivarastot tuhoutuvat meidän konttorissa, ennätysnopeasti. Lisäsin vielä, että meillä on kuule aikamoinen nälkä täällä osastolla yleensä. Koska se on totuus.
Mikä on työpäivän odotus ja oletus?
Asenteella on väliä. Ehkä olenkin vaatinut itseltäni liian tiukasti vain ja pelkkää työntekoa työpaikalla, liian ilottomasti. Ei kukaan pysty oikeasti tuijottamaan ruutua kahdeksaa tuntia. Ehkei kukaan edes oletakaan, ei edes esimies, että ainoastaan tuijotan ruutua ja ajattelen vain työtä pitkän päivän aikana. Kaikki tietävät, että työn ja kiireen määrä vaihtelee päivä päivältä ja välissä luetaan nettiä. Ehkä täytyy ottaa se rennosti, paikkana jossa hengataan ja katsotaan, mitä keskusteluja ja aiheita tulee vastaan. Mitä voi oppia muilta; ihan muuta kuin työasioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti