Epäonninen paluulento

Yritimme palata joululomalta Suomesta. KLM:n Embraer hajosi nenämme edessä Helsinki-Vantaalla emmekä päässeetkään lähtemään. Lentokenttäbussiin nousemisesta lähtien seisoimme sinä iltana yhteensä 4,5 tuntia eri jonoissa ja odotuspaikoissa, kunnes yllätystilanteen ratkaisu oli järjestetty ja toteutettu.

Jo aiemmin lentokentän baggage drop -tiskille oli pitkä jono, vaikka meillä oli boarding passit valmiina. Ne kun eivät käyneet automaateilla pandemiapapereiden tarkastuksen takia, vaikka olimme ladanneet ne todistuksetkin jo etukäteen KLM:n sivulle ja siitä oli tullut hyväksymismeili. Sitten turvatarkastus ja sen pistokokeet päälle. 

Seuraavaksi jonotettiin kahvilajonossa, mutta saatiin säkällä kiva ikkunabaaripaikka, vaikka ruokala oli hyvin täynnä. Sitten alas portille ja sen tiesi, että bussikuljetus tulee eikä kone ole kätevästi putken päässä. Bussi oli tullessakin. Jos portin nimi on 31E niin se kuulostaa jo bussilta.

Lastaudutaan bussiin, kaarretaan koneen viereen odottamaan. Nähdään, että taskulampulla teknikko valaisee vasenta siipeä moottorin takana ja katsoo. Toinenkin äijä paikalle. Sitten siellä otetaan jo kännykällä valokuvia ja ihmetellään niitä. Ei hyvältä näytä. Pilottien kanssa neuvotellaan ja näytetään kuvia ohjaamossa. Seistään bussissa, seistään. Lopulta perämies kuuluttaa bussin ohjaamosta, että siivessä on ”small technical problem”, josta pitää tarkistaa, voiko silti lentää vai ei, ehkä voi. ”Olemme yhteydessä Schipholiin.”

Odotetaan vielä ainakin puoli tuntia paikallaan, bussissa seisten, ja koneen aiottu lähtöaika 18.10 lipuu ohi. Henkilökunta laskeutuu portaita pakkaseen ja tulee kertomaan, että pitää odottaa päätöstä Brasiliasta valmistajalta ja on epävarmaa, lennetäänkö vai korjataanko samantien vai eikö lennetä.

Lopulta tulee päätös, että ei lennetä. Bussi ajaa takaisin aulaan, josta tulimme. Kuulutus käskee menemään Arrival Servicesiin ja hakemaan matkalaukut takaisin hihnalta. Palveluaulassa seistään jonossa ainaki tunti ja kuunnellaan epätietoisuutta. Tuleeko hotelliyö ja korvaava lento vasta huomenna, vai lentäisikö kone sittenkin vielä. Lopulta tiskiltä aletaan jakaa hotellivouchereita ja illalliskorvausta. 

Uudet lennot kuulemma ilmoitetaan myöhemmin sähköpostilla ja tekstiviestillä. Ilmainen bussi hotelleihin lähtee kuulemma laiturilta 42. Mutta ensin matkatavarat tulevat viereiselle hihnalle.

Jos tulevat. Ilmeisesti henkilökunta odottaa, kunnes ihan viimeinenkin matkustaja on saanut hotellipaperinsa kuntoon tiskillä ja siinä kestää tunnin, että notkutaan siinä tyhjällä hihnalla. Mietin, että kello tulee 21, mitä ruokaa mistään hotellista edes saa enää tähän aikaan. Nälkä olisi.

Tieto tulee. Uusi lentomme on vasta 10.40 aamulla. Ja aamupalaa ei ole rastitettu korvauslistaan, pitääköhän meidän lähteä nälkäisenä terminaaliin jonottamaan aamulla?

Sitten ulos 20 asteen pakkaseen ja bussilaituri 42 on tietysti siellä katujen toisella puolella hangen takana ja tietenkään siellä ei ole bussia valmiina. 100 ihmistä jonottaa matkalaukkupinoineen pakkasessa pimeässä. Lopulta tulee pieni pakettiautobussi meidän hotelliamme varten ja sinne tungetaan laukkuja telineelle ja ihmisiä sisään niin paljon kuin mahtuu, ehkä korkeintaan 20.

Kuulemme hotellin jonossa jälkeenpäin, että loput ihmiset olivat alkaneet ottaa takseja hotelliin, koska seisoivat hampaat kalisten pakkasessa eikä uutta bussia kuulunut. Ihmisiä on ripoteltu pitkin päivää eri yhtiöiden eri lennoille Amsterdamiin. Joitain oli esim. jaettu Finnairin aikaiselle aamulennolle.

Hotelli on hieno, Skyline. Aina kun joudumme lentokenttähotelliin lentoyhtiön laskuun, se on näköjään tuollanen korkea rakennus, jossa on aulana sisäpiha julkisivuseinien välissä ja sen laidalla nousevat ylös näköalahissit, joista näkee 8 kerrosta alas aulaan. Düsseldorfissa nimittäin muutama vuosi sitten hajosi Finnairin Embraer, kun istuimme jo koneessa, ja siellä saatu hotelli muistutti arkkitehtuurilltaan kovasti tätä laitosta. Aulassa on kivat nojatuolit ja takkatulet ja pergolat ja viherseinät, lämmin rusehtava valaistus, moderni mutta tunnelmallinen.

Aulassa pitkä jono, respassa 1 henkilö, hirvittävän hidasta lappujen täyttelyä. Lomakkeet jaetaan sentään älykkäästi pitkin jonoa, 2. henkilö saapuu. Jaa, kello on jo 21.30. Seisomme hotellin aulassa jonossa matkalaukkujen kanssa oikeasti tunnin kunnes olemme vuorossa ja saamme huoneen. 

Ilmaisen KLM:n voucherilla luvatun ruuan saaminen venyy jännitysnäytelmäksi. Kuulen respan selittävän, että nyt alkaa tulla kiire ruokailun kanssa, kun ravintola pitää sulkea säännösten mukaan kymmeneltä. Takanamme on jonossa montakymmentä ihmistä, jotka eivät ole vielä saaneet huonettaan. 

Mutta kuulemme onneksi, että aamupalakin kyllä kuuluu majoitukseen, ja että lentokenttäbussi järjestetään hakemaan aamulla 7.30.

Ruoka hoidetaan noutona, koska ravintolatilan pitää oikeasti sulkeutua kellonlyömällä 22 ja huoneeseen saa ruokaa kello 23 saakka. KLM korvaa 22 euroa per henkilö ruokaan, menyystä saa tilata ja sitten saa keittiöstä paperipussin mukaan huoneeseen. 

Haha, tuolla minäkin istun odottamassa ruokaamme. Mies otti kuvan 5. kerroksesta.

Iltaruoka on hyvää, iso burgeri miehelle ja kana-aurajuustopasta minulle. Sitä tunkee sitten naamaansa kello 22.15. Vedän liian raskasta aurajuustopastaa yötä myöten ja siihen vielä huikan miehen pepsiä ja mietin, että tässä just vien itseltäni viimeiset mahdollisen yöunen rippeet, kun maha möyryää ja kofeiini jyllää. Enkä kyllä oletettavasti pystykään nukkumaan tuollaisen stressin jälkeen uudessa tuntemattomassa paikassa ja tietäen, että 6.30 on taas herätys seuraavalle lennon yritykselle. 

Ja vielä pitäisi hoitaa netin kautta uudet boarding passit. Mikä ei onnistu, vaikka ladataan sinne taas uudestaan samat terveyspaperit kuin ekalla kerralla ja saadaan ilmoitus KLM:n hyväksyneen ne. Ei silti irtoa netistä boarding passia, vaan pitää hankkia se tiskiltä lähtiessä.

Ja haisen sitten. Päätän, että en huolella pakattua matkalaukkuani ala avaamaan hotellihuoneessa sen yhden yöpymisen ympärillä. Hammaspesuksi otan miehen hammastahnatuubista ja purskuttelen sillä. Ei ole dödöä enkä sitten laita tukkaa pöyheäksi suolasuihkeella. Olkoon littana. ”Roikkuu ku räkä”, sanoisi äiti. Ja samat vaatteet, samat sukat. Ja nukkuminen ilman yöpaitaa. Ainoa paha on se, että korvatulppanikin ovat matkalaukun sisuksissa ja minunhan on todella vaikeaa nukkua ilman. Kyllä kuuluvatkin hiljaiset hissien kohinat selvästi.

Se hotelliyö tuli nukuttua vain ehkä 3 tuntia korkeintaan.

Aamupalalla riisipuuroa ja karjalanpiirakkaa, ja nakit ja kokkelit jonossa, monipuolinen buffetti mistä valita. Ja mehunaattori, jossa valitaan tabletilta mehu ja sitä tulee hanasta. Keksin sanan juuri. 

Aamulla Helsinki-Vantaalla oli melko rauhallista. Tiskillä systeemistä poistettiin vanhat matkalaukkumerkintämme ja laitettiin uudet sisään. Ehdimme istumaan lähes tyhjään Espresso Houseen parvelle, josta oli hauskat näkymät terminaaliin ja ulos kentälle. Ruuhkaisempina aikoina sen vähäiset istumapaikat olivat täynnä.

Déjà vu -saari, taas täällä. Uudistetusta terminaalista on kyllä tulossa hieno.

Lentokoneessa istuimme eri riveillä, koska meitä oli buukattu viimeisille hajapaikoille. Saa kai olla kiitollinen, että edes pääsimme molemmat samalla vuorolla Amsterdamiin. Koska on siinäkin suoritus, että saa 130 matkustajaa tungettua seuraavan päivän eri lennoille hyvin rajallisille tätä reittiä lentäville yhtiöille. 

Tämä kone lähtee, jopa. Tänne pääsee sisään asti, puh.

Vieressäni oli hiljainen ja sivistyneen oloinen pieni täti, joka vaikutti suomalaiselta. Olin toivonut ehtiväni kirjoitella päiväkirjaa lennolla. Alkuperäisen lennon paikkamme olivat olleet aivan takarivissä täydellisenä paranoian estona: olisin voinut siellä olla varma, ettei kukaan näe olkani takaa henkilökohtaisia kirjoituksiani. 

Mutta nyt oli vieressä pieni täti enkä halunnut hänen näkevän tekstejäni. Olin aulassa ehtinyt aloitella kirjoittamista, ja koneessa minun piti vielä avata läppäri, jotta saan sen kokonaan sammutettua. Tekstinkäsittely oli auki ja siinäkin pätkässä näkyi aika monta kertaa kirosana ja minusta tuntui, että sen kahden sekunnin aikana täti heti ehti nähdä nekin jo ja paheksua.

Ei auttanut kuin vain nuokkua lennolla. Ja olihan siinä väsy tuon yön jälkeen. Monta kertaa olin ihan unessa, pystyssä. Yritin asemoida itseni vasemmalle kallistumaan ikkunaa kohti, mutta joka kerta kun havahduin selkäni löystyessä, huomasin roikkuvani eniten sitä tätiä kohti oikealle. Toivottavasti en kuorsannut ja toivottavasti en romahtanut tädin olkapäälle missään vaiheessa. Onneksi tätikin torkkui välillä.

Nukkumisen välissä valokuvasin upeita pilvimaisemia ja monia päällekkäisiä pilvikerroksia.

Hollantiin palatessa vastassa oli hirveä rankkasade ja harmaa pilvi, joka roikkui melkein maahan saakka estäen pitkään näkyvyyden laskeuduttaessa. Ojat olivat täynnä vettä, vissiin satanut koko viikon, märkää ja lätäköt kaikkialla. Hyi. Piti taas elimistön sietää ilmaston vaihtuminen kuivasta pakkasilmasta 100-prosenttiseen kosteuteen.

Yhteensä alkuperäisenä lähtöpäivänä jonotimme eri jonoissa sellaiset 7 tuntia. Jee. Olisin toki mieluummin ihan vaan saapunut kotiin kuten suunniteltu. Eihän lentoyhtiö vialle mitään voi ja tuo koneyksilö näytti listauksen mukaan olevan vain vajaan vuoden vanha eikä mikään romu. Olisi pilottikin varmasti mieluummin lentänyt kuin aiheuttanut yhtiölle suuret kulut hotelliöistä ja myöhästymiskorvauksista. Mutta lentoliikenteessä ei paljon riskejä otella, jos on havaittu visuaalisesti vian mahdollisuus.

Väsyttävää se oli, ja hyödytöntä ajan ja yhden lomapäivän tuhlausta, mutta hotelli oli esteettinen elämys, ruoka oli hyvää ja pääsimme seuraavana päivänä kotiin. 17 tuntia aiottua myöhemmin. Sattuuhan sitä.