Lueskelen e-kirjoja ja kirjoitan niistä rennosti pari mielipidettä ylös. Välissä voi olla jokunen paperkirjana luettu Suomesta lainaksi saatu. Keräsin tähän kakkososaan taas 5 lukemaani teosta. Kuvituksena tipuja kotieläintarhasta. Ykkösosan voi lukea tästä linkistä, siinäkin on 5 arvostelua.
Terhi Kokkonen: Rajamaa
Ei. En saa kertomuksesta kiinni. En tiedä, mitä minun pitäisi päätellä tai älytä. Kumpi on syyllinen mihinkin? Ei näillä vähäisillä vihjeillä saa kuvaa mistään totuudesta.
Kerronta on runsasta ja kuten joku sanoi, elokuvamaista, kohtaukset pohjustetaan yksityiskohdilla ja teot menneisyyden tilanteilla ja motiiveilla. Varmaa myös, ammattimaista tarinan kerrontaa. Silti kokonaisuus jää hämäräksi. Mikä on kaiken tarkoitus? Ja mitä minun pitäisi saada sivuhenkilöiden elämäntarinoista, mitä siitä jää käteen?
Moni on kuitenkin pitänyt tästä. Ehkä syy on minun. Miksi minä edes luen jotain trilleriä jos se ei ole yhtään minun lajini?
Henkilöt ovat kaikki jotenkin epämiellyttäviä ja pelottavia ja jäävät etäiseksi kaikesta pohjustamisesta ja hahmottelusta huolimatta.
En tiedä. Omituinen ja synkkä tunnelma, ei oikein mitään miellyttävää.
Vain hämmentävä.
Hannu Väisänen: Märkä turbaani
Arvioni on ristiriitainen. En rakasta tätä tyyliä, mutta toisaalta ihailen taitavaa kerrontaa ja tuhansia pikku havaintoja. Joku oli jättänyt tämän kirjan kesken, ja ymmärrän, koska keskivaiheilla takkuili minunkin lukemiseni. Jotenkin jumittui runsauteen.
Hidastempoinen, osin jaarittelevakin, löydän toistoa, joka vähän ärsyttää. Olisi vähän vähemmilläkin kaarteilla saman voinut kertoa.
Maagisen realismin osissa taas häiritsee välillä se, ettei tiedä, mikä on tosiasiassa konkreettisesti tapahtuneeksi tarkoitettua ja mikä enemmänkin symbolista kerrontaa, fantasiaa.
Paljon noustaan filosofoimaan korkeampiin merkityksiin. Tyyli on niin hiton sivistynyt, että se on melkein liikaa. Vaikka kirja ei olekaan aiheiden puolesta vailla arkirealismia ollenkaan. Joku sellainen tosi wanhan ajan kansakoulumaisuus ja ylevyys tökkii just vähän liikaa minulle.
Olen tykännyt kovasti Väisäsen lapsuutta ja nuoruutta käsittelevistä aiemmista romaaneista, mutta tämä jotenkin lipuu kauemmas piiristäni.
Ranskalaisuus, ah ranskalaisuus. Olen pienen häivähdyksen verran saanut tajuta eri lähteistä, millaista on ranskalainen ilmaisun poeettisuus, ja se pilkahtelee tässä kirjassa läpeensä tyylinä. Ranskalaisuus on tarttunut ja imetty kirjailijaan. Siihen kuuluu juuri monisanaisuus, pitkä ja rönsyilevä runollinen sepustaminen yksinkertaisestakin aiheesta. Ja se tuntuu minulle vieraalta. Tämä on aika ranskalainen kirja.
Ansioita on paljon. Kertojapoika on elävä ja uskottava. Tarkkanäköisyys psykologiassa ihmisten tapojen motiiveja ruodittaessa. Omanlaisensa maailmankatsomus, jolla tapahtumia tulkitaan ja sattumia yhdistellään. Ja erittäin elävä kieli, vaihtelevat sanat, joista osa on ihan uusia ja tuntemattomia käsitteitä.
Loppukohtaus, poika ja karuselli, on vaikuttava. Sen näkee edessään sadehuuruineen, niin elävästi ja visuaalisesti kuvattu.
Kaija Juurikkala: Sielu ei nuku
Jees jees jees. Asiaa. Tähän loppui arvosteluni.
Ei vaan. Ilahduttavasti ja selkeästi elämän näkymättömistä puolista, energioista ja henkimaailmoista. Totta kai ne ovat siellä ja herkkä aistii. Samalla hyvin mukavasti ja mielenkiintoisesti käydään läpi elämänvaiheita, kasvua, ystävyyksiä, kehitystä, työuraa. Punaisena lankana on aina jatkuva unettomuus, joka vasta monenkymmenen vuoden päästä väistyy.
Paljon viisautta ja henkilökohtaisia havaintoja. Vapaata ajattelua, avartavia näkökulmia. Ei ole kapinaa ja meuhkaamista, mutta hiljaisesti ja lujasti silti esitellään sellainen ajattelu ja elämäntyyli, jossa valinnat tehdään omasta sisimmästä käsin, omassa kannassaan pysyen, ja välittämättä muiden odotuksista ja neuvoista. Se rohkaisee itsekin tarkistamaan omaa polkuaan ja kuuntelemaan itseään kaikkien ristiriitaisten oletusten ristitulessa.
Sävy on lämmin ja ymmärtävä.
Minusta oli todella valoisaa lukea tämä.
Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt
Aika pitkä teos. Pidän aina otteesta, jossa hyvin henkilökohtaisia kokemuksia yhdistetään tietokirjaan. Henkilökohtaiset kriisin hetket valaisevat ja elävöittävät asiaa, tekevät siitä samastuttavan ja syvästi ymmärrettävän. Välissä on viittauksia tutkimuksiin ja kirjallisuuteen, ja ne kytketään käytäntöön omilla oivalluksilla ja keinojen soveltamisella omaan arkeen.
Asiaa ja käsiteltäviä aspekteja on aika paljon. Eivät suurin osa näistä totuuksista uusia ole, vaan olen jo lukenut niistä itsekin tai oivaltanut saman asiat aikaa sitten omassa elämässäni. Mutta on tässä uusiakin tietoja ja näkökulmia, joilla on arvoa ja jotka voivat auttaa stressin selättämisessä ja joita pysähdyn miettimään. Ja joitakin asioita, joiden totean jo olevan ihan hyvin itseni kohdalla.
Paikoittain hyvien neuvojen latelu on niin runsasta, että vähän puuduttaa. On jo niin paljon kirjoja, jotka listaavat: tee näin, tee näin ja tee näin, ja tässä tulee taas lisää ohjeita. Faktojen ja tieteen runsaus vaatii ajatuksella lukemista ja siksi jaankin tätä aika lailla pätkiin, jotta ehdin sulatella tiedon.
Ilahduin näistä pohdinnoista: stressin purkamiseen tarvitaan aina myös kehoa ja kehollisia keinoja, pelkkä zen-mieli ei auta toipumiseen. Teemat somen ja kännykän koukkuun jäämisestä ja mitä levottomuutta se aiheuttaa kaikkeen tekemiseen.
Ja se avasi silmiä omaan asenteeseen, että suomalaisilla todellakin on kova pärjäämisen kulttuuri, apua ei pyydetä eikä anneta ja siksi Suomi on epäempaattisimpien maiden listalla maailmassa. Kyllä, I feel you. Olen kasvanut aika tylyksi ja saanut kokea tämän nahoissani muissa maissa, joissa riennetään heti auttamaan ja kyselemään, jos näyttää heikkoutta; Suomessa jätetään oman onnensa nojaan. Hampaat yhteen vaan ja selvitä sotku itse -asenne on tiukassa. Ja petaa osaltaan tietä uupumukseen.
Oli mielenkiintoinen kyllä kaikkiaan.
Tim Walker: Lost in Suomi
Pikkupala, jonka luin nopeahkosti. Amerikkalainen opettaja hankkii suomalaisen tyttöystävän ja muuttaa sittemmin vaimonsa kanssa Suomeen.
Hyviä havaintoja, jotka minulle kertovat oivalluksia amerikkalaisesta elämäntavasta. Mikä siellä on outoa ja suomalaisille normaalia. Vertaan itse sitten Hollantiin ja huomaan paljon yhtäläisyyksiä Suomen ja Hollannin välillä; ei tuo Hollannissakaan ole outoa, mutta Amerikassa on. Kuten se, että paikkoihin kävellään (tai pyöräillään) eikä ajeta autolla, huonossakaan säässä, ja että melko nuoretkin lapset kulkevat itsekseen kaduilla. Ja jotkut asiat taas puuttuvat Hollannista, joita suomainen kaipaa: esim. matontamppaustelineet ja matonpesupaikat.
Hauska ja uniikki on kyllä suomalainen lakanoiden veto- ja taittelurituaalitanssi, jonka kai jokainen oppii kotoaan. Sain sen opettaa miehelleni.
Ihan kiva kirja. Saattaa hämmästyttää amerikkalaisia tosiaan, totuus Suomesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti