Ei hyvää päivää. Naama paloi. Päivä alkoi meinaan 80-prosenttisesti pilvisenä ja nenään laitoin aurinkovoidetta kerran. Mutta kukaan ei minua siitä herättänyt ja saanut tajuamaan, että iltapäivän tullen alkoikin olla lähes jatkuva auringonpaiste. Ilmeisesti silloin kun kruisailimme vuokratuilla sähköpotkulaudoilla, otsaan tuli liikaa paahdetta. Otsa arkana.
Elben hiekkannan nähtyämme (LINKKI) mietimme, millä mennään takaisin, taas lautta, vai bussi, vai kävellen, ei, on liian pitkä. Olimme edellisinä päivinä kävelleet sekä Lyypekissä että Hampurissa kunnon matkoja ja jalkani olivat jo aika lailla muussina. Kuntoilu on hyvästä, mutta liika on liikaa.
Mieheni oli kiinnostunut sähköpotkulaudoista, joita useampi firma vuokraa Hampurissa. Niitä on siellä täällä pysäköitynä ja saa ottaa, kun tulee vastaan. Niitä oli tässäkin kadunkulmassa.
Latasimme yhden firman sovelluksen, me molemmat, sillä ei näyttänyt siltä, että yhdellä käyttäjätilillä ja luottokortilla saisi aktivoida kahta lautaa yhtaikaa. Siis tämä homma toimii vain luottokortin omistajille.
Koodin skannauksella peli käyttöön. Lamput syttyvät ja saa ajaa. Tariffi tikittää per minuutti. Lähtötaksa 1 euro, sitten 15 senttiä minuutilta. Luin, että Helsingissä se on 20-30 senttiä.
Akkumoottori, kaasuvipu, käsijarru. Äkkiä sen oppi.
Virallisestihan näillä ei saa ajaa jalkakäytävillä. Entäs pyörätie ja moottorikäyttöinen ajoneuvo, eihän sekään ole ihan okei yhdistelmä? Käytännössä näitä näki ihan kaikilla promenadeilla, pyöräteillä ja jalkakäytävillä. Sitä on aika turvattomassa asemassa, jos joutuu ajokaistalla autojen seassa ajamaan. Ymmärrän, että jo sen oikean paikan kategorisointi on monimutkaista ja epäloogisen tuntuista näin joustavan kulkuneuvon kanssa. Rannan leveällä kävelyväylällä tuli vastaan järjestyksenvalvojia, eikä heillä ollut kommenttia potkulaudoista siellä.
Kritiikin kohde Helsingissä on holtiton pysäköinti. Hampurissa näitä ei näkynyt makailemassa pitkin poikin, vaan olivat kyllä aina pystyssä tallansa avulla. Tottakai se vaatii kollektiivista kuria, että ne laitetaan nätisti johonkin kulmaukseen tai pyörätelineen jatkoksi ja ryhmitetään vähän yhteen, eikä jätetä poikittain mihin tahansa. Kohtuullisen hyvin se näytti toimivan Hampurissa.
Kritiikin kohde ovat tietysti myös onnettomuudet. Kypärän käyttö on suositeltavaa, vaikka me ajoimme ilman. Ajoimme siis varovasti ja jos olimme sekatiellä, jossa on jalankulkijoita, niin etenimme hitaasti ja vastuullisesti jalankulkijoiden kanssa ja välistä. Ei haluttu häiritä suhaamalla liian läheltä ketään ja pelästyttää mummoja.
Akkukäyttöisinä nämä ovat hiirenhiljaisia ja voin kuvitella, että saattaa hätkähdyttää, jos olan takaa ilmestyy kohtuullisen nopeasti tällainen potkulauta. Siksi näissä onkin pyörän kello varoittamiseen. Hollannissa asuvana näen, että kellon rimpautus on tarkoitettu varoittamaan, jotta muu tielläliikkuja voi ennakoida, että joku tulee viereen tai takaa tai ohi jollain välineellä. Tiedottaa. Hyvinkin neutraalisti. Ja antaa aikaa reagoida, jos näyttää siltä, että toisen täytyisi jotenkin antaa tietä.
Suomessa vallitsee kummallinen käsitys, että kellon kilauttaminen on aggressiivista ja egoistista käyttäytymistä ja tarkoittaa sitä, että ”kaikki muut perkele tieltä pois, nyt minä tulen.” Luen Suomesta kommenttia, että ”törkeimmät potkulautojen käyttäjät oikein rimpauttelevat kelloa.” Mitä jos se on sosiaalisesti tarkoitettu kertomaan kulkuneuvon olemassaolosta kaikkien turvallisuuden parantamiseksi? Huomaan Hollannissakin, etten oikein uskalla käyttää pyörän kelloa, ettei vain joku suomalainen loukkaannu.
Pääsimme upeasti ylös ramppia rantabulevardeille, missä venepaikat jatkuvat kivoina, missä on vanha majakkalaiva ravintolana, missä on istuskelurappuja veden äärellä. Ihmiset istuvat siellä veneitä katsoen auringossa ja kaikilla on mukavaa.
Suurkapungissa on tällaisia viihtyisiä keitaita, ne rantaklubit jokinäköaloin, ja tuollaiset laajat raput ja parhaat näkymät veden touhuun ja kauniit maisemat varastorakennuksiin ja konserttisaliin, mielettömän viihtyisää.
Kadut vaihtelevat. Vanhoja kiviä, mukulakivikatuja, mikä höykytys. Kamala tärinä. Tämä ei toimi ensinkään potkulaudalla. Talutettiin suurin osa sellaisia, koska ei pysty.
Ajoimme potkulaudoilla vielä pitkin Speicherstadtia edes ja takaisin pikku siltoja. Sen olimme kaavailleet kävelykohteeksi, mutta olisi siinä ollut törkeästi kävelemistä, pitkiä katuja.
Tässä ajelussa rasittuivat enemmänkin kädet. Oikeaan peukaloon alkoi tulla sellainen kramppaava tunne, että tästä saa ”kaasuhana-peukalo-syndrooman”, kun sillä pitää painaa kaasuvipua jatkuvasti.
Jätimme potkulaudat 1 tunnin ja 20 minuutin jälkeen ja olimme ajaneet niillä pitkät matkat. Se maksoi 16 euroa per hlö.
Siirryimme syömään ravintolaan ponttoneille ja kiva oli. Huomasin, että potkulautailusta jäi lihastärinä vasempaan käteen. Sen verran kauan puristin kai kahvasta kiinni. Se efekti, että kun tarttuu juomalasiin ja nostaa sen, käsi alkaa vapista. Lihasrasitus tottumattomaan paikkaan. Mutta sellainen on ennenkin koettu ja menee nopeasti ohi, ei syytä huoleen.
Lihasmuistissa on myös kasvomaski. Sen nyörit tuntuvat haamutuntemuksena korvien takana välillä, kun on ottanut sen pois hotellihuoneessa. Myös nenän päällä tuntuu kuin olisi se palkki siinä vielä.
Illalla istuskelimme vielä promenadin rapuilla Elbellä. Siinä oli mukava leppeä ilta. Yksi ikivanha Überseebrücke-laituri siinä oli, josta on ennen menty maailman höyrylaivoille alas. Se oli notkoilla eli se oli mäkisen muotoinen katettu silta. Sen lattia oli kokonaan lautalankuista ja siinä oli korotetut reunat.
Voi mikä vanha vuoristorata-fiilis! Tivoli, huvipuisto, Linnanmäki -fiilis! Vanhaa lankkua nousee mäkenä, kuinka vekkulamaista kävellä kumisevalla puulla kaarevaa mäkeä. Täynnä nostalgiaa huvipuistolaitteista. Assosiaatio pelkistä kävelylankuista, kaarevasta lattiasta ja puun tuoksusta.
Käytiin viimeisenä päivänä metrolla Hampurin keskustassa, siellä missä on ostoskatu Mönckebergstrasse ja Alster-järvi. Sen olin saanut selville, että pariin pysäkkiin riittää Kurzstrecke-lippu, joka maksaa 1,70 euroa. Kolikkoa koneeseen. Sen verran vähän ajoimme julkisilla, ettei olisi kannattanut hankkia ryhmälippuja tai monen päivän turistilippuja.
Keskusta ei ollut minkään arvoinen. Tylsä ostoskatu, korkeat kivitalot, jokunen ostoskeskus, muhkea Raatihuone, kolossi.
(Joku joskus halveksui kaikkia palatseja ja linnoja, että ”ei mua kiinnosta arkkitehtuuri, siinä on pari kivenmurikkaa pinottuna toistensa päälle, ei mua ne vanhat kivet kiinnosta”, niin jotenkin niin. On todettu, ettemme oikein jaksa ihailla mitään kuuluisia suurrakennuksia emmekä tuhlata niihin aikaa, koska ihan kaikki muu on kivempaa, arvokkaampaa ja värikkäämpää sekä elämänmakuisempaa nähdä. Eikä pikku citytripeillä ole aikaa kierrellä perinteisiä museoitakaan, niissä kun menee yleensä koko päivä. Siihen tarvittaisiin erikseen oma viikkonsa, joten antaa samantien olla. Se poistaa hyvin paljon lomastressiä, kun mukana ei ole 20 rakennuksen, kirkon ja museon listaa, jotka pitäisi ehdottomasti kiertää. Joten sori, Raatihuone. Vilaus riittää.)
Työmaata, metron kunnostusta, peittää näkymän Alsterille. Ei oikein ketään liikkeellä, veneet odottavat tyhjinä eikä kukaan edes mainosta kiertoajeluita. Joutsenet vedessä. Kliinisen näkösiä kahviloita arkadien alla. Tylsä iso aukio. Epämääräsissä kioskeissa luukkumyyntiä raatihuoneen edessä, jokaisella pari tuolia vain, ei istumapaikkoja meidän kahvikioskilla; meidät ajetaan pois, koska istuimme viereisen dönerluukun omistamilla paikoilla.
Päätimme pian, että Hampurin mukavimmat paikat ovat siellä Elben rannalla ja tämä keskusta on aivan tylsä.
Lähdetään merimieskirkolle. Suomi-kauppa oli hieno juttu, heti sai puhua suomea naisten kanssa ja oli pullat jonossa kahvilassa. Sain tarjouksen, että paistavat juuri pikkupiirakoita, joita voin ostaa tuoreena mukaan. Otettiin myös ruis- ja kauraleipiä pakasteena, ne voi hyvin pakastaa kotona uudestaan.
Seuraavassa jutussa kerron vielä pääasiallisesta syystämme mennä Hampuriin eli maailman suurimmasta pienoisrautatiemaailmasta. Sitten on Hampuri nähty.
Aamulla lähtiessä pysäköintikellarin P-automaatti oli jumissa, käveltiin kauas toiselle, ja sitten oli hotellin alennuskortti hajalla. Sitä ei hyväksytty. Haettiin uusi kortti vastaanotosta eikä sekään toiminut. Olisi pitänyi maksaa normaalitariffi 75 euroa, kun hotellin hinta oli 27 euroa kolmelta päivältä. Soitin, kuten neuvottiin, infonäppäimeen ja parkkihallin mies printtasi etänä alennushintaisen lipun. Olipa taas riemua. Omituista asiointia jonkun kaiuttimen ja mikrofonin kautta, kaapille puhuen, johonkin anonyymiin keskukseen.
Autobahnilla oli ruuhkat. Työmaat. Ei istumapaikkoja huoltoaseman ruokalassa, jolloin ihan turhaan täytin asiakasrekisteröintilapun kun ainoat pöydät täyttyivät jo selän takana. Missä syöt tarjotin ja ruuat kädessäsi, jos vähäiset koronan takia vähennetyt istumapaikat ovat varattuina? Sitäpaitsi minun teki mieli Nordseen turskasämpylää, joka mainosti ulkona, mutta sisällä se olikin suljettu kokonaan koronan takia.
Häivyttiin sieltä ja saatiin jotkut wurstit takahikiän grilliluukulta silloin kun jätettiin A1 ilmoitettujen Dortmundin suurten sumien takia ja suunnattiin suoraan poikittain Hollantiin kyläteitä pitkin oikaisten.
Yhteenvetona Hampurin positiiviset: Vapauden sfääri. ”Meillä ei kumarreta kuninkaita eikä keisareita” -perinne. Seinämaalaukset kerrostaloissa. Urbaanit puistot. Saksassa poikkeuksellinen sinuttelu, paikoin: tatuoitu merimies myy kalasämpylää ja sinuttelee kaikkia.
Hampurista jäi muuten hyvä ja mielenkiintoinen kuva paitsi että se ”keskusta” ei ole mikään. Ja pitää sietää kerjäläisiä, punkkareita, narkkareita ja pullojenkerääjiä tonkimassa roskiksia.
Mutta muutoin se on värikäs ja hauska, paljon näkemistä ja tekemisen mahdollisuuksia. Mukavimmat paikat ovat Elben laiturit ja laivaliikenteet ja kuppilat.
Matkan aiemmat osat:
Lyypekki: marsipaania ja söpöjä taloja
Reeperbahnin Hese ja Elben laiturit - seikkailuja Hampurissa
Vanha Elben tunneli ja autohissit
Sukellusveneessä ahdistumassa ja rannalla chillaamassa - Hampurin kierros jatkuu
Ja viimeinen osa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti