Belgialaiset punkkarit ja hollantilaiset räppärit musiikkinäyttelyssä

Kun kävimme Belgian Gentissä (tässä juttu reissusta), suuntasimme ensiksi suureen musiikkinäyttelyyn. Se piti nähdä ennen kuin show sulkeutuu kesäkuussa. Se esitteli hollannin- ja flaaminkielisen popmusiikin 50-luvusta nykypäivään. Belgian ja Hollannin kotimaisesta viihdemusiikista käytetään paikallisesti nimiä Belpop ja Nederpop.

Näyttelyn otsikkona oli ”Lang leve de muziek!” eli ”Kauan eläköön musiikki!” Se oli rakennettu entisen luostarin jykevän rakennuksen moniin tiloihin. Oli pitkiä kivilattiaisia käytäviä, holvikaaria ja korkeita kattoja täynnä freskoja.

Sori, mutta vessan autenttisesta kellaritunnelmasta piti saada kuva.

Musiikkinäyttelyssä oli mielenkiintoisia tietoja, vitriinejä ja kuuntelumusiikkia audiolaitteella. Siellä oli ihan hämmästyttäviä rekvisiittoja, rakennettuja maailmoja, hauskoja kulisseja, kikkailua ja vitsailua, ja se oli lopulta tosi laaja. Aivan mahtava oikeastaan.

Katsaus lähti aikajärjestyksessä käyntiin, kylien viihdeorkestereita, kuoroja ja teattereiden varietee-esityksiin tehtyjä kappaleita seurasivat rautalankamusiikin tuulahdukset ja ensimmäiset rokkistarat.

Eikä laulettu ainoastaan flaamiksi, vaan eri murteilla.

Hollannin ensimmäinen suuri rock’n’roll -hitti on ”Kom van dat dak af” eli ”Tulehan alas sieltä katolta!” Näyttelyssä kuvailtiin, että rokkiin sopivasti tekstinä on melkoista nonsenseä. Siinä mies huutelee alas vaimoaan, joka on nuorallatanssija ja harjoittelee katon reunalla.

Ja ne tavalliset museojutut: videoita pyöri ruuduilla, oli infotekstit, platinalevyt, esiintymisasut, kitarat, levynkannet, palkinnot.

Välissä oli trubaduurien aika, mies ja kitara, joko romanttisesti tai kantaaottavasti, ja kabareemaisten ja taiteellisten esitysten. Jacques Brel laulahti välillä harvinaisesti chansonin myös flaamiksi.

Vähäsen nauratti tämä yltiöromanttinen pukahdus: ”Kaupungin sointi saa sieluni amoröösiksi” (adjektiivin virallinen suomennos lienee lemmenkipeä).

Muisteltiin 70-luvulla vahvasti vaikuttaneet merirosvoradiot eli laittomat piraattikanavat kuten Veronica, jotka seilasivat studioineen Pohjanmerellä ja lähettivät parhaat ja uusimmat nuorisomusiikit, joille viralliset valtion radiot eivät antaneet arvoa eivätkä lähetysaikaa.

80-lvulta löytyi teinitytön kokonaan vaaleanpunainen huone fanijulisteineen. Videolla esiteltiin Belgian ja Hollannin eniten tyttöjen kirkunaa aiheuttaneet konsertit. Belgian söpöläinen oli laulajanuorukainen taiteilijanimellä Clouseau. Hollannin suurhysterian kohde oli reggaevaikutteinen bändi Doe Maar.

Doe Maar -fanikaappi.

70-80-lukujen vaihteessa eli vahva punkin ja protestilaulujen perinne. Tänne oli rakennettu pienoiskaupunki ja tekomuurille suihkutettu graffiteja ja iskulauseita. Protestilauluista oli videokooste ja ne hymyilyttivät. Lauloin mukana Armandia, ”Ben ik te min” on niin mun lemppari. Siinä poika kipuilee suhteessa rikkaan perheen tyttöön ja räyhää, että kuvittelevatko tytön hienostelevat porvarivanhemmat hänen olevan vähempiarvoinen. ”Olenko jotenkin huonompi, koska isäsi ajaa isommalla kaaralla kuin minun isäni!” Aito hippiasenne ja huuliharpputunnelma vakuuttavat kappaleessa.

Aito punkkari.

Tunsin oloni kotoisaksi jotenkin täällä 80-luvun nurkassa eniten; sieltä tunnistin lähes kaikki Hollannista tulleet kappaleet, koska niitä soitetaan edelleen radiossa.

Mukanalauludiskohuoneessa seinälle heijastettiin laulun sanoja, pätkinä ne parhaat kertosäkeet ja helpoiten laulettavat kohdat. Oli kivaa, kun belgialaisrouvien ryhmä ei ujostellut, vaan lauloi diskohuoneessa oikeasti.

Vastaan tuli elämänkaari-käytävä taiteellisine väriseinineen, jonka osastoilla voi kuunnella vaiheittain lastenlaulut, rakkauslaulut, häälaulut, erolaulut ja työlaulut tyyliin ”se on hullu joka töitä tekee” ja lopulta hyvästi- ja hautajaiskappaleet.

Love is in the air...

...ja sitten heitellään astioita.

Erilliseen lastenlauluhuoneeseen oli rakennettu jättikokoinen sohva ja pöytä niin että aikuinen voi istua sohvalla ja näyttää mittasuhteessa pikkulapselta.

90-luvulta alkaen popbändien oheen tyyleiksi nousi power-iskelmää, iskelmäpoppia, rokki-iskelmää ja sen sellaista, sekä räpin ja hip hopin yleistyminen. Nämä ovat molemmat jatkaneet vahvoina tähän päivään saakka.

Räppäreitä.

Hiphoppia selkästi omalla alallaan, ”Kamaa ja viinaa” otsikossa saksaksi sanoitettuna ja kultalevy asianmukaisesti kehystettynä.

Hollannin suurin nykyiskelmätähti on italialaisjuurinen Marco Borsato, joka nousi huimaan suosioon heti kun keksi alkaa laulaa hollanniksi italian sijaan kauan sitten. Vahva ura jatkuu ja jatkuu ja mies vetää stadioneja täyteen.

Marco Borsato.

Siellä täällä oli erinäisiä tietovisailutietokoneita, joista voi oppia lisää yksityiskohtia. Ja monimetrisestä piirustuksesta voi etsiä 50 biisin otsikot kuvamuodossa.

Hip hop -visakone.

Kuva-arvoitus täynnä viittauksia kappaleiden nimiin.

Ihan mielenkiintosia bändejä Belgiassa on ollutkin. Kaikkia musiikin lajeja. Niillä on ollut oma punk ja new wave, ja huumorirallit, trubaduurit, hipit ja elvikset. Belgialaisten erikoisuus oli keskiaikaista luuttumusiikia laulava naisryhmä, joka on takavuosina elvyttänyt ritariajan laulelmat ja ollut supersuosittu näköjään. Mutta mitä en täällä oikein nähnyt missään muodossa, oli hevi tai hardrock. Dystopista ja kokeilevaa punkia on ollut kyllä.

Erikoisuuskokoelmassa roikkui suurennoksia oudoimmista LP-levyistä kautta aikojen. ”Syökää enemmän vihreitä papuja”, sanoo mies puhekuplassa levysinglen kannessa. 80-luvun älppäri ”Kulta, minulla on aids”. Ja 70-lukulainen muhkean kokoinen laulaja mustavalkoisessa kuvassa, melankolisena takki olalla, otsikkona ”Ik voel me zo dik” – ”Tunnen itseni niin lihavaksi”. Niinpä.

”Syökää enemmän vihreitä papuja”

”Kulta, minulla on aids”

”Tunnen itseni niin lihavaksi”

Lopuksi olimme museokahvilassa, jossa oli lisää rekvisiittaa, kattolampuiksi muutettuja kitaroita, kultalevyjä, ja poseeraussohva suurten vanhojen kaiuttimien muodostaman seinän edessä.

Kahvia belgialaisten herkkumössöjen kanssa.

Mikä on tämä omituinen kimmeltävä pallura? Jaha, sekin on suklaata ja nugaata.

Museokaupasta olisi saanut musiikkiaiheisia kirjoja ja vanhoja älppäreitä.

Kun miettii, niin tämä oli sellainen, että jälkikäteen vasta tajuaa sen laajuuden ja sen vaivannäön, mitä näyttelyn esillepano on vaatinut. Sehä oli ihan hurja kokonaisuus, jota varten on rakennettu, sahattu ja maalattu vanerista seinämiä ja elementtejä, ohjelmoitu software visailutietokoneisiin ja kuuntelulaulut ja esitelmät audiosysteemiiin, rakennettu jättisohvat ja ideoitu kaikenlaista erikoista ja hauskaa.

Tähän on tarvittu valtavasti aikaa, työtunteja ja rahaa! Ja vain väliaikanen näyttely kuitenkin, vajaan vuoden esillä. Nimim. ”Hetkinen, kuka tämän on sponssaanut ja tälle budjetin myöntänyt?” Ai jaa, no Belgian valtiollisia radio- ja telkkarikanavia ainakin oli järjestäjinä. Ja ING-pankki sponssaa. Kiitos vaan, oli kiva nähdä. Yhteensä näyttelyssä kävi 52 000 katsojaa.

Muutakin kulttuuria luostarissa.