Lumi näyttäytyi ystävällisenä tänään.
Avasi verhot ja ta-daa, sitä oli oikeasti tullut. Olisko neljä senttiä.
Viime jutussa kerroin olleeni nolo huomatessani, että naapuri teki pyytämättä meidän lumityömme, vain siksi, koska oltiin liian laiskoja hakemaan omat välineet esiin. Nyt sain sen korvattua. Olin puoli kahdeksalta virallisen lumilapion kanssa jalkakäytävällä ja tein lumityöt myös molemmille naapureille.
Sen verran ergonomisesti osasin nyt työskennellä kevyellä lumilapiolla, että alkoi sattua vain alaselkään, kuten kunnon kansalaisella kuuluu. Poikkeuksellisen yläselkäkrampin sijaan.
Se oli höttöistä nuoskaa. Autosta piti vain harjata massa päältä, se oli helppoa.
Kolme koulupoikaa vieritti jalkakäytävällä kolmea isoa lumipalloa vierekkäin, jotain rallatellen.
Kun auton liikuttaa parkkiruudusta umpihankeen, kuulen nuoskalumen natinan ja tunnen sen tiivistyvän renkaiden alla. Se ilahduttaa. Suomalainen tunne.
Ei mulla ole mitään lunta vastaan. Lumesta mä tykkään. Ja kun saan ajaa tai kävellä lumessa, mulla on tietty suomalaisfiilis: varmuus ja ylpeys, että tunnen tämän elementin (paremmin kuin hollantilaiset). Olen kasvanut lumen kaikkien muotojen kanssa intensiivisesti ja peuhannut siinä kaikki lapsuuden talvet. Tunnen sen eri ilmiöt, käyttäytymisen, miltä se kuulostaa ja tuntuu. Minulla on Lumen Taju.
Risteyksessä auton edessä avautui aivan absurdin suomalainen näky. Pienen lapsen äiti veti häntä punaisella pulkalla kohti päiväkotia. Muistin, että viime lumen aikaan viikko-pari sitten näin samalla kadulla myös yhden pulkkaäidin ja riemastuin samalla tavalla. Siis tätä tapahtuu sittenkin myös Hollannissa. Pulkka toimii ja sitä keksitään käyttää arjen liikkumavälineenä.
Hieno talvitarina oli se, että aamulla työkaveri Mohammed ystävällisesti harjasi myös naapurinsa autosta lumet. Sitten naapuri tuli ulos ja sanoi: ”Muuten kiva, mutta mä otan tänään ton mun toisen auton.”
Erikoisista lumen muodoista kivoja ovat myös kevään loskakökkäreet. Ilahdutin kerran työkavereita pomppaamalla tasajalkaa parkkipaikalla sulavien loskakimpaleiden päälle niin, että ne räjähtävät suhahtaen kaikkiin suuntiin pitkin maata.
Siihen tarvitaan analyysi. Tiedätkö sellaiset isot möhkäleet, jotka alkavat olla niin vetisiä, että ne ovat harmaan läpinäkyviä? Joista tietää, että ne ovat aivan löysää ainesta ja valahtavat sohjoksi heti, kun niihin koskee? Sellaisen päälle täytyy pompata. Jos tekee virhearvion ja kökkö on vielä liian kova sisältä, voi päätyä huonosti vinoon jaloillensa sen päälle ja kompuroida nilkkaan venähdyksen. Täytyy etukäteen tietää, että jalat tavoittavat asfaltin kökön läpi ilman vastustusta.
Ulkona olikin tämän hangen sulaessa iltapäivällä juuri niitä loskakökköjä. Kävin parkkipaikalla kävelyllä. Pompin niihin suomalaisissa Sievin kengissäni. Onnistuin tosin myös lätsäyttämään sohjon riekaleita toiseen sisänilkkaan ja kastelemaan sillä sukkani. Nämä kun ovat vain matalat kävelykengät, eivät ihan hankeen tarkoitetut, vaikka näissä onkin lämmin vuori talveksi.
Työkaveri Erik kysyi: ”Ja millanen sää oli ulkona?” Vastasin: ”Hauska!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti