Onko Aruballe menijöitä

Valmistelua

Matkalle sitten? Jos osais relaa rantsussa? Varattiin matka Aruballe. Olen kauhuissani. Vaikkei sitä tarvitse kuin istua koneessa ja sitten olisi meri, uinti, ranta ja uima-allas. Aurinko ja lämpö. Tai siis hiki. +31.

Aruban saari kuuluu Hollannin Antilleihin Karibialla ja sillä on hallinnolliset siteet Alankomaiden valtioon; hollanti on yksi virallisista kielistä. Paikallinen kreolikieli papiamento on sama kaikilla Hollannin ”ABC-saarilla” Aruba, Bonaire ja Curaçao. 

Saarten sijainti on kaukana Atlantin toisella puolella, mutta mentaalisesti vähän kuin ”hollantilaisten Mallorca”, jossa käydään paljon ja jossa Hollannin julkimoilla on omia loma-asuntoja.

Sitten näin pessimistiset sääennusteet, joissa ikuisen auringon saarella onkin luvassa joka päivä ukkos- ja sadekuuroja. Siellä on ns. sadekausi. Jukenaut. Nyt saa pelätä, että sää onkin perseestä vastoin kaikkia mahdollisuuksia.

Ja matkalle to do -listojen kautta. Enhän minä ilman osaa. Aurinkorasvat ja uintipaidat on jo ostettu. Mitä jos ei edes tarvitse aurinkorasvaa kun siellä sataa 24/7? Jukenaut. Mitäs vielä pelkäisi? Ai niin sitä, että kun minulla on vähäsen vanhaa räkätaudin jämää, jos se ei paranekaan matkaan mennessä. Jukenaut x 3. Ja entäs Schipholin ruuhkat? Sielläkin täytyy vain luottaa, että ehtii lennolle, vaikka siellä on joinain päivinä vuosisadan kaaos.

Matka kestää 9 päivää eli siitä jää 7 hotelliyötä lentopäivien ympärille. Rukoilen, että mentaalisesti jään plussan puolelle. Että saan käteen enemmän lepoa ja hauskaa kuin stressiä. Haluaisin vain uida. Uida ja katsoa kauneutta. Nähdä mielenkiintoisia asioita.

Siis sisäisesti kuitenkin haluaisin juhlia sitä, että me ollaan sankareita. Että mennään matkatoimistoon ja osataan valita sieltä hyvä tarjous ja tullaan ulos spontaanisti matkan kanssa, jonne lähtö on vain reilun viikon päässä. Että me pystytään ja uskalletaan. Kyllähän tässä syvästi tuntuu joku semmoinen aspekti myös, että on tosi korkea aika pitää huolta itsestään ja resetoida pää.

Tuntuu että muut osaavat ottaa kevyesti. Matkan ja elämän. Että tosta vaan buukkaavat ja sitten iloisesti menevät. Liidellen. Ja että minä taas uin stressissä, aikatauluissa ja suunnittelulistoissa mitä tahansa matkaa edeltäen. Että kaikki myös lähteminen ja tuleminen on mudassa ryömimistä, vaikeaa, raskasta ja pelottavaa. 

Että missä on se yksinkertainen pinta-ajatus, että ”mennään lomamatkalle, kivaa”? Niin, me ollaan viikko aurinkomatkalla. Enkö saa vain relata ja olla joskus? Minun pääni, kysyn sinulta: enkö saisi vain olla huolettomasti joskus?

Vinkkejä

Puhuin työkaverille, joka oli juuri Aruballa, meidän hotellin viereisessä isopalatsissa. Vinkkejä tuli. Kuulemma sitä säätiedotusta ei tarvitse pelätä, ne liioittelevat ne sade- ja ukkoskuuronsa. Välillä sataa 5 minuuttia ja sitten se haihtuu, no big deal. 

Kannattaa kuulemma ottaa pinkka käteistä automaatista ja maksaa sillä eniten, ettei välistä mene turhia korttimaksuja pankille. Ja mieluiten Amerikan dollareina. En ihan tajua, miksi se on kätevämpi kuin oikea paikallisvaluutta floriini, mutta kuulemma turisti voi maksaa kaiken dollareilla, ja jos niitä jää, voi sentään vaihtaa ne takaisin euroiksi. Floriineja ei saa viedä maasta. 

Kivahan on myös, että näillä saarilla voi juoda kraanavettä, joka on muutettu merivedestä juomavedeksi hollantilaisten rakentamalla tekniikalla. Ravintoloissakin saa kuulemma usein kraanavettä ilmaiseksi oheen. Töpseliin tarvitsee adapterin (USA-mallinen pistorasia), muttei muuntajaa (110 V menee eurooppalaisiin koneisiin ongelmitta). Auringolta täytyy suojautua erittäin tosissaan.

Schiphol

Turvatarkastajia, matkatavaran lastaajia ja jopa passintarkastajia puuttuu lentokentältä ja ajoittain ruuhkia muodostuu dramaattisesti. Joten olimme ajoissa. Iloitsimme siitä, että valmiilla online-hoidetulla boarding passilla saimme mennä aikaisin itsepalvelu-automaattikaapille jättämään ruumalaukkumme. 

Mutta metri sitä ennen iski perhanan ylläri. Siinä välissä oli tsekkaus ja passien syynäys - ja Schipholin virkailijapa halusi nähdä Aruban Immigration Cardin välittömästi. Meille oli uskoteltu matkatoimiston papereissa, että sen voisi täyttää lomakkeena lentokoneessa yhtä hyvin. Ei voinut. Piti olla digitaalisesti etukäteen puhelimessa näyttää. 

Keskellä Schipholin jonoa ja hallia menimme siitä sitten metrin syrjään, googlasimme nettisivun ja aloimme täyttää monen sivun kyselylomaketta. Ei kamala mitkä hermot vaadittiin, kun muutenkin pelkäsimme, että tulee kiire ja kuinka pitkät ovat jonot turvatarkastukseen. Nyt vaan täytetään, näyttää toimivan puhelimen näytöllä ihan hyvin. Sata kysymystä, passin ja lennon ja hotellin nimet ja numerot ja minä kellonaikana lentää takaisin perhana. Ja lopulta sieltä tuli vihreä QR-koodi. Ei hitto mikä haaste.

Jonot turvatarkastukseen olivat kohtuulliset, passintarkastus kesti melkein pidempään. Sinne ihmismassa lajiteltiin niin, että EU-kansalaiset voivat käyttää automaatteja, joissa tuijotetaan näyttöä ja tietokone vertaa passikuvaan; kun taas epämääräiset muut joutuivat luukulle katsottavaksi. Tosin ne oikeat rajavartijat luukulla toimivat sutjakkaammin kuin hankala passiautomaatti. Henkilökunta oli (taas) epäpätevää: ilmoitin olevani EU-kansalainen Suomesta, mutta minut viitattiin sinne jämäkiinalaisten sekaan. Ei ollut tuokaan henkilö ilmeisesti koskaan kuullut Finland-maasta ja että se olisi EU:ta, vaikka sanoin sen sille ihan päin pläsiä.

Pääsimme kuitenkin ajoissa kaikesta läpi ja söimme lisäaamupalaa uudistetussa aulakahvilassa siinä juuston ja tulppaanikioskin takana. 

Portilla tunnelma kohosi kun näimme, kun Tuiflyhin lastattiin Gategourmetista ruokaa meille, ja sitten TUI:n tyyppi huvittavasti pesi nostolavan päällä pitkävartisella harjalla ohjaamon ikkunoita, suti suti. G-porteilla oli iso akvaariopömpeli keskellä käytävää, outoa. Kalat uivat.

Lento

Lentokapteeni kuulutti ja katsoimme toisiamme, että kuulenko oikein, että tuo on flaamia. ”Sehän on belgialainen. Äkkiä evakuoitumaan, ikkuna auki ja pakoon!” Höhötettiin, kun oltiin ilkeitä belgialaisille. Hollantilaisen perusvitsi.

Papiamentoa tuli vain nauhalta, ei ollut tällä kertaa natiivia mukana tiimissä. Juuri viikolla tuli uutisissa pidempi haastattelu papiamentoksi ja tajusin, että se on kyllä 80-prosenttisesti espanjaa. Jos sitä jotain kautta halua yrittää tajuta, niin ota se espanjana. Mutta ne länsiafrikkalaiset ja portugalilaiset osiot jäävät kyllä tajuamatta. Yleinen sana on ”Dushi”, jolla tervehditään ravintolan kylteissä asiakkaitakin, ”Hello Dushi” - ”kultsi, rakas ystävä”. Adjektiivina ehkä kaikki ”kiva, makea ja cool” on dushi. Ja ”awa” on vesi.

Ööh.

Alussa ilahdutti kovasti, kun TUI:n ohjelmisto tervehti myös suomeksi ”Lomasi alkaa tästä” ja tarjosi leffaan suomalaiset tekstitykset! Lopussa entertainment system pätki, en saanut nähdä vikaa 30 minuuttia leffastani. Näyttösysteemiä resetoitiin monta kertaa.

Onneksi ei paljon mitään turbulenssia. Ja bonusta siitä, että vikalla hetkellä järjestys muuttui niin, että mennäänkin ensin suoraan Aruballe ja siitä vasta heitetään loput turistit Curaçaolle (joka on 16 minuutin lento). 

Laskeutuessa iltasella näimme hotellirannikkomme selkeästi. Kone kaarsi pohjoisrannikolta etelään kohti kiitorataa. Tunnistin hotelleja ihan hotellitasolla, koska olin katsellut Mapsia myös satelliittikuvana ja nähnyt valtavan Riu Palacen, se on aika markantti rakennus. ”Tossa on toi meidän Palm Beach! Ja ton suurpalatsin takana me asutaan kohta!” 

Call me an aviation expert, mutta tiesin toki, että laskeudumme niin päin, että oikealla on meri ja vasemmalla sisämaa. Koska oli sanottu, että on itätuuli ja tiesin kartoilta, miten päin niiden kiitorata on.

Tulo

Terminaalirakennus oli ihan hieno. Passijono oli sukkela, leima tuli passiin, ja tulli halusi kaikki käsilaukut läpivalaistuskoneen läpi. TUI ohjasi bussiin. Busseissa soi reggae. Kuski veteli vitsejä. ”Mun nimi on Joe, kaikki kehut voitte kertoa Joelle, mutta jos on jotain valitettavaa niin siinä tapauksessa mun nimi on Carlos”.

Missä lennonjohtotornikin on pinkki.

Hotellin edessä seisoi kirjavaksi spreijattu karibialainen retkibussi ja sieltä soi Bob Marleyn Redemption song, jota lauloin mukana kun vedin matkalaukkuani kohti aulaa.

Yritettiin purkaa monimutkaisia laukkuja huoneessa. Aivot jumissa, pakko päästä pian nukkumaan. Hotellin uima-allasta sai käyttää vielä pimeässä klo 21 saakka. Joten sinne päättyi ylipitkä päivä.