Pitää vähän tuulettaa päätä metsässä

Tällä hetkellä odotan, että Hollannin hallitus ensi viikolla päättäisi, pitääkö minun ruveta leikkaamaan tukkaani itse. Eli kuuluisi, milloin kampaajat voivat avata vai eivätkö voi vielä pitkään aikaan. Jos kestää vielä viikkoja, niin omat sakset käyvät just tasan sillä hetkellä tähän kuontaloon kiinni.

Myös rillini valuvat nenältä ja istuvat vähän huonosti, mutta en voi mennä optikolle korjauttamaan niitä.

Alkaa tympiä, kun yhteiskunnan sulku jatkuu loputtomiin ja arviot koko kriisistä pitenevät vain. Että koko vuodeksi varmaan kaikki peruttu. Koko kesänä ei voi matkustaa mihinkään. Vai koko vuonna? Vai kahtena vuonna? Espanja ei halua turisteja ja haluaa oman kansan pysyvän kotimaassa. Ja niin varmaan monet muutkin maat. Hollannin rannoille ei oikeasti pääse varmaan koko kesänä eikä maauimalaankaan. Ylipäätään uimaan mihinkään. Tai terassille. Saksassa suunnittelevat jo stadionkonserttien ja jalkapallopelien kieltämistä puoleksitoista vuodeksi. Kaikki festarit ovat varmaan mennyttä kaikkialla täksi kesäksi.

Niin että saako olla pikkaisen epätoivoinen siitä, ettei elämä näköjään koskaan palaudu ennalleen? Saaks ihan vähän ottaa aivoon välillä? Varmasti jokainen kokee surua ja turhautumista tähän.

Ihmettelen: kuinka kauan voi pitää optikot, hierojat, kampaajat ja fysioterapiat kiinni? Hammaslääkäritkin ovat kiinni paitsi hätätapauksille. Huolto ei toimi ja yritykset menevät nurin. Ihmiset tarvitsevat niitä palveluita. Kuinka kauan voi pitää ravintolat ja kahvilat lukossa, ja kuntosalit, uimalat ilman että ne ovat kaikki mennyttä? Kun ne kaatuvat, niin ne ovat lopullisesti poissa. Myös kirjakaupat ja kukkakaupat, konserttisalit, teatterit. Ei niitä tosta vaan perusteta uudelleen. Eläintarhat, en kestä jos eläimiä jätetään heitteille tai ei pystytä ruokkimaan kun rahat loppuvat.

Kuinka kauan voi estää lapsia tapaamasta mummoa ja vaaria? Kuinka kauan voi kieltää perheitä ja ihmisiä tapaamasta toisiaan, aikuisia käymästä vanhojen vanhempiensa luona? Ulkosuomalaisia näkemästä lähisukulaisiaan Suomessa? Kuinka kauan ei voi pitää hääjuhlia eikä mennä kouluun eikä opiskella? Onhan tää ny saatanasta.

Noudatan itse sääntöjä. Tiedän kyllä, miksi nämä toimenpiteet ovat. Hollannissa ovat tehohoitopaikat aika reippaasti käytössä ja kapasiteetin maksimi näkyvissä. Ihmisiä kuolee ja itsekään ei siihen tilanteeseen haluaisi joutua. Tiedän myös, kuinka terveydenhuollon sankarit raatavat tämän kaiken keskellä sairaaloissa ympäri maailman ja kunnioitan sitä valtavaa panosta. Kunhan eivät hajoaisi kuorman alle.

Mutta kun kaikki kestää vielä paljon kauemmin kuin kukaan arveli, niin täytyyyhän sitä jossain vaiheessa miettiä, pitäisikö sittenkin taas käynnistää yhteiskunta edes osin, valtavien psyykkisten, sosiaalisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten vahinkojen pienentämiseksi. Etteivät ihan kaikki rakenteet romahda, jotka meillä oli.

Omassa kuplassaan sitä vaan ihmettelee, kuinka kauan voivat valtiot pitää sen stop-nappulan painettuna ja tukahduttaa normaalin elämän ja yhdessäolon. Ei meillä ole kuin epävarmoja skenarioita, mitä tapahtuu ja missä tahdissa, jos mitäkin höllennetään, ja ymmärrän vaarat. Mutta silti, ilmaisen ihan simppelisti, että kaipaan tavallista entistä elämää.

Ruoka ja parsa on vieläkin ilo.

Tuuletetaan sitten päätä pyöräretkellä. Sääntöjä noudattaen. Tyhjiä alueita etsien ja suosien.

Löydettiin iso loputon metsä, josta ei des tiedetty. Tai siis ei olla koskaan sinne poikkitielle menty, hiekkatielle, siitä kohdasta. Siellä on hiekkaisia dyyniaukioita ja mäntymetsää ja nummimaista ja siellä voisi istua piknikillä ihan rauhassa jollain kukkulalla. OIihan sielläkin kävelijöitä muutama, mutta huomattavan rauhallista kuitenkin.

Se metsä oli jopa niin loputon, että alkoi epäilyttää, tuleeko sivilisaatio vastaan missään kohdassa. Taikametsä. Mutta tuli pelto ja sitten tultiin takaisin radan yli eläinnurkalle, sinne missä olivat minulle tutut vuohet ja lemmikkisika ja kanat.

Uusimmalla pyöräilyllä taas nähtiin lampaita. Kiva kun liikutaan. Venrayn ympäriajo. Linnut laulavat. Puut alkavat vihertää! Se oli yllätys oikein. Että on lehviä. Näin sen lammaspaikalla. Tuoksui ruoholta, kasveilta, ja olin kiitollinen, että saan hengittää kevättä kaikesta huolimatta. Että vielä saan haistella ulkona vapaasti.

Pihalla näin, että mun akileijasta on syöty lähes kaikki nuput ja kukat. Tässä 4 viikkoa seurannut ja odottanut, että kukat aukeavat ja näen edes, minkä värisiä ne ovatkaan, niin nyt ne onkin joku jyrsinyt irti. Varresta naps poikki aina kukan alta.

Kuka syö mun kukat! Kissa? Doris? Voi olla. Joku kissa taannoin järsi saniaisestani kaikki kasvavat lehdet niin, että se kasvi kuoli. Vai sittenkin ne sepelkyyhkyt tai turkinkyyhkyt, jotka marssivat tässä kohdassa useinkin? Sepelkyyhkythän näkyvästi syövät keväisin silmuja puista ja myös kukannuppuja hedelmäpuista. Kissa tai kyyhky, arvioin.

Vaikeroin. Mun kukat, mun kukka raukat, joiden haluan kukkivan! Visioin siihen heti häkin päälle. Koska en aio katsella, kuinka ne tuhotaan kokonaan. Mun omaisuus! Jättäkää se rauhaan! Hain peippojen varapikkuhäkin samantien ja ankkuroin sen paikalleen metallilenkeillä maaperään. Se peittää nyt 2 akileijapuskaa kerralla. Saa nähdä, saavatko nyt loput mininuput kehittyä rauhassa.

Mustarastasrouva kylpi meidän vesikulhossa, joka on pihassa lintujen juomana ja kylpynä, kun moneen viikkoon ei sada. Lisäksi se tonkii ja heittelee multapaakkuja käytävälle. Se ja sen mies ovat esiintyneet mato nokassaan menossa pesälle. Niillä on poikaset jossain, varmaan isossa kuusessa, ellei sitten jopa meidän sypressissä.

Sitten ne huusivat hulluina, siksi että kissa Doris oli tullut auringonläikkään torkuille. Koko aikana kissa vähät välitti yhdestäkään huutavasta linnusta, putsasi vain turkkiaan. Olen jo nähnyt, että se on tällainen metsästäjä: kyyhky laskeutuu ihan lähelle, ja mitä tekee Doris? Haukottelee leveästi ja jatkaa torkkujaan. Mutta muista kissoista en sitten voi taata.

Toisella kerran rastaat alkoivat taas vinkua hengenhädässä. Harakka oli tullut syreeniin ja tuijotti päin sypressiä. Jos se pesä onkin siinä ja harakka tiesi jo, että voi syödä poikaset sieltä. Se mutsi vihelsi niin korkealta huolissaan. Draama. Menin pelastamaan ne. Eli menin pihaovesta ulos, jotta harakka pelästyy pois, ainakin sillä hetkellä.

Oli kiva olla hetken sankari ja vakuuttaa mustarastaalle, että ”minä suojelen sinua kaikelta”, mutta enhän minä tässä jatkuvasti ole. Pian taas päivän toimistolla, enkä aina istu pihaikkunan ääressä valvomassa, mikä peto sinne tulee.

Voi epävarma elämä.

Kielometsä etupihalla.