On aika huolestua, jos huomaa, että ajatukset vapaa-ajallakin menevät pelkäksi suorittamiseksi. Välillä herään siihen, että jatkuvasti vaadin itseltäni jotain hyödyllistä, tai aina pitää laatia suunnitelmia, milloin tekee mitä ja toimia ohjelman mukaan. Huomaan siis, etten saa itseltäni lupaa vain rentoutua vapaa-ajallakaan oikeasti. Jotenkin tunnen itseni sittenkin luuseriksi, jos en toteuttanut jotain huikeaa ideaa vapaapäivänä.
Viime viikkoina huomasin erityisen kovan vetäytymisen tarpeen ja sen, että haluan tehdä asioita keskeyksettä ja ilman aikarajoja. Illalla halusin pelkästään katsoa Youtube-videoita enkä soimata itseäni siitä. Enkä keskustella miehen kanssa enkä väitellä kenenkään kanssa enkä keskeyttää videon katsomista minkään enkä kenenkään takia. En tiedä, rentouttaako se netin tuijottaminenkaan oikeasti, kun siitä taas sitten sanotaan, ettei sellainen lievitä stressiä eikä palauta aivoja parempaan tilaan.
Mutta se oli pakopaikkani, jonne halusin ja jonne tinkimättömästi pyrin. Asetin samalla isompia muureja, ja sekin on asia, jossa riittää opettelemista. Miten pitää itsestään parempaa huolta tekemällä valintoja, jotka ovat omalla terveydelle oikeita. Suojasin tässä oikeuksiani selkeämmin: nyt ei tehdä mitään muuta kuin tätä viihdettä. Ei mitään muuta.
Suojasin itseäni lähinnä omalta itseltäni ja ajattelumalleiltani tässä tapauksessa. Ne ovat stressitilanteessa se suurin uhka, vielä enemmän kuin ulkoa tulevat vaatimukset tai muut ihmiset.
Tunsin kai, että jos annan periksi hajanaisuudelle kuten töissä ja annan itseni poukkoilla tuhannesta asiasta toiseen, minusta ei ole kohta kuin rauniot jäljellä. Tunsin, että minun on suotava itselleni tämä rikkumaton kupla tai käy huonosti. Edes kuplan illuusio. Se illuusio, että täällä määrään minä eikä minulla ole mitään velvollisuuksia juuuri nyt.
Ehkä se on hankala aspekti töissäni, että olen vastuussa lähes kaikesta. Joka aihe huutaa huomiotani ja välittämistä ja miettimistä ja järjestämistä, ja olen tunnollinen. Olen niin hiton tunnollinen kaikessa.
Tulee liikaa vaatimusta, jos se sama fiilis jää päälle vapaa-ajallakin. Että jokainen asia huutaa minua ja minun suoritustani. Se tunne, että minun pitää koko ajan reagoida johonkin.
Youtube on kyllä ihana. Se korvaa minulla telkkarin. On minulla aika hyvä rentoutumisen tunne, kun katson jotain kulttuurivideoita. Rakastan sellaisia opettavaisia videoita, joissa oppii aivan outoja kieliä tai joissa vertaillaan kieliä tai joku kertoo elävästi historiasta paikan päällä.
Minulle tuottaa syvää rauhaa, jos saan tutkia netin lähteistä jotain melko tieteellistä aihetta. Minulle tulee aika paljon konkreettisia kysymyksiä päähän ja haluan etsiä niihin vastauksia. Kaivelen keskustelufoorumeja ja farmakologiaa ja mietin syy-yhteyksiä. Siinä kohdassa olen juuri sellainen tyypillinen autistinen tiedenörtti, että suuri ilo ja tyyneys minulle on tieteellisten kysymysten selvittämisessä ja loputtomassa oppimisessa. Haluan lukea ja oppia asioista kaiken.
Minulle tyypillistä on myös kilpailuhenkisyyden täydellinen puuttuminen. Esimerkiksi telkkarin tietovisassa minusta on ihanaa oppia asioista ja nähdä oikeat vastaukset ja testata, mitä kaikkea tiedän tai en tiedä. Mutta aina välissä tuhlataan hirveästi aikaa siihen, että joukkue A:lla on 16 pistettä, mutta joukkue B:llä vain 13 ja oi joi, kuinkahan tässä käy, voivatkohan he kiriä, koska ensi vastauksesta saa jopa erityiset 3 pistettä. Who cares tietsä. Mitä väliä sillä pojolla on kenellekään. On with the show, näyttäkää enemmän sisältöä ja vähän äkkiä.
Kilpailuissa elämys on tärkein opetus eikä minulle ole mitään väliä, kuka voittaa. Sellainen voittajan vatvominen on hirveän tylsä aihe minulle. Myöskään omassa elämässä minua ei kiinnosta kilpailla millään alalla kenenkään kanssa. Jokainen tehköön omaa juttuaan oman kiinnostuksensa mukaisesti.
Itsensä alentaminen on kyllä ikävä ominaisuuteni. Sääntöjä noudatan itse, mutta moni muu ei noudata. Oikeastaan olen syvästi järkyttynyt siitä, kun näen rajoja ylitettävän ja että joku ei vain välitä. Rehellinen fiilikseni olisi, että sellaiseen henkilöön en luota, sellainen ei voi olla todellinen kaverini. Silti minuun on rakennettu se, että minun pitää kunnioittaa kaikkia muita. Jopa niitä, jotka eivät kunnioita rajoja. Pitää vain katsoa niiden tekosia ja kärsiä ja silti vain hymistellä vierestä, että tosi kivaa joo.
En koskaan missään nimessä voi enkä ole oikeutettu sanomaan kellekään, että en tykkää siitä, että rikot sääntöjä, joita itse yritän kieli keskellä suuta noudattaa. Ei, vaan sillekin ihmiselle täytyy lirkutella ja esittää, että hän on oikeassa ja arvokkaampikin ihminen kuin minä, ja että hyväksyn kaiken ja suvaitsen kaikkea, eikä minulla ja minun mielipiteelläni ole väliä. Varoa suututtamasta ketään, ja ne muut taas saavat kävellä kaikkien sääntöjen yli.
Kuinka paljon se syö voimavaroja? Jatkuva sisäinen ristiriita. En vääryyksillä ja viekkauksilla yritä tavoitella ja kähmiä jotain, mikä ei minulle kuulu. Moni yrittää ajaa pelkästään omaa etuaan. Minä otan hapuillen juuri ja juuri osan edes omasta tontistani, etten vain vie muilta liikaa enkä kuluta heidän materiaansa, vaivaansa, aikaansa ja henkisiä voimia. Muut ne kahmivat kaikilta häpeilemättä, ja minä vain nyökyttelen, että joo ihan jees hei, hyvin menee.
Toisaalta valitsen ehkä itselleni ihan viisaastikin pienimmän pahan. Riitely vie niin paljon voimavaroja ja tiedän, että useimmissa tapauksissa on aivan turhaa lähteä vääntämään asianosaisen kanssa, koska hänen asenteensa ja käsityksensä ei siitä kuitenkaan muutu. Sitten on tuhlannut energiaansa ja on vain entistä turhautuneempi. Asioissa, joilla ei ole minulle loppujen lopuksi globaalisti väliä, jätänkin mieluummin tietoisesti tilanteen sikseen ja siirryn muiden, mielenkiintoisempien teemojen pariin.
Sen vain haluan välttää, etten olisi jatkuvasti sisäisesti kihisten turhautunut saamatta ilmaista sitä millään tavalla. Se kuluttaa omaa terveyttä. Hyvä alku on olla rehellinen edes itselleen omissa ajatuksissaan ja myöntää, että tämä asia pistää vihaksi enkä pidä tilanteesta. Jo sen tunnistaminen ja sanominen ääneen itselleen auttaa. On annettava itselleen lupa olla kiukustunut.
Välillä luokitellaan ihmiset luonteen mukaan tasan kahteen kategoriaan: jotkut ovat ns. ”poliitikkoja”, jotka katsovat asiakseen väitellä, korjata epäkohtia, lähteä barrikadeille, aktiviisesti aukoa suutaan ja muuttaa asioita. Ja hyvä niin. Toiset taas ovat idealisteja tai sovittelijoita tai teoreetikkoja, jotka katsovat vierestä ja miettivät ja joilla ei ole lahjakkuutta eikä varsinkaan halua lähteä väittelemään. Se on ihan hyvä myöntää ja sanoa itselleen, että antaa ”poliitikkotyyppien” hoitaa hommat ja ajaa asiaa, kun heillä siihen intoa riittää.
Mutta miten se voi olla niin vaikeaa, vaikka olen tätäkin työstänyt henkisesti: ottaa edes se oma tilansa itsevarmasti. Missä tahansa kadulla olen se, joka pälyilee, etten vain ole kenenkään tiellä, vaikka se katu olisi tyhjä. Ihan kuin se tila olisi jokaisen muun sinne ilmestyvän oikeus ja omaisuus, mutta ei nollan prosentin vertaa minun. Olen aina se, joka väistää ja minulla on todella usein, jopa kotona, se tunne, että seison tiellä ja minun pitäisi väistyä. Jos edes tästä harhasta pääsisi eroon!
Olisiko tämä sitä puhdistuksen aikaa. Vaikeat alueet nousevat pintaan, mutta sieltä ne konfliktikohdat alkavat löytyä, energiasyöpöt, jotka ajavat minut onnettomuuteen. Olisi tosiaan aika tunnistaa huonot asiat, joita en halua, olla suostumatta ja asettaa rajat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti