Pöpöä ja räntää, etelää ja pohjoista, keksejä ja raparperia

Räntää naamaan, jee

Enkö mä sitä ennustanut, että helmikuussa vielä saadaan talvi. Kello on kahta vaille maaliskuu, ja nyt tulee räntää naamaan ja aamulla raavitaan autosta ikijäätä.

Ihme, että pystyn ilahtumaan jopa rännästä. Tummanharmaa pilvi ja räntää leijuu, niin hihkun ikkunalla: ”Mikä ihana suomalaisen marraskuun sää!”

Olin tosin olettanut, että tänä talvena tulisi 1 tai 2 päivää, jolloin on maassa lumipeite. Ei ole tullut, meillä. Muualla Hollannissa oli paljonkin paikkoja, joissa oli oikeaa nuoskalunta ja loskaa aamun verran. Mutta +3 astetta oli päivällä ja hyytävä tuuli.

Ei ole lunta täällä.

Pohjoisen ja etelän satu

Rappusissa töistä lähtiessä tuli vastaan yksi nopea tyyppi, finanssiosastolta, luonteeltaan ihan minun vastakohtani. Mies on sukkela ja vikkelä ja tummatukkainen ja ajaa nopeaa oranssia urheiluautoa. Joskus nauran, koska minulla on ihan eri tyylinen laatikkomainen korkea auto, mutta saman värinen oranssi; teen tahallista parodiaa parkkeeraamalla sen viereen.

Hän tuli siihen ikuisen rullalaukkunsa kanssa. Antoi minun mennä edeltä rapuissa kohteliaasti viitaten. Protestoin vähän, että ”mä en sitten ole niin nopea kuin sä” ja hän vain naurahti. Aha, eipä hän laukkua raahaten olekaan kovin nopea. ”Mutta toisaalta mulla ei ole 30 kilon matkalaukkua mukana.” -”Ei oo 30 kiloo, ei tässä ole kuin läppäri.” Hö, oltiin pomon kanssa jo arveltu, että hän kantaa kaikkia maailman veroja mukana laukussaan.

Sitten sanoin, että ”lumirieha odottaa”, kun ripsi räntää.

Ajettiin peräkkäin parkkipaikalta moottoritien risteykseen asti ja näin, mihin päin hän lähtee.

Symbolisesti: etelämaalaisen oloinen tumma ja tulinen, virtaviivaista liekinpunaista urheiluautoa ajava mies lähti risteyksestä - tietysti - etelään, kun taas hidas ja viileä pohjoisen blondi jään värisessä toppatakissa suuntasi lapaset kädessä - tietysti - pohjoiseen.

Virus

The Virus. Maailma seuraa koronavirusta. Mä olen kyllä huonoin kandidaatti tartuntataudeissa, koska mulla on koko ajan sormet nenässä tai silmissä. Tartutan itseäni käsillä koko ajan naamaan.

Jouduin nauramaan, vaikka aihe on vakava, kun oli Italia uutisissa. Virallinen edustaja puhui siinä kansalle, että olkaa hyvä ja älkää menkö paniikkiin. ”Luottakaa terveysjärjestelmäämme.” - Hmm, josko kansa siihen luottaa... ollaan sentään Italiassa. No sitten hän jatkoi liioitteluaan: ”Uskokaa viranomaisia! Kuunnelkaa auktoriteetteja!” Siinä kohtaa repesin. Sä puhut hei italialaisille! Et voi olla tosissas! Hekotin sitä hysteerisesti minuutin, se oli niin absurdi.

Haettiin kiinalaisesta ravintolasta ruokaa. On oikeasti hollantilaisia, jotka esim. eivät uskalla enää mennä kiinalaiseen ravintolaan, koska pelkäävät saavansa sieltä koronaviruksen. Tai kaikilta kiinalaisen näköisiltä, jotka tulevat vastaan. Suomessakin kuulemma huudellaan haukkuja aasialaisille. Uskomatonta tyhmyyttä ja törkeyttä. Mutta me ollaan ainakin puolustettu kiinalaisia käymällä aasialaisessa wokkiravintolassa syömässä ja kiinalaisessa hakemassa.

Otin jämiä lounaaksi töihin rasiassa. Kun minulla on ruoka mukana töissä, menen mikrouunille kanttiinin alakerran nurkkaan. Siellä on 2 uunia ja ne osaavat 2100 wattia. Meidän kotimikro (ei, ei se tietokone) osaa 800 wattia. Ne työkoneet (en tarkoita tietokonetta) saavat ruoka-annoksen höyryämään täysillä viimeistään minuutin kohdalla. Tai räjähtämään. Niistä pitää tietää, että laittaa paljon lyhemmän ajan kuin kotona laittaisi.

Ja nyt kun ladoin rasiasta kiinalaisruokaa lautaselleni mikrouunin edessä, toiselle mikrouunille tuli - kiinalainen nainen. Kysyi englanniksi, olenko itse kokannut ruokani. ”En... tämä on ravintolasta, ja siksi tämä onkin hyvää!” Hän nauroi ääneen.

Huippuvitsi: seuraavana päivänäkin minulla oli vielä lisää kiinalaista mukana, koska ne ravintolan annokset ovat aina never ending määrä. Viereeni mikroaaltouunilla tulee - toinen kiinalainen nainen! Hänen kanssaan naurettiin uunien tehoja, että nämä höyryävät pelottavasti heti ja kuumaa tulee.

Flunssa

Ei tullut The Virusta, mutta taas tavallinen flunssapöpö. Kiva kun kaikki tulevat töihin räkimään niin että varmasti saan sen sieltä. Toisekseen, mikä on vikana mun vastustuskyvyssä? Miksi mun keho haluaa olla ja suostuu olemaan koko ajan sairas?

Kai mä tämän pöpön ihan itse istutin nenääni. Nyt koronavirukseenkin sanotaan suurimpana neuvona: opettele olemaan koskematta naamaasi.

Itsehän kirjoitin, että mulla on koko ajan sormet nenässä ja silmässä, ja se on siinä. En saisi työpäivän aikana koskea naamaani ollenkaan ja se on tärkeää ja se on totuus, koska sillä voin välttää tällaiset kettumaiset flunssat. Vaikka pesisin käteni kunnolla ja pitkään ja saippualla ohjeen mukaan, niin seuraavaksi tartun aina ovenkahvaan mennäkseni paikalleni. Ja siinä ne pöpöt on taas kädessä.

Lapsuuden keksipurkki

Oli ihana historian keskustelu kekseistä. Meille ilmestyi töihin pyöreä jouluteemainen peltilaatikko, ja sisältö näytti meistä kaikista tutulta.

- Nämähän on näitä, mitä ne oli, Danish jotain...
- Joo, näissä paperivuoissa nätisti. Mä muistan.
- Aina jollain tädillä kylässä.
- Joo, sukulaisvierailulla kahvipöydässä näitä.
- Ja se oli sininen rasia!
- Niin oli.
- Nyt ollaan jossain 80-luvulla, ellei jo 70-. Jännä että ne tunnetaan täällä yhtä hyvin kuin Suomessa.
- Royal Danish Cookies?
- Niin kai.
- Googlataan kuva.
- Kannessa oli muistaakseni valokuvaa keksien lajeista, joo kato, ihan totta.
- Mikä näistä oli suosikki sulla?
- Nämä murukeksit oli kyllä hyvän pehmeitä.
- Mä fanitin tietysti näitä molempia, joissa on sokerirakeita päällä. Sokeriaddiktin valinta.
- Ja silti nämä ei ole liian makeita.
- Näitä on kyllä ollut tosi kauan olemassa.

Samoja keksejä nostalgisoivat saksalaiset, hollantilaiset, suomalaiset ja saksalaishollantilaiset.

Laskuja ja keksejä.

Blogin retroilu

Kiitos kärsivällisyydestä. Moni tuntee jo Norja-juttuni, mutta ne oli nyt pakko pelastaa. Kiva kun mua hävettää julkaista kolme blogia päivässä, niinku että mikä hullu. En halunnut kuluttaa siihen hommaan 14 päivää, mikä olisi mennyt jos laittaisin vain yhden päivässä. Ja ne oli saatava ulos sarjana keskeytyksettä, jotta ne ovat löydettävissä peräkkäin yhtenä listana arkistoa selatessa.

Ja enhän minä tätä itse valinnut, vaan minut on pakotettu tähän. Lisätyöhön ja blogini pakan sekoittamiseen retropostauksilla. Ei ole edes mun vika!

Arvelin tämän blogin alussa, että edellinen arkistoni pysyy paikallaan Kodin Kuvalehden osoitteessa, ”kai se pysyy, Suomen suurin naistenlehti”. Mutta ei, deletoivat kaiken.

Joitakin juttuja on luettu niin huomattavan monta kertaa - ja niiden eteen samalla tietysti myös nähty erittäin paljon vaivaa kirjoittamiseen - että en halua antaa kaiken poistua eetteristä. Norjille riittää tilastollisesti kovasti kysyntää, arvatenkin aina kun ihmiset kiinnostuvat itse sinne lähtemisestä.

Eikä ole sellaista keinoa, että jotenkin vain ”laittaisin” ja ”lisäisin” tähän blogiin noita vanhoja artikkeleja takakautta ja huomaamatta. Vaan ei, ne pitää aktiivisesti julkaista samalla tavalla kuin uudet jutut, ja ne ilmestyvät listauksiin ja kaikkialle.

Jatkossa laitan ehkä pari kertaa ”retroviikon”, jolloin julkaisen joka päivä yhden vanhan artikkelin.

Sentään onneksi huomaan, että vanhat artikkelit ovat edelleen hyviä ja luettavia. Kyllä niitä sinällään kehtaa toistaa.

Havainto: Ostin ekaa kertaa Ikean raparperimehutiivistettä. Vahva suositus! Joo tottakai se on ihan täynnä sokeria, mutta tämä on aivan mahtavan hyvää!

Meillä oli töissä kalenterissa ihan kamalan monsterin näköinen mies, oikein pelottava. Koristeltiin se tarroilla ja siitä tuli vähän Salvador Dalin omakuvan näköinen viiksineen. Nyt on parempi. Tämä oli hirveä harmaanaama tuijottaja alkuperäisenä, oikeasti paljon pahempi kuin näillä tarroilla.

Autolla Norjaan Osa 11 – Stena Line ja Ribe + matkabudjetti

Uudelleenjulkaisu: juttusarja Norjan automatkasta, joka tehtiin heinäkuussa 2018.
Koska ylläpitäjä poistaa entisen blogiosoitteeni kokonaan, julkaisen säilyttämistarkoituksessa joukon vanhoja artikkeleita uudestaan täällä.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin elokuussa 2018.
 

12. päivä: Oslo

13. päivä: Frederikshavn – Ribe, 322 km

14. päivä: Ribe – Venray, 671 km

Ja sitten kotimatkalle.

Stena Line

Ei meinattu päästä laivaan Oslon satamassa, koska saapunutta laivaa ei meinattu saada tyhjennettyä, koska laivasta tuleva autojono tökötti paikallaan liikenneruuhkana ikuisuuden. Yksi sana vaan: Oopperatunneli. Pitkältä pätkältä remontissa ja yksikaistainen tällä hetkellä. Mekin seisoimme siellä vartin Osloon tullessa. Siinähän se on solmun syy. Osasin kuvitella, että jos kaikki sataman tuloliikenne ohjataan sinne tunneliin, niin se tunnelissa seisovan ruuhkan pää on tässä laivan autokannella. Eikä mihinkään inahda.

Se olis sitten sade, ukkossade. Vihdoin vettä Norjaan pitkän helteen jälkeen.

No niin, paatti tyhjäksi. Kestää ja kestää.

No onneksi laivalla on varmaankin pelivaraa tällä reitillä kuroa myöhästymiset kiinni. Jos se painaisi kaasua täysillä niin olisi varmaankin monta tuntia liian aikaisin Tanskassa.

Hmm, kaasua. Tämä oli kyllä vanhahko paatti. Tukeva ja jykevä, ja kunnon dieselpölyt piipusta. Vastapainona tulomatkan Fjord Linelle ja ekologiselle modernille maakaasulaivalle tämä on vanhan ajan meininkiä.

Tiedät olevasi Skandinaviassa, kun autokannen nimet ovat 3U ja 3Ø.

Oopperatalo kannelta käsin.

Suomalais-ruotsalaista Norja-Tanska-reitillä.

Onko se Stena Line ruotsalainen? Jaa, onhan se. Katso nyt noita köttbullareita. Jotenkin niillä oli paljon ruotsalaista kamaa Tax freessäkin. Ja erittäin paljon Fazeria, ja Pandaa, ja suomalaisia alkoholeja. Aikamoinen Suomi-edustus. Lakut ja salmiakit möivät hyvin tämän pohjoismaisen yleisön parissa. Ilahduin patrioottisesti, kun näin onnellisen norjalaisteinin ison Pandan lakulaatikon kanssa.

Mutta nyt tulee TOTUUS ellei sitten järkyttävä totuus. Kun menin hytin vessaan ja luin, että miksi täällä lukee ohjeet ensin suomeksi ja sitten ruotsiksi ja sitten englanniksi, alkoi aivoissa jokin epäily raksuttaa. Raksuttikin sitten aamuyöhön saakka, jolloin aloin tajuta: ei apua, jos tämä Stena Saga onkin joku vanha Tukholmanlaiva, Siljan tai Vikingin. Joku, jolla olen itsekin ehkä seikkaillut! Joku lapsuusmuisto pimeältä 80-luvulta! Ehkä tämä olisikin pitänyt tunnistaa vanhaksi kamuksi?

No onpa on, Silvia Regina, rakennettu Turussa 1980, otettu käyttöön 1981, seilannut Siljalla vuoteen 1991.

Tuntuuko tutulta?

Meidän puksu. Tässä kahta päivää aiemmin Oslossa otetussa kuvassa on tämä sama laiva. Tällainen se sitten on sivusta nykyään, hilpeästi maalattu.

Tämänkin takia olen aina nähnyt Stena Linen vähän vanhanaikaisena yhtiönä. Eivät niiden laivat ole erityisen hienoja. Eivät kilpaile upeudessa. Ovat vähän resuisia. Pääasia, että liikuttavat massaa edes takaisin. Ja tässä taas todiste, että Stena Line mieluusti ottaa käyttöön vanhoja, muiden varustamojen jo aikaa sitten hylkäämiä paatteja.

Mutta yksi hieno vastikään remontoitu paikka sieltä löytyi. Ostimme liput Pure Nordic Spahan 9. kannelle. Se oli uudistettu ja elegantti saunaosasto. Maksoi 150 NOK eli noin 16 euroa per pers. Oli lämpimät altaat ja kylmä pulahdusallas (iiks) ja saavi jäätä, oli elämyssuihkut, suomalainen sauna (ja jopa kiulu, josta sai heittää löylyä, jee) ja höyrysauna. Oli hienosti sisustettu pikkukaakeleilla, oli tummansinistä ja valkoista ja hopeankiiltoista, altaissa hämyisää, suihkuissa kaarevat seinät.

Vuodenaikasuihkut olivat kivat, napista painamalla tuli ohjelmana vaihtelevasti lämmin isopisarainen kesäsade tai viileä sumutus tai lämmintä jaloille sivusta, ja niihin kuului aromiakin, ihana tuoksu tuli veden mukana. ”Mutta tämä kesä-ohjelma on kyllä tosi lyhyt”, totesin miehelle. -”Ihan niin kuin Norjan kesä.” -”Hmm, totta. Ja realistisesti talvi-ohjelma onkin sitten aika ilkeän viileä ja kestää tosi kauan.”

Ovien takaa löytyivät lämmitetyt kaakelilepotuolit keulaikkunan edessä rivissä. Siellä voi levätä ja katsoa aitiopaikalta suoraan eteensä, ylhäältä, täydellisin näkymin, lipumista Oslonvuonossa, rantoja ja saaria ja purjevensatamia ja kruisailevia moottoriveneitä. Rauhoittava musiikki soi kajareista ja sitä oli kuin jossain luksusristeilyn mainosfilmissä.

Kun katsoi ylleen vinoista keulaikkunoista, näki komentosillan päällään. ”Okei, tällä 16 eurolla saa myös nämä näköalapaikat, sepä ystävällistä.” Ja täydellisen rauhan. Ravintolakansilla allamme oli nimittäin sen sijaan melkoinen hulina ja tungos.

Ilta vain oli turhan lyhyt laivalla, koska se lähti vasta 19.30, tai siis myöhässä noin 20. Silti Spa sulkee jo klo 22 ja kahvila klo 23 ja sitä on vasta päässyt vauhtiin ja tarvitsisi iltapalaa.

Toisaalta samalla tietää, että klo 6.30 on noustava, jotta ehtii autokannelle kun käsky käy. Ehkä aikaisen herätyksen takia laivalla ei ollut hirveän innokasta myöhäistä yöelämää ja ylimmän kannen diskokin oli autio, ei käytössä. Voi, tämä oli aikoinaan Siljan Stardust!

Myöhäinen eväs juuri ennen kahvion sulkemista.

Seuraavana päivänä alkoi olla matkaväsymys. Tai ihan vaan väsymys. Kun kuudelta aamulla tulee hytissä että ”PIM POM, tunnin päästä saavumme Frederikshavniin”. Aamupalaa söimme maissa tanskalaisella huoltsikalla. Norjalaiset ihmeissään halvan Tuborgin ääressä heti huoltoasemalla.

Taisin solkottaa siellä saksaa, koska myyjärouva oli huono englannissa ja rupesi palvelemaan ennen kaikkea saksaksi. Taitaa melkoinen saksalainen turistivirta käyttää näitä Tanskan satamia läpikulkuun lomillaan.

Laivalla ei millään edes pystynyt havaitsemaan aaltoilua. Silti se ilmiö iski, että 12–20 tuntia sen jälkeen, kun on poistuttu laivalta, kehoni keinuskelee aivan selvästi edes takaisin aalloilla. Illalla hotellissa huone ja sänky keikkuivat.

Tervetuloa hauskaan Tanskaan. Mieheni tunnelmakuva ostoskeskuksen miestenvessasta.

Ribe

Jostain tämänkin tiesin, että Ribe pitää nähdä. Tanskan vanhin kaupunki. Siksi varasimme sieltä viimeisen yöpymisemme.

Siellä olikin sitten mukulakivikatuja, vuonna 1770 rakennettuja kivitaloja, keltaisia ja punaisia ja valkoisia taloja, niissä jyhkeitä ja kauniita puuovia valkoisina, vihreinä, sinisinä, mustina tai savunharmaana, kivirappuja etuovien edessä. Ja ristikkotaloja, keltaisia tai punaisia. Matalia, vinoina kiemurtelevia talorivistöjä. Tosi suloista.

Päiväkävijöitä tunkee ikivanhaan kaupunkiin kapeille kaduille ja on vaikeaa pysäköidä. Oli oikein turistiruuhka, paljon enemmän väkeä kuin olimme odottaneet. Kauempana vanhankaupungin ulkopuolella olisi voinut pysäköidä, mutta emme halunneet kävellä niin pitkää matkaa matkatavaroiden kanssa.

Kävinpä taas hotellista kipaisemassa salaisen P-vinkin, jonka avulla löysimme takakujalta ihan vikan mahdollisen pikkuvälin pieneltä parkkialueelta. Samalla hotelli myi parilla eurolla kunnan pysäköintilupalapun, jolla auton sai jättää yön yli siihen paikkaan, joka olisi muuten ollut rajoitettu kahteen tuntiin.

Asuimme vankilassa, ”Den gamle arrest”. ”Teille on tämä Selli 6”, sanoo hotellin omistaja. Ovi oli oikein jyhkeä sellin ovi ja käytävässä oli rautainen ristikkoportti. Kylppäri oli minimaalinen, eli kävelet vessaan = kävelet suihkukoppiin. Suihku ulottuu koko kylppäriin eli on siinä nurkassa lavuaarin ja vessan kanssa samassa tilassa. Jos ei kestä räiskiä omaa vessaansa täyteen vettä, käytävällä on 2 yhteissuihkua, tosin aika rapistuneessa kunnossa.

Erikoisuutena vankilahotelli oli hauska, mutta ”huone” ja vessa olivat kyllä epäkäytännöllisen pieniä.

Vankilassa on tällainen elegantti istuskeluparvi sänkyjen yllä.

Huomasimme asuvamme nähtävyydessä, vankilan asukkaina. Talo oli ulkoa hieno ja vanha, keskusaukion nähtävyyksien joukossa yksi komeista rakennuksista. Illaksi meillä oli oma avain etuovelle. Saksalainen turisti otti juuri kuvia vanhasta vankilasta ja oli hupaisaa kilkutella silloin omilla avaimilla ovesta sisään.

Komea pytinki.

Takapihalta. Kah, siellä on haikaran pesäkori katolla.

Aukiolta vankilan kulmalta.

Ikkunan takana oli solakka päärynäpuu, jossa roikkui raakoja kaksoispäärynöitä. Puu veti koko ajan sepelkyyhkyjä, naakkoja ja mustarastaita syömään jotain sen oksilta.

Vankilan vanhaa esineistöä.

Ribessä oli hyvät shoppailumahdollisuudet eli oikein hauskoja putiikkeja vieri vieressä kävelykadulla. Vaatteita jumituin vähän katsomaan ja vanhan tavaran kaupan kiersimme läpi, ja valokuvaliike myi alennuskorissa puoli-ilmaiseksi värikkäitä puisia kehyksiä, joita haalimme pari mukaan.

Olut Illalla pizzeriassa.

Saksan läpiajo

Sitten viimeinen urakointi eli Saksan läpiajo. Muutamia tietyömaita ja ruuhkia. Ja paahtava aurinko koko ajan naamassa, ja sääennuste, että kotona Hollannissa on sitten seuraavat viikot 30–35 astetta. Aargh.

Tervetuloa Saksaan, ison makkaran maahan.

Yhteenvetoa eli Mitä maksoi

Tämä matka oli erityisen suuri investointi normaaliin lomabudjettiimme nähden. Ken Norjaan haluaa, saa maksaa siitä jotain.

Meillä arvioon kuului Norjan lisäksi bensiinit pariin tuhanteen ajokilometriin Saksassa ja Tanskassa, kaksi hotelliyötä Tanskassa ruokailuineen, ja sitten Norjaan ja sieltä pois pääsemiseksi kaksi yölaivamatkaa hytteineen.

Matka kesti 15 päivää, josta 11 olimme itse Norjan kamaralla.

Kilometrejä kertyi 3300. Näistä vain noin 1200 oli Norjassa. Eli suurin osa meillä meni Norjan suuntaan pääsemiseen.

Ostimme noin 350 eurolla bensaa tätä varten eri maissa.

Tankki täyteen Tanskassa.

Ihan kaikkeen yhteensä olimme arvioneet kahdelta hengeltä menevän 4600 euroa. Totuus oli noin 4200 euroa.

Laivatka Fjord Linella maksoi 350 euroa kahdelta hengeltä sis. hytti, auto, illallinen ja aamiainen.
Laivamatka Stena Linella, sis. hytti ja auto, maksoi 191 euroa.

Norjan puolella hotelliyö aamiaisineen maksoi keskimäärin 149 euroa kahden hengen huoneesta.
Halvin oli Oslon Best western Plus City 122 euroa per yö, kallein Gudvangenin Fjordtell-viikinkimaja 175 euroa per yö.
Leirintämökki, keskiarvolaskun ulkopuolella, maksoi 84 euroa.
Tanskassa oli halvemmat hotellit, 115 keskimäärin.

Useimmiten aamiainen kuului hotellin hintaan. Kaikkiin muihin ruokailuihin olimme budjetoineet 1500 euroa koko matkalle, mutta kulut olivat todellisuudessa vain 1050.

11 päivän syömiset Norjan kamaralla maksoivat kahdelta hengeltä 840 euroa.

Illallisten keskihinta Norjassa oli 47 euroa. Sittenkin ihan okei. Olimme varautuneet pahimpaan eli 60 euroon. Halvin illallinen oli 19 eurolla supermarketista haalittu kylmien eväiden kokoelma. Kallein oli Kvamin tunturihotellin seisova pöytä, 80 euroa. Kaikki siis per 2 henkilöä.

Lounaat Norjassa maksoivat keskimäärin 25 euroa kahdelta hengeltä. Halvin lounas juomineen oli patonkia Geirangerissa 18 eurolla, ja kallein kalaa Bergenin kalatorilla 44 eurolla.

Snäksejä/kahveja/jätskejä vedettiin 20 kertaa ja maksoi keskimäärin 9 euroa per kerta.

Ylimääräisiä kuljetuksia olivat lauttamatkat 14-15 euroa, vuorijuna Bergenissä 19 euroa ja ratikkalippuja Oslossa 15 euroa.

Retkiin investoimme yhteensä 274 euroa. Näitä olivat:
Flåmin edestakainen junamatka 120 euroa
Briksdalsbreenin jäätikön kuljetusauto 48 euroa
Dalsnibban näköalapaikan tietulli 15 euroa
Geirangerin vuonoristeily 91 euroa

Lisäksi oli sitten laivan kylpylää, Oslon uimalaa ja Viksdalen palju (kallis, 65 euroa).

No nyt on paketti paketoitu ja matematiikan ystäville nämä kulutkin koottu. Antaa jotain kuvaa siitä, mikä on nyt realistinen hintataso Norjassa tätä nykyä.


Tästä linkistä löytyy Osa 1 ”Tanskan tunnelmaa”

Tästä Osa 2 ”Päihittääkö Fjord Line ruotsinlaivat?”

Tästä Osa 3 ”Söpö Bergen”

Tästä Osa 4 ”Vuonojen ytimessä”

Tästä osa 5 ”Vuoristojunailua ja jarrut kuumana serpentiinitiellä”

Tästä osa 6 ”Vuohikuiskaajana tundralla”

Tästä osa 7 ”Jäätikön laidalla”

Tästä osa 8 ”Geirangeria edestä ja takaa”

Tästä osa 9 ”Trollstigeniltä etelään”

Tästä osa 10 ”Oslon olennaiset”

Ja tästä koko matkan yleiskatsaus.

Autolla Norjaan Osa 10 – Oslon olennaiset

Uudelleenjulkaisu: juttusarja Norjan automatkasta, joka tehtiin heinäkuussa 2018.
Koska ylläpitäjä poistaa entisen blogiosoitteeni kokonaan, julkaisen säilyttämistarkoituksessa joukon vanhoja artikkeleita uudestaan täällä.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin elokuussa 2018.

10. ja 11. päivä: Oslo

Osloon tultaessa jumituimme samantien tietyömaan ruuhkaan. Keskustaan piti päästä, koska siellä oli hotellimme. Ja keskustaan pääsee vain Oopperatunnelin kautta. Ja Oopperatunnelissa oli pitkä pätkä työmaana ja yksikaistaisena erikoisin liikenteenohjauksin. Navigaattorikin sekoili ja kuvitteli meidän välillä olevan kadulla tunnelin päällä jossain risteyksessä, ja sitten taas korrektisti tunnelissa. Piti olla tarkkana ja reagoida nopeasti, sitten kun liikennejono nytkähteli eteenpäin.

Maan päällä selvisi ja tajusi, että Oopperatunnelilla ja sitä seuraavilla muilla tunneliosioilla on ratkaistu hyvin paljon autoproblematiikkaa Oslon keskustassa. Yksisuuntaiset kadut ja vanhat korttelit olisivat muuten tupaten täynnä autoja, mutta kaikki läpikulkeva liikenne ohjataan kaupungin alle tunneliin pois silmistä, minkä ansiosta monet ydinkeskustan kadut ovat nykyään miellyttävän rauhallisia jalankulkijalle ja pyöräilijöille, joita viuhahteli melko tiuhaan.

Meillä oli vielä pysäköintihaaste edessä. Olin listannut joitakin parkkihalleja, joihin auton saisi vuorokauden ympäri, ja mitä maksaa. Paljon. Hinnat vaihtelivat 31 ja 36 euron väliltä per vuorokausi, ja meidän oli tarkoitus jättää auto paikoilleen kahdeksi vuorokaudeksi. Hotellin oheisteksti oli horissut jotain, että olisi olemassa jokin 20 euron mahdollisuus, joten päätimme ensimmäiseksi selvittää heidän vinkkinsä paikan päällä. Sitä varten oli pakko pysäyttää auto hieman laittomasti kadun laitaan, jossa ei pysäköintitaskuja ollut. Mutta siinä oli talon remonttityömaa käynnissä hotellia vastapäätä ja siinä samassa hötäkässä pysäköimme hetkeksi salaa työmaa-auton taakse.

P-ongelma ratkesi hotellissa (Best Western Plus City Kirkegatalla): ”We have an agreement”, että tietystä parkkihallista saa yli puolet hinnanalennusta, kun rekisteröi pysäköintilippunsa hotellin tiskillä. Olin jättänyt Bankplassenin eli Pankkiaukion pois listaltani, koska sen normaalihinta oli 45 euroa vuorokaudelta eli hirvittävän kallis. Saimme sen kahdella kympillä. Kunhan ensin löysimme sen ajamalla kortteleiden ympäri.

Sitten kuumaan huoneeseen. Eipä Norjassa hirveästi ole ilmastointeja hotelleissa eikä liiketiloissa, kun ei ole totuttu, että koskaan olisi 29 astetta koko päivän ja iltamyöhään saakka. Pelkkä helle sääennusteessa ja aurinkoa. Alkaa tulla pula hellevaatteista. Meinasin, että jos sama meininki jatkuu koko paluumatkan, niin ”ajan sitten vikana päivänä alushoususillani Tanskasta kotiin”, koska muuta sopivaa vaatetta ei enää ole jäljellä.

Karl Johans gate ja keskusta

Karl Johans gate eli Oslon pääkatu nähtiin, peruskauppaketjut ja terasseja, ja saatiin hyvää ruokaa amerikkalaistyylisestä Fridays-ketjuravintolasta. Terassilla kaikki epätoivoisina vaihtelivat paikkaa ja yrittivät löytää pöydän, johon ei paahtaisi aurinko hulluna selkään tai naamaan. Oli kuumaa ja hikistä.

Kävelimme keskustaa pitkin, puiston varjossa.

Tässä kohtaa jäätelö oli tärkeämpi kuin Stortinget.

”Pitäkää kuninkaanlinnanne.” Sanoin miehelleni, että siitä vaan, onnea matkaan, jos haluat mennä katsomaan pytinkiä lähempää. Näen auringonpaahteisen suuren aukion ylämäessä ja täysin ilman varjoa, että jos haluat hikoilla lisää, niin minä en kyllä tule mukaan kävelemään tuonne saakka.

Aker Brygge

Aker Brygge nähtiin ja miksi se on kuuluisa. Se on siis keskustan lahden laita ja rantakatu. On pikkuvenesatamaa, kaikki pikkulautat saarille lähtevät sieltä ja promenadi on täynnä terasseja ja lukaaleja ja ruokakioskeja. Nyt siellä katsottiin jalkapalloa isolta kankaalta. Myös vastapäätä Kontraskjærissä katsottiin puistossa suurella äänenvoimakkuudella valtavalta screeniltä, ja sinne jonotti virallisiin suuriin jalkapallojuhliin vielä satoja ihmisiä portilla sisään, vaikka matsi oli jo menossa. Valtava tungos.

Ja onhan tässä tällainen kuuluisa Nobelin rauhanpalkinto -keskuskin.

Aker Bryggeltä näkee takanaan kaupungintalon, kuuluisan laatikkotalon, josta miehelläni oli muistikuva, että se oli ollut 70-luvulla hollantilaisen muistipelin yhdessä kortissa valokuvana.

Saunakulttuuri ja muuta helsinkimäistä

Keskustan kaduilla näin aika helsinkimäisiä taloja, helsinkimäistä tunnelmaa. Isoja kivikerrostaloja samoilta tyylisuunnilta kuin Helsingissä.

Yhteistä Oslolle ja Helsingille on myös se, että etelän satamalaitureilta voi lähteä eri lautoilla muutamalla eurolla saarille kaupungin edustalla. Oslossa olisi useita saaria, joissa pääsisi uimarannalle ja vuonon meriveteen uimaan.

Ja yhteistä on ”Sompasauna”. Ihan sitä muistuttaen, Oopperataloa vastapäätä lahdessa, oli rannassa kiinnitettynä saunalautta ja infoa siitä. Se on talkoovoimin rakennettu, merestä löytyneistä kierrätysmateriaaleista kyhätty, yhteisöllisen saunayhteisön ylläpitämä ja yleisölle vapaan saunakulttuurin sanansaattaja. Oslo Fjord Sauna. Hökkelisaunassa on kuulemma sisällä lattiassa aukko, josta laskeutua veteen. Myös siistimmin rakennettu hieno puinen Kok-saunalautta oli siinä lähellä. Molempia voi vuokrata yksityiskäyttöönkin.

Saunayhdistyksen videolla kivasti kerrotaan ja korrektisti referoidaan, että ”naapureiltamme suomalaisilta” tietysti otimme tämän saunatrendin, että saunojahan voi rakentaa rannoille kaikkien iloksi, ja näin on tullut saunaliike Osloonkin.

Oopperatalo

Sitten patsastelimme Oopperatalon vinolla katolla muutaman muun turistin kanssa ja aurinko paahtoi vielä kello 21.30 laskiessaan ilman armoa kuumana.

Kyllä ehdottoman hauska idea tämä kokonaan päälle käveltävä rakennus. Huipulla joku matkailijaryhmä viritteli kuorolaulua.

Grünerløkka, Ingens gate, Mathallen

Seuraavana päivänä halusimme kävellä Grünerløkkan hipsterikaupunginosaan. Siellä oli todellakin hauskan näköisiä erikoiskauppoja ja putiikkeja.

Samalla alueella on kauppahalli Mathallen. Oli pakko tankata juomaa kuumuudessa.

Lähellä on myös erikoinen kadun pätkä Ingens gate, jossa on vanhoissa tehdashalleissa kaikenlaista pöhinää, trendikäs yökerho ja ennen kaikkea valtavasti katutaidetta ja graffitia ja kannanottoja ja muraaleja kaikissa seinissä.

Paahteisissa kortteleissa oli 30 astetta jo aamupäivällä, joten teimme vain rajoitetun kävelykierroksen ja lähdimme sitten pelastautumaan ulkouimalaan. Hellettä ei kestä muuten ollenkaan missään.

Totesin, että Oslo on ihan oikea kaupunki: ärsyttävää autoliikennettä, kaoottista pyöräily-jalankulku-autoilua sekaisin risteyksissä ja tungeksintaa, ja ratikoita pitää varoa. Erittäin monia rakennustyömaita, isoja kivitaloja paketissa, kaistan levyisiä työmaa-alueita, jotka hankaloittavat jalankulkua ja autolla ajoa, ja niistä kuuluu kilkatus ja paineporakone häiritsevästi korvaan. Sekavaa ja kaoottista osin, ja kyllä turistivirrat näkyvät suosituilla paikoilla ja täyttävät terassit kokonaan. Ei se kaupunkina ollut mitenkään erikoisen viehättävä. Grünerløkkassa oli kyllä sellaista Prenzlauer Berg- tai Kallio-charmia.

Ulkouimala ja julkinen liikenne

Ulkouimala oli hyvä veto. Frognerbadet se oli ja menimme ratikalla ja osasimme hankkia ensin kännykkäsovelluksen, jolla sai ostaa digitaalisen ratikkalipun luottokortin laskuun.

Oslon julkisen liikenteen systeemi on Ruter ja sen merkkinä on risuaita eli hashtag-merkki. Arvelisin, että Ruter tarkoittaa yhtaikaa sekä ”reittejä” että ”ruutuja” ja siksi se risuaita-ruutu on valittu sitä kuvastamaan. Että Ruter-app lataukseen, jos Oslossa on tarkoitus ajaa julkisilla.

Pulikoimme monta kertaa altaassa. Ulkouimalan nurmikko oli korventunut keltaiseksi kuivuudessa tänä erikoisena kesänä. Snäkkibaarista mieheni sai pehmiksen ja minä popcornia, suolaista. Alettiinkin tässä vaiheessa käyttää käteisrahaamme loppuun, jotta pääsemme siitä eroon ennen maasta poistumista. Hieman liian reippaasti äidyin tokaisemaan popcornin myyjälle norjaksi ”popcorn, stor” niin uskottavasti, että hän pyrki juttelemaan takaisin norjaksi, jolloin kouluruotsini jätti minut pulaan ja jätin norjalaisen esittämisen sikseen.

Vasemmalla oli hyppytornin allas. Viideltä eri lankulta tuli alas eri tasoisia taidonnäytteitä. Ihan paras show, kuin leffateatterissa, oli syödä popcornia rinteessä filtillä ja katsoa uimahyppysuorituksia.

Frognerbadet oli Vigelandin patsaspuiston lähettyvillä: patsaspuiston toinen nimi onkin Frognerparken. Tällä hetkellä oli hauskaa itse saada villentyä vedessä ja katsella kuumuudessa paahtuvia turisteja kauempana patsaspuiston sillalla. Ei ollut pakko mennä sinne itse juuri nyt, vaan oli viisasta valita pulikointi.

Vigeland-puisto

Mutta mutta. Seuraavanakin päivänä oli helle ja kyllähän se Vigeland piti nähdä. Sen verran olennainen Oslon nähtävyys se on. Ja vieläpä ilmainen puisto.

Oli Norjasta poistumisen päivämme. Laiva lähtisi illansuussa. Haimme auton parkkihallikellarista ennen kuin kolmas vuorokausi alkaisi tikittää ja pysäköimme tenniskentän laidalle. Taas uudenlainen systeemi, ”billetløs parkering”, josta ei saanut mitään lipuketta. Automaattiin näpyteltiin rekkarinumero ja ostettiin luottokortilla aikaa. Parkkivahdit näkevät systeemistä, onko joku ostanut sen aikansa vai ei. ”Ääntä kohti vaan” ja luottamuksella, että systeemi toimii, vaikka onkin uusi ja outo meille.

Kuvanveistäjä Gustav Vigeland on siis väsännyt parisataa alastonta ihmishahmo-patsasta suurprojektinaan täyttämään koko puiston. Patsaat ovat peräisin 20-40-luvuilta ja esittävät ihmiselämän koko kirjoa, vaiheita lapsesta vanhaan, ja erilaisia tunteita.

Kuuluisa on kiukkuinen pikkupoika sillan kaiteella, sekä monoliitti eli yhdestä kivestä veistetty ihmishahmoja täynnään oleva torni. 

Vähäsen lohikäärmeitä ja kansansatujakin löytyy.

Tämä on vähän arvoituksellinen: mies potkii vauvoja tieltään. Muut miehet käyttäytyivät paremmin.

Kolmiodraama.

Lokitkin tykkäsivät suihkulähteestä helteellä.

Pikkupojan käden hierominen tuo kuulemma hyvää onnea. Mutta on turisti näköjään kosketellut muitakin osia.

Istuskelimme varjossa välillä. Olisi voinut kahlata yhdessä lukuista suihkulähteistä, mitä tekivät monet, varsinkin lapset. Olihan se hauska. Rento meininki, erikoinen nähtävyys.

Sitten piti saada lounasta jossain, johon voisi pysäköidä auton ongelmitta ja viettää pari vikaa tuntia. Oslo oli monessa kohdassa täysi, mutta keksin museosaari Bygdøyn, että eikö siellä ole lääniä joka museon edessä. Ja olihan siellä. Lounasta saimme kansanmuseon kahviossa. Jos aikaa olisi ollut runsaasti, täällä olisi kyllä ollut varmasti hauska käydä jossakin lukuisista museoista katsomassa Norjan historiaa, viikinkilaivoja tai viikinkien elämää.

Nyt vain luurasimme museokaupassa ja hankimme kaikkien Norjassa vastaan tulleiden eläinkohtaamisten takia erityisen sopivan jääkaappimagneetin, jossa maatalon emäntä ratsastaa valtaisalla emakolla.

”Tahtoisin selittää, mutta laiva odottaa”. Seuraavaksi kotimatkalle Stena Linella ja viimeiset seikkailut!