sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Minun helleaaltoni


Kuuluisa Euroopan Helleaalto tuli meillekin. No Ranskassa on 45 astetta, en kadehdi. Maaluetteloissa mainitaan yleensä vielä Belgia helleaallon alueeseen kuuluvana, muttei Hollantia. Olemme reunalla. Mutta kyllä tiistain 38 asteen varjolämpötila oli jo ihan tarpeeksi. Eilen oli 34.


Hollannin sisällä on suuria eroja; me olemme Venrayssa mahdollisimman mannerilmastossa sisämaassa ja aina sillä kaikkein kuumimmalla alueella sääkartassa. Joinain päivinä pohjoisessa tai rannikolla oli 21 astetta, kun meillä oli 32. Suomessahan erot ovat aina suuret, mutta tämä on vain parinsadan kilometrin levyinen maa.

Ei se päivä, mutta se yö. Ranskalainen ekspertti aivan oikein mainitsi, että ei paljon väliä, onko päivällä 40 vai 41 astetta, kunhan yöllä olisi viileää ja saisi silloin tuuletettua talot ja nukuttua kunnolla. Se on hankalaa, jos yölämpötila ei laske alle 25 asteen.

Meillä on ollut sellaista yksinkertaista matematiikkaa, että jos olohuoneessa on 27 astetta, kello on jo 22 illalla, mutta ulkona edelleen 30 astetta, niin ei kannata vieläkään avata sitä pihaovea.

Kello 20.

Makuuhuoneen lämpötila yläkerrassa on ollut välillä 29,8 nukkumaan mennessä. Se on hikistä. Ikkuna on ollut auki yöt läpeensä – mahdollista kiitos hyttysverkon – ja joskus tuntuu vasta aamuyöllä, että jees, nyt sisään tulee vähän kylmempää ilmaa. 

Toimistolla on ollut ilmastointi miellyttävästi toiminnassa ja tehnyt olon ehdottomasti siedettäväksi. 36 asteen päivänä ei ilahduta, kun jonkun mielestä pitää muka saada happea ja hän avaa ikkunan. Tuloksena sisällekin vyöryy se 36 astetta. Lounaskävelyt ympäri parkkipaikkaa on jätetty väliin paahteessa.

Hyvin äkkiä sitä lakkaa istumasta vapaaehtoisesti pihassa, kun siellä on yli 30 astetta ja jatkuva auringon paahde.

Kun olohuoneen ikkuna oli auki, naapuritalon kisu tuli katselemaan seeprapeippojamme ikkunan viereen. Seisoskeli siinä takatassuillaan, nojaamassa pystyssä seinään. Hämmentyi sitten kun huomasi minun nähneen sen. Mieheni oli nähnyt kissat päivällä chillaamassa puistikossa puiden varjossa.

"Mä vaan vähän katselen..."

Uusi sushitaksimme toimi taas ja hyvää oli. Kallista lystiä se vain on. Mutta helteeseen sopii kylmä ruoka ja se, ettei tarvitse ainakaan itse lämmittää uunia ruuanlaitossa.


Ja tein raparperikiisselin. Siinä tarvitaan tosin hellaa, mutta se on jonkinlainen pakollinen kesän merkki; lisäksi täällä on pakko tarttua tilaisuuteen heti, kun näkee raparperia jossain kaupassa, sillä sitä saa vain harvasta paikasta. Joten se tuli nyt helteellä taloon.

Siinä keittäessä mietin, että miksi minä tätä teen yleensäkin ja näen tämän vaivan vain itselleni, kun tiedän, ettei mieheni pidä raparperista yhtään. Että oliko minun muka oikeasti pakko saada raparperikiisseliä, vai onko tämä joku Suomi-illuusio ja aivoton hypnoosi, että on vain pakko robottina tehdä perinneteko, vaikkei edes tiedä miksi. Mutta kun maistoin sitä, niin tiesin, että oikeassa olin ja halusin tätä oikeasti, koska se on todella hyvää.


Samalla olen hoidellut karvatoukan aiheuttamia paukamiani. (Tästä voit lukea ajankohtaisesta maanvaivastamme.) Sehän siinä on, että niitä myrkkykarvojen pistelyitä ei huomaa samantien, vaan vasta puolen päivän tai päivän päästä. Vaikea sanoa, mistä ne tulivat. Pyöräilin keskustaan ja takaisin, silläkin matkalla karvoja on voinut lennellä tuulessa minkä vain puiston laidalla. Helteellä kun on sandaalit ja lyhyet vaatteet, niin on siinä paljaana hyökkäykselle.

Illemmalla menimme uimaan. Katsoimme erikseen, että maauimalan nurmella ei kasva tammia, vaan lehmuksia. Mutta parkkipaikan ympärillä oli tammia metsänä. Joten voi olla, että sain sieltäkin karvoja iholle.


Uimanuudelimme nimi on ”Makkara of the Seas”.

Vasta kun vähitellen tajusin, että kaikki kutiavat näppyläni johtuvatkin toukasta, pystyin myöskin lukemaan ja tajuamaan, että niitä karvoja voi levitellä itseensä omien vaatteiden välityksellä. No entäs lakanat: pyörin siinä, toukkakarvoja irtoaa nilkasta, nostan jalkaa, tartutan karvat lakanaan ylemmäs, seuraavaksi ne pistävät reiteen. Kosken kädellä kohtaa, jossa reisi makasi, kas ne ovatkin kädessä.

Silloin laitettiin lakana ja pussilakana vaihtoon ja pesuun. Ja yritin puhdistaa ihoa teipillä painelemalla, kuten neuvotaan mediassa. Voiderepertuaaria riittää. On aloe vera -geeliä, aloe veraa sisältävää kosteusvoidetta ja hyttysenpiston kutinaan ostettua voidetta.

Joku viisas muotoili, että toukankarvan pistot ovat kuin hyttysenpistoksia, mutta paljon sitkeämpiä eli pidempään kestäviä. Näin näyttää olevan. Eivät ole menossa vielä yhtään mihinkään. Nilkkani näyttää rajulta tulipunaisine läiskineen.

Nyt olimme menossa lauantaiuinnille Panheeliin kiinnostavalle Fun Beachille viikon toiseksi kovimpana hellepäivänä. Paikka oli meille tuntematon, mutta näytti netissä oikein hupaisalta aktiviteetteineen. Toivoin, etten ainakaan saisi lisää uusia pistoksia. No ensimmäisenä siellä tuli vastaan lappu, että ”varo myrkkytoukan karvoja”, niitä oli tuuli kuljettanut heidän alueelleen kuulemma. Jee.

Niin, sehän siinä on vaikeaa, ettei millään tavalla voi ”varoa toukan karvoja”. Ne ovat a) ties missä pitkin maastoa, voivat olla jopa vedessä ja b) ne ovat ihmissilmälle näkymättömiä millin osasen kokosia ja c) kun esiintymään osuu, sitä ei huomaa sillä hetkellä mitenkään, vaan vasta paljon myöhemmin.

Toisekseen minua alkoi jyystää paarma heti kun pääsimme istumapaikallemme. Kiljuin ääneen, kun sääressä tuntui ilkeä pistos. Ihan kaikki eläinlajit ovat syömässä minua jatkuvasti, mikä tulee seuraavaksi, karhu?



Fun Beach oli kyllä fun. Tottakai siellä oli täyttä, mutta se tiedettiin, että se on hulinan ja actionin paikka. Jos Hollannissa on menossa johonkin suosittuun kohteeseen viikonloppuna ja on juuri siihen sopiva sääkin, voi olla varma, että muutama tuhat (tai kymmenen tuhatta) muutakin on keksinyt saman idean. Jos ei yhtään kestä tungosta, on jäätävä kotiin. Jotta sekaan vaan. Kaikki autot oli villisti parkkeerattu pitkin teiden laitoja eri pysäköintialueiden väleissä, jotka olivat jo tupaten täynnä, mutta eipä tästä kukaan onneksi sakkoja saanut.

Erityisesti minua kiinnosti vedessä kelluva saaristo täynnään kaikenlaisia ilmapatjoja kytkettynä toisiinsa. Haaste on kulkea siinä pitkin poikin kiipeilyseiniä ylös ja liukumäkiä alas ja kapeiden siltojen ja pulleiden kukkuloiden yli. Tottakai aina uudestaan putoaa veteen liukkailta esteiltä.

Sinne mennessä piti laittaa pelastusliivit päälle, ja sisään otettiin korkeintaan 200 ihmistä kerrallaan yhdessä satsissa. Aika oli rajoitettu 45 minuuttiin, jotta muutkin pääsevät, ja porukka vaihdettiin aina kun sireeni alkoi vonkua.


Kuka muka pystyy roikkumaan puolissa kuin apina ja etenemään monen metrin matkan? Ujuttauduin tämän tunnelin laitaa myöten toiselle puolelle laittomin keinoin mahallani puhisten. Korkea silta ja nouseva kaaribanaanikin olivat mahdottomat, kun ei ole pitoa paljaissa jaloissa kumilla. Slip vaan ja rytyää alas, tai laidan yli veteen. Kapean sillan konttasin yli. Sivuttaisroikunnan pystyin, pitämällä kahvoista kiinni kaikin käsivoimin. Vuorelle en päässyt köyttä pitkin, ihan ylhäällä ennen laidan viimeistä ponnistusta loppuivat voimat ja laskeuduin takaisin. Saman vuoren toisella puolella oli kahvoja seinäkiipeilyn tapaan, niillä pääsin ylös. Sieltä tultiin alas isoa liukumäkeä.

Lapset pomppivat täysillä liukumäkeen ”kato näin täältä tullaan alas” ja niiden kaverit nauroivat vieressä. Yhtä pikkupoikaa autoin ylös vedestä sellaisesta sisäaltaasta, jossa ei ollut helppoja nousurappusia, ja miehenikin veti pari lasta ja teiniä ylös joltain laidalta.

Totuus on, että rata oli hankalampi kuin uskoisi, ja monessa kohdassa meillä ei ollut mitään keinoa päästä yli esteestä putoamatta joka kerta veteen. Täällä liukastelivat tasapuolisesti niin lapset kuin aikuisetkin ja mäsähtivät selälleen. Selvittyämme hengästyneinä takaisin rantaan mieheni tiivisti, että ”ei tää kyllä oikein sovellu yli nelikymppisille”. Mutta olihan se hauska ja koin myös joitakin onnistumisia.




Rantaan oli ajettu hienoa hiekkaa ja uimavesi oli viilentävän raikasta. Ruokaa sai kojuista. Toisella rannalla oli välinevuokrausta: täällä olisi voinut myös suppailla tai meloa kanootilla. Tai mennä kymmenen hengen megasuppilaudalla tai kymmenen hengen suurkanootilla.

En usko, että ollaan Kanadassa.

Keskussuihkulähde levitti välillä vettä viuhkana lammelle.


Lisäsin koko ajan 50 pykälän aurinkovoidetta ja pidin maissa päällä t-paitaa tai hartiahuivia ja hattua. Ihan hirveä satsi aurinkoa. Ei tietenkään saatu paikkaa varjosta, porukkaa oli jo aamupäivällä liikaa ja puita liian vähän.

Kaikilla oli tosi huvittavia ilmapatjoja ja uimaleluja. Jättiläis-yksisarvinen veneenä ja monta pienempää yksisarvis-patjaa. Haukatun donitsin muotoinen uimarengas. Jäätelötikun muotonen uimapatja. Kakkaemojin muotoinen uimapatja. Laiskiainenkin oli in. Vaaleanpunasia flamingoja oli myös. Ja suloinen pikku potkurikone uimapatjana.



Lähtiessä tuntematon pariskunta pyysi apua. Olisiko meillä sattumalta käynnistyskaapeli, kun heidän autonsa ei starttaa. Ai se on helteenkin vaiva eikä vain talvipakkasten tai kylmänkosteuden, että akku menee heikoksi. Kaapeli löytyi ja miehet tiesivät jopa, mitä niillä tehdään. Jo käynnistyi.

Sen jälkeen pääsimme viilentämään hikistä autoa ilmastoinnilla. Yksi mukaan otettu puolikas hanavesipullo oli seissyt autossa auringossa päivän ja vesi oli oikeasti niin kuuman tuntuista kädellä tunnusteltuna, että en uskaltanut juoda siitä. Meinasin, että se  polttaisi suussa.

Nyt pysyn kyllä sisällä tai ainakin täysin varjossa. Tästä tuli tarpeeksi aurinkoa. Tämä helle alkaisi myös riittää minulle. Onneksi se näyttääkin meillä loppuvan ihan kohta.



torstai 27. kesäkuuta 2019

Myrkylliset karvatoukat uhkaavat taas Hollannin kansaa



Täällä riehuu joka kesä ilkeä karvainen toukka! Hollannissa, Saksassa ja muualla Keski-Euroopassa ajoittainen maanvaiva ovat tammikulkurinirkon l. tammenkulkuekehrääjän karvaisten, ihoa ärsyttävien ja ihottumaa ja allergisia reaktioita aiheuttavien toukkien massaesiintymät.

Kehrääjä eli eräänlainen yöperhonen munii tammien latvuksiin ja kun munista kehittyy toukkia, ne ryömivät verkkomaisesta pesästä esiin ja niitä on sitten koko pesällinen kerralla liikkeellä. Ne alkavat vaeltaa pitkänä, monimetrisenä jonona peräperää puusta toiseen etsien lisää tammen lehtiä syötäväksi. Joinain vuosina toukkaesiintymät ovat erityisen suuria, myös tänä vuonna.

Toukat ovat karvaisia, ja jos sattuu koskemaan toukkaa tai jopa vain niistä irronneita irtokarvoja, ne pistelevät ja niistä erittyy ihoa ärsyttäviä myrkyllisiä aineita. Jos on oikein huono tuuri, voi saada hengenvaarallisen allergisen reaktion. Koirat joutuvat vaikeuksiin, jos erehtyvät haukkamaan toukkia ja voivat sokeutua, jos karvoja joutuu niiden silmiin. Näitä täytyy siis oikeasti varoa, jos pystyy.

Nyt meillä on esim. käynyt kova myrskytuuli muutaman kerran ukkosen myötä, ja näitä karvatoukkien pesiä on pudonnut puista alas ja mm. lasten leikkipuistoihin. Tuulen myötä toukkien karvojakin lentelee huomattavasti ympäriinsä. Paikat, joissa toukkia on havaittu, on suljettu varoitusnauhoin. Asemaa vastapäätäkin on juuri suljettu yhden tammen alusta, jossa on istumapenkki.



Karvat kulkeutuvat sitten raapiessa ja vaatteiden mukana yhä uusiin paikkoihin iholla, ja yksi neuvo on yrittää poistaa niiitä teipinpalalla ihoa painellen. Kutiamista helpottavat ja viilentävät voiteet alkavat nyt loppua kaupoista, kun puolta kansaa kutittaa.

Uutiskuva

Uutiskuva

Vain harvat linnut, kuten käki, pystyvät nielemään näitä toukkia karvoineen. On havaittu, että talitiaiset ovat kehittämässä perinnetaidon, miten toukan voi kuoria karvoistaan vetelemällä sitä oksaa vasten, jolloin tiainen pystyykin syömään sen ravintonaan. Kunhan tämä temppu ja tekniikka leviää tiaisten keskuudessa laajalti, ne voivat alkaa auttaa toukkaongelmaan.

Harmittomia kesäkukkia.


Viime viikkoina minulle on koko ajan johonkin raajaan ilmestynyt aina pari uutta kutiavaa hyttyspaukamaa. Moni työkaveri valittaa samaa ihmettä: ei näy eikä kuulu hyttysiä, ei talossa eikä puutarhassa, mutta silti jostain tulee kuin itsestään uusia hyttysenpistoja yön tai päivän aikana. Joku salainen ninjahyttynen liikkeellä.

Mutta kuulin myös arvelun, että jospa kaikki nämä ihmisten pistelyt johtuvatkin toukan karvoista. En todellakaan tiedä. Selvässä toukkareaktiossa paukamia tulee tyypillisesti samalle ihoalueelle vieri viereen.

Sitten se kyllä iski minullekin selvästi, nilkkaan, ryhmänä 12 kutiavaa näppylää. Nyt näppyläkokoelmia on jo myös reidessä ja käsivarressa. Ikävää. Kutina voi kestää kaksikin viikkoa kuulemma.


Tähän sopii tietysti myös se teoria, että aito kesän tuntu tulee ennen kaikkea siitä, kun ihossa on naarmuja ja kirvelyä ja jalkapohjassa tuntuu jotain; silloin tietää, että on hillunut ulkona kuin vapaa kesän lapsi paljain jaloin ja vähissä vaatteissa. Ja pyöräillessä pidä suu kiinni, muuten sinne lentää ötököitä.


Yritin valokuvata tien laidassa isoa unikkoa, mutta astuin nokkoseen. Minulla on nyt nokkosenpolttama sääriluussa, viiltohaava keskisormessa, kutiavia hyttysenpuremia ja toukkanäppyjä kaikkialla ja muutama naarmu reidessä. Eikö se siinä ole se kesäfiilis taas.

Mutta karvatoukan voisin jättää mieluusti listalta pois.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Hollantihumppaa, suomipoppia ja juhannussimaa

Torilla oli musiikkitapahtuma ja lavalla ihan asiallinen, tunnettua rokkia ja poppia, kansainvälistä ja hollantilaista, soittava coverbändi. Tunnelman vain latisti se, että ennen bändiä lämmittelymusiikkina siellä soitettiin niin kamalaa karnevaalihumppaa ämyreistä kuin olla voi, ja heti kun bändi lähti tauolle, humppa alkoi uudestaan täysillä.

Ei jotenkin jaksanut hengata ja odottaa toista settiä varsinkin kun terassejakin oli vähemmän käytettävissä kuin viime vuonna eikä voinut saada istumapaikkaa mistään puodista. Vähän tylsää seisoa aukiolla niin pitkään, kunnes ne joskus vielä palaisivat lavalle.

Sori, mutta minulle tulee vain mieleen siitä humpasta, että ”yleisön aliarviointia”. Ne pianotyypit ja saksofonisti ja rumpali soittavat hyviä hittejä ja mukanalaulettavia kivoja juttuja, mutta heti kun paikallinen järjestäjä pääsee nappeihin, sieltä tulee sellaista vain kuuden promillen humalassa kuuntelukelpoista perihollantilaista kännimusiikkia, alimmalta tasolta. Kaikki tyyli ja arvo häipyy nollaan sillä sekunnilla.

Eli järjestäjät siis kuvittelevat, että tämä on sitä musiikkia jota me, yleisö, halutaan kaikkein mieluimmin kuulla. Ei. Voin sanoa, että ei.

Meille tuli siitä vain pakoreaktio. Eikö nämä kännikarnevaalit ole humpattu jo helmi-maaliskuussa pois alta? Sinnehän tämä tyyli sopii. Siellä sai jokainen laulaa kurkku suorana tungoksessa kaljamuki kädessä lallallalalaa. Niin että pitääkö jokaiseen muuhunkin tapahtumaan liittyä sama musiikkilaji? Ihan oikeastiko? Ihan välttämättäkö? Myös tilaisuuksissa, joissa yrittää olla, tai luulisi olevan, jotenkin sivistynyt ja kulturelli tunnelma. Mä en enää jaksa.


Töissä oli paremmin. Oli aivan hienoa tulla töihin maanantaiaamuna, kun ekaksi soi ”Everybody was Kung Fu fighting” ja sen jälkeen kaikki lauloivat mukana ”Video killed the radio star”. Se olikin joku toivekonsertti, siis työkavereiden omakeksimä. Olivat tuoneet pikkukaiuttimen mukanaan ja laittaneet diskon pystyyn, kun olivat tulleet jo seitsemän aikoihin töihin. Sitten soi Abba, Gimme Gimme Gimme.


Sen verran minulla oli juhannusta, että kuuntelin vanhaa suomipoppia, kun mies meni kaverillaan käymään. SIG (niin söpö Sadan vuoden yksinäisyys, ja Leijailen, jonka olin jo unohtanut), Sielun Veljet (Peltirumpu ja Toiset on luotuja kulkemaan, videossa seikkaillen hankien keskellä), Leevi and the Leavings (Sopivasti lihava; sekavana yhtälönä näillä aina ihan ykköshienot mollimelodiat, mutta niin törkeät sanat), Yö (riipaiseva Joutsenlaulu), Tuula Amberla (menevä ja erikoinen Lulu). Ja monien kokonaan unohtama tunnelmapala Claudia: Korallia. ”Korallia, korallia ovat helmeni minun, ja varjot joita seuraan ovat samettia”.

Ja Pave Maijanen. Pave on kyllä ollut kova, siis Pidä huolta on niin rock (tai punk oikeastaan), ja sen jälkeen muistan elävästi ne 80-luvun tunnelmoinnit, Jano ja Lähtisitkö. Siinä pitää laulaa mukana falsetissa: ”Lähtisitkö kanssani järven rannalle? Sulle sukeltaisin helmen valke-AAA-a-a aa aan”.


Mutta kun tuubia selaa, sieltä löytyy myös sellaisia vanhoja arkistohelmiä, jotka tsekkaan ihan mielenkiinnosta, että saattaisiko olla, että olen tämän lapsena kuullut, vaikken tunnista otsikkoa suoranaisesti.

Siellä olikin hämmentävä tv-esiintyvä Pave välivuosilta ”Pidä huolta”:n jälkeen ja ennen varsinaisia kasarihittejään, kappaleella ”Ai ai ai”. Jokin tuttuus siitä tuli, luulen nähneeni tai kuulleeni sen niinä vuosina kyllä. Nostalgiapala. Tämä pätkä on selvästi Levyraadista, Jukka Virtanen vilahtaa aluksi. Oi oi, Levyraati! Lapsuuden lemppariohjelmiani.

Wikipedia valistaa, että ”Ai ai ai” on disco-funk-kappale. No siinä on sellainen reggaemainen rytmi. Mutta mitä on disco-funk? Miten se määritellään? Minua kiinnostavat tuollaiset rajanvedot. Mistä tunnistan musiikkityylin? Rytmistä, soittimista, melodiasta, laulusta, rakenteesta vai kaikista? Mistä tunnistan disco-funkin, jos sellaisen esiintymä kävelee vastaan avarassa luonnossa?

Vaikka näin vuonna 2019 silmille pläjäytettynä ”Ai ai ai” saattaa olla aika karsea kappale, niin siinä kohtaa tajusin, että Paven sävellystyössä on tunnistettavuus, oma linja ja tyyli, jolla hän kappaleita tekee kautta vuosien. Kunnioittakaa Pavea.



Juhannuksen paras taika oli sitten se, että onnistuin selventämään, selvittämään ja selittämään miehelleni hollanniksi Juhannussimaa-vitsin, siitä tehdyn juoman, jota kaikki nyt hankkivat kaupasta, ja siitä aivan vastikään tehdyn tehdyn laulun, joka kuuluu Fingerpori-elokuvaan. Meillä on sentään englanninkielinen Fingerpori-kirja, niin että tyylilaji oli tuttu.

Kippis vaan.



maanantai 24. kesäkuuta 2019

Suppailua ja SUP-joogaa – ensikertalaisen kokemus



Aina ihailen, kun yhdet ne suppailevat coolisti jossain. Näitähän näkyy nykyään Töölönlahdellakin ryhminä, uusin trendiurheilu. Siis SUP, Stand Up Paddling, eräänlaisella lainelaudalla seisten melominen tyynessä vedessä. Ja mietin, pystyisinköhän siihen itsekin.

Luulin, että trendikkäitä trendijuttuja löytyy vasta jostain Amsterdamista. Kunnes näin netissä suppikoulun ilmoituksen. Ihanalla Roermondin vesistöalueella, jossa on lampi toisensa vieressä. Vitsi nyt tekee mieli! Vitsi mikä lifestyle! Nyt saisin itsekin kokeilla! Toivoa suuren maailman meiningistä! Jonkun verran ajamista sinnekin tietysti on, mutta on se sentään melko lähellä.

Se on meidän lähin vesiurheiluparatiisimme, jossa on Maas-joesta haarautuvia lätäkköjä eli eräänlaisia lampia ja järviä vieri vieressä, ja niiden välissä maakannaksia. Vesistöt ovat jollain kapealla suulla yhteydessä toisiinsa tai Maas-jokeen, ja täällä on veneilyä, huvivenesatamia, melontakerhoja, soutu-urheilua, vesiskoottereita, purjelautailua ja vaikka mitä harrastusta.

Siis näin. Havainnekuva vesistöstä.


Suppailun lisäksi tähän pakettiin kuului SUP-joogaa. Se on se, että pysäytetään laudat ja kellutaan, ja tehdään pari joogaharjoitusta. Pysytään tasapainossa tai sitten pudotaan laidan yli.

Ilmoittauduin. Näytti tulevan hellettä. Aurinkovoidetta päälle.

Ei aavistustakaan, pystynkö siihen ollenkaan ja mitä tapahtuu. Mutta meinasin, että vaikka jännittää, niin ”eihän se ole mitään vaarallista; jos en osaa, niin putoan vain veteen; ihan on turvallista kokeilla tässä osaamistaan”. Mutta mähän kiljun kuin sika, jos olen oikeasti putoamassa kylmään veteen, ja sillä hetkellä se kyllä tuntuu hengenvaaralta! Että kyllä se ihan tarpeeksi pelottavaa on sittenkin.




Odottelin SUP-koulun vanhan mersubussin vierellä tovin opettajaa ja muita, katsellen vesipelastuskoirien harjoituksia rantavedessä. Yhteensä osallistujia oli 6 lopulta.

Oli täydellinen kesäpäivä ja vesiurheilupäivä, väkeä tuli moottoriveneillä siihen lampeen sillan alta, ihmisiä ui veneistään käsin, loikoili rantanurmikolla, istui beach clubissa kahvilla ja aurinko loisti. Rasvasin itseni suojakerroin 50:llä yltä päältä ja olin keksinyt ohjeen mukaiset ”urheiluvaatteet, jotka saavat kastua siltä varalta että putoat veteen”. Olkapäiden auringonpolttamateknisesti halusin pitää päällä t-paidan, vaikka se hiostaisikin enemmän kuin hihaton toppi tai pelkät bikinit.

Pakkohan tuolla kirkkaudessa oli suojata silmät auringolta, mutta kehotettiin muistamaan, että pitää rilleistä kiinni, jos putoaa laidan yli, etteivät arvokkaat optikon lasit vajoa pohjaan. Vaihtoehto olisi vaikka lippalakki, joka kelluu sentään pinnalla, jos se lähtee päästä.

Sitten vaan veteen ja ensin polvillaan melomista. Olin saanut perusohjeet ja tajusin ne. Laudan kahva näytti keskikohdan, jonka päällä on paras pysyä. Jos alkaa huojuttaa, ei kannata astella edestakaisin, koska silloin lauta keikahtaa varmasti. Vaan pitää siinä keskikohdassa pysyen mennä matalaksi, kyykkyyn tai polvilleen.

Myös polviseisonnassa voi meloa, jos on veneiden aiheuttamaa aallokkoa tulossa eikä ole varma, pysyykö pystyssä kunnolla. Nousee taas seisomaan kun siltä tuntuu.

Näissä laudoissa ei muuten ollut kytkentää narulla nilkkarenkaaseen, kuten joissain on, joita olen valokuvissa nähnyt. Täällä pitää luottaa siihen, että laudan saa uitua kiinni, jos siltä putoaa.

Kyllähän se lauta heilahteli alla ja oli epävakaa olo alkuun. Mutta pääsin seisomaan ja pääsin eteenpäin. Jalat tärisivät ensialkuun yrittäen säilyttää tasapainon joka suuntaan. Käsivarsilihaksia vaadittiin melomiseen. Hengästyin, oli ihan rankkaa liikuntaa. Välillä menikin moottorivene ohi ja aaltoja tuli, ja niistä selvisi polvillaan.

Melomisen periaatteet, jarruttaminen eli huopaaminen, ja kääntyminen, olivat helpppoja suomalaisen soutukokemuksen perusteella.

Äherrän viimeisenä polvillani... mutta olenkin ainut ensikertalainen.

Mentiin koko veden yli toiselle rannalle ja lilluttiin sitten rantavedessä joogaamassa. Tuuli painoi lautoja rantakiville pöpelikköön. Sitten ylitettiin veneiden kulkuväylä ilman kommelluksia, liikennettä tarkkaillen.

Yhden ankkuroidun moottoriveneen perässä oli lapset uimassa ja heillä oli vesikoira kyydissä, se seisoi jollain kelluvalla palalla keskellä vettä; hassu koiran oma itseaskarreltu minisurffilauta narulla kiinnitettynä veneeseen.

Sen verran märkää touhua laudalla polskuttelu on, ettei sinne voi ottaa mitään omaisuutta mukaan. Paitsi ehkä juomavesipullon, jonka sai lautaan pingotettujen kuminauhojen alle kiinni. Kuminauhat on ennen kaikkea tarkoitettu siihen, että niiden alle voi pujottaa osan melan kahvaa lepoasennossa tarvitsematta pelätä, että mela lähtee omille teilleen joogan tai tauon aikana. Opettajalla oli vesitiiviissä kaulapussissa kännykkä mukana, jotta tietää ajan kulun, ja siten hän sai otettua meistä pari kuvaa.


Koipireisi venyy.

Toisessa joogasessiossa rantaviivalla yhden kurssilaisen pitkä tukka takertui karhunvatukan piikkioksaan ja seurasi kiljuntaa ja ongelman vaikeahko selvittely. Nokikanakin meni kiljahdellen ohi.

Minä taas venytyksessä sivumakuulla koipea ojentaen menetin tasapainon sivusuunnassa ja kierähdin laidan yli kuin hylje. Norppalive. Nauroin. Se oli pelkkä tervetullut virkistys. Helle oli kova ja teki muutenkin jo mieli pulahtaa veteen. Vesi ei tuntunut siinä hikihelteessä yhtään kylmältä.


Palatessa oli vastatuuli ja aika pitkä matka kotirantaan. Tein kovasti töitä. Kyllä siinä lihasta vaadittiin, mutta selvisin. Olin joillain osapätkillä hitain, mutta pääsin silti eteenpäin ja lopulta perille. Kaikilla muilla oli jo kokemusta ja ainakin yksi kurssi takana.

Kokeneet suppaajat ja opettaja kehuivat, että ensikertalaiseksi osasin tosi hyvin. No kiva. Oli se aika cool tunne lipua veden päällä aaltojen liplattaessa laudan alla, selvitä pystyssä myös monista pikku aallokoista. Ja hauskan virkistävää aina saada välillä viileää vettä peban tai mahan alle, kun tehtiin joogaa ja vesi lainehti ylös laudalle. Täydellistä vesihupia kuumana päivänä.

Hauikset rasittuivat jonkin verran, niin että selvää on, etten pystysi vetelemään kerralla koko lampea ympäri, vaan olisi pakko pitää aina välillä lillumistauko, jotta lihakset palautuvat. Käsivarsien soutuliike kävi tietysti myös hartioihin ja niskalihaksiin.

Mutta jälkikäteen lihaskivuista selvin oli reisissä. Ne joutuivat tekemään sittenkin huomattavan kovan työn, kun joustaa polvista ja vähän kyykyssä pitää itseään pystyssä aktiivisesti. Rapuissa kulkiessa ja istuutuessa olivat reisilihakset tulessa. (Bruce Springsteen: ”oo oo oo, I’m on fire”, jos on tuttu kappale.)

Kyllä tekee mieli mennä joskus uudestaankin.


sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Pelottava ja kiehtova rullaluistelu



Yksi ilta oli päällä työturhautuminen, ekologiaturhautuminen, autonkorjauksen venymis -turhautuminen ja pari muuta, ja olin aika lailla huonossa kondiksessa: levoton ja akuutissa stressissä. Myös maailman uutiset turhauttavat, tyhmä ja julma ihmiskunta, ihan toivotonta shaibaa tapahtuu koko ajan.

Mietin, mitä tehdä. Jos menen suihkuun ja asetun sohvalle, niin eihän stressi hellitä. Haluan ulos. Jos rauhoittuisin luonnossa jossain puiston laidalla. Tai sitten uhmakkaana tarttuisin siihen rullaluisteluhaasteeseen nyt. Kyllä.

Se vaatii rohkeutta. Olen siirtänyt ja suunnitellut. Oikeasti, se on aika vaikeaa. Olen niin epävarma tasapainostani edelleen osin. Olen siihen pettynyt, etten osaa paremmin. Pitää harjoitella. Koska se myös kiehtoo silti.

Ja sitten päätin, että nyt, stressini voimalla ja sisulla, teen sen. Menen ennen ukkosta myrskytuuleen ja kaipaan haastetta, nyt pusken.

Ne ekat metrit ovat kyllä niin epätoivoisia. Meinasin kääntyä sisään samantien. Että tää oli nyt tässä, enhän mä pääse edes metriä eteenpäin pitämättä puskasta kiinni kuolemanpelkoisena. Ja joudun tästä ensimmäisenä myöskin huonolle katukiveykselle. Surkeaa nykimistä.

Ekat kymmenet metrit, kun vähän pääsin vauhtiin, taas olivat sellaisia, että jalkoihin sattuu, sääriluu kramppaa, epätasaiset katukivet pelottaa ja on hirvittävän rasittavaa päästä eteenpäin. Uskon, että tästä ei tule ikinä tulemaan yhtään mitään.

Sitten tuli kissa. Tuttu kissa oli oman talonsa edessä ja tällä kertaa se käveli suoraan minua kohti. Silloin sitä pitää silittää, koska silloin sitä saa silittää. Laskeuduin jalkakäytävän reunalle istumaan. Kissa puski ja kiersi ja maukui ja oli niin mun kaveri. Siitä lähti paljon karvaa, ja mustat urheiluhousut olivat valkoisissa karvoissa. Se heittäytyi selälleen makaamaan. Juttelin sille kaikessa rauhassa.


Tyyppi on pitkäkuonoinen.


Mauku-makkara makaa.

Jatkoin matkaa ja pääsin asfaltille. No nyt rullaa! Ihan eri juttu kuin kiveys. Nyt osaankin ja tiedän, mikä tässä on hauskaa. Vaikka ne alun ajatukset olivat, että mä kuolen tän vaikeuteen, kuolen epätoivoon, kuolen osaamattomuuteeni, ja kuolen häpeään kun kaikki näkee toikkarointini.

Muutamien vaikeiden reunusten ja kadunylityksen jälkeen pääsin mielisairaalan hyville asfalttipoluille. Optimaalinen paikka. Monta vaihtoehtoista tietä valittavana ja kierrettävänä ja menee niin hyvin, kun on sileää.

Kaneja. Villikanien välissä musta ja valkokirjava. Kanit chillaavat nurmikolla pötkylänä maaten. Ja kaksi suloista pikkulintua hyppii edessäni tiellä, ovatkohan peukaloisia, ovat niin pyrstö pystyssä ja niin minipieniä. Hetken ne oikein pomppivat tasajalkaa kuin vieterikanat, boing boing boing.

Asfaltilla tiedän, miksi haluan rullaluistella. On himo jatkaa vielä yksi kierros, ja vielä tuonne ja vielä takaisin. En malta lopettaa.

Ja osa stressistä kyllä suli siihen. Kun on haasteita ja uusia kokemuksia. Ja jopa onnistuminen, vaikeuksien kautta.

Onneksi vilkaisin kännykästä sadetutkaa lopuksi: oho, ukkonen tulee päälle jo 10 minuutin kuluttua. Nyt on selvittävä kotiin nopeasti.

Yksi pätkä ikivanhaa pyörätietä kadun varressa on ihan törkeässä kunnossa, tärinäkuoppainen, vanhaa murua, ei pysty. Sen tienoilla tuli se pakollinen hetki, että melkein kaadun. Oli voittajaolo päästä ajoissa kotiin.

Tein myös sitten suositellun huollon ja vaihdoin rullaluistinten rullat keskenään, etteivät ne kulu liian yksipuolisesti.


Myöhemmin tsekkasin Floriade-kukkanäyttelyn entisen hylätyn alueen Venlossa, vieläkö se on auki ja vieläkö siellä voi rullaluistella. Kyllä aukiot ovat edelleen yhtä käytettävissä. Sieltä vain katoaa vähitellen yksityiskohtia: suihkulähde ei enää suihkuta, yksi mökkerö on hävinnyt nurmikon nurkasta, lasten kiipeilyteline on poistettu.

Lääniä täällä kyllä riittää.

Suomalainen koivumetsä.

Siellä käyvät muutkin rullaluistelemassa, istumassa lammen rannalla ja juoksuttamassa koiria. Ihan kiva, mutta sinne pitää erikseen matkustaa autolla. (Ja kätevintä on tietysti, jos mukana on ystävällinen avustaja eli mieheni, niin saa kuviakin.)


Joillain paikkakunnilla joissain maissa on oikein kivoja ympäristöjä rullaluisteluun: joen viereisiä kilometrien mittaisia patoja, joiden päällä on hyvin asfaltoitu pyörätie; idyllisiä puistoja, joilla on sileät asfalttipolut. Täällä on vähän hankalaa löytää hyvät, autottomat paikat.

Aina sanon, että kyllä mä siis tarvitsen tähän sellaisen Miami Beachin rantabulevardin, jolla voin coolisti rullaluistella merimaisemassa ja ikuisessa kesässä. Se olisi optimi.